So happy to be 30

Istuin taannoin iltaa tuttavani kanssa, ja puhe ajautui liikuntaan ja siihen miten hyvän olon siitä saa. Liikunta tuottaa parhaimmillaan sellaisen endorfiinipiikin, mitä ei todellakaan kaupasta ostamalla saa. Kuitenkin liikunnalla on varjopuolensa ja liika on liikaa eikä kroppa kestä kaikkea. Ystäväni totesikin, kun mittariin tuli kolmekymmentä niin kaikki ongelmat alkoivat.

Juu, niin tuntuu alkaneen. Nyt kun mietin mennyttä syksyä,  niin ollaan edetty ongelmasta ongelmaan. Hetken huuma on päätynyt pohjamutien räpiköimiseen, ja sieltä hitaasti nousuun kunnes on upottu uudestaan. Ongelmavyyhdistähän ei voi syyttää ketään muuta kuin itseä ja liika into on suurin syy kaikkiin ongelmiin. Miksi on niin helppoa sanoa muille mitä pitää tehdä, mutta omien neuvojen noudattaminen on hankalaa?

Syksyn ulkokausihan päättyi osaltani kuin seinään, kun onnistuin tyhmyyttäni telomaan nilkkani. Siinä sitten menikin parhaat lähetyskelit ikkunasta ulos katsellessa. Kun nilkka alkoi kestämään kiipeilyä, rupesin treenaamaan enemmän kuin olisi pitänyt. Kun treenaaminen tuntuu hyvältä ja halu kehittyä on kova, niin sitä tekee sen minkä sillä hetkellä kokee oikeaksi. Mielestäni en tehnyt hirveän paljon, lisäsin vain muutaman tunnin ja treenin viikkoon siihen mihin kroppani oli tottunut.

Jälkeen päin ajatellen oli hyvin tyhmää ruveta liikkumaan sillä intensiteetillä mitä tein, kun nilkka oli vielä toipumisvaiheessa. Enkä osannut lisätä ruuan määrää siihen nähden miten paljon liikuin. Syöminen on yksi minun heikkouksistani (erityisesti sen vähyys), yksi banaani ja kourallinen pähkinöitä ei oikein riitä päiväruuaksi. Onnistuin sitten saamaan oman kroppani sen verran sekaisin, että sydänoireiden ilmaantuminen sain tyhmemmänkin tajuamaan että kaikki ei ole kohdallaan. Painonlasku ja kohonnut syke viestittivät ylikunnosta. Lepoa ja rauhallisia kävelyitä. Panostin enemmän ravintoon ja paino rupesikin nousemaan, ja useamman kuukauden sekaisin ollut hormonituotanto tuntui pikku hiljaa palautuvan.

Sitten alkoi taas kiipeily, jonka otin alkuun hiljaa ja todella varoen. Kaikki tuntui taas hyvältä. Kunnes innostui taas liikaa ja vetäisin liian rankan setin kiipeillessä. Seuraava päivänä  kirosin taas itseäni, kun kroppa tuntui vieraalta. Sen lisäksi flunssan oireet iski päälle, olin todellakin levon tarpeessa. Reilussa viikossa olo parani sen verran, että kokeilin kevyttä kiipeilyä ja olo tuntui lähes normaalilta eikä mitään ihmeellistä tunnetta tullut kiipeilyn jälkeen.

Nyt, kun tunnun päässen ylikunnon oireista eroon niin vasen käsi on ruvennut oireilemaan. No, pakko myöntää onhan se oireillut ennenkin, mutta nyt se on taas kipeä. Vanhaan tuttuun oireeseen sormien napsumiseen on yhdistynyt tenniskyynerpää, joka jomottaa mukavasti.

Minulla on näköjään tämän lajin kanssa vain on/off suhde, joko sitä tehdään kovaa tai sitten ei ollenkaan. Miten sitä kaikkien oireiden ilmaantumisen jälkeen vasta muistaa ja tajuaa ettei ole tehnyt juuri ollenkaan vastalihastreeniä eikä venyttelyä. Ne on niin helppo unohtaa kaiken kiireen keskellä. Nyt on taas kuntoutusvaihe menossa ja kaivelen netin syövereistä toinen toistaan parempia kuntoutusohjeita kädelle. Faktahan on se, että käsi tarvitsee lepoa ja kevyttä jumppaa. Itseni tuntien, tuskin taaskaan maltan pitää riittävästi taukoa ja jatkaa kuntouttavia liikkeitä riittävän pitkään, vaan löydän itseni tulevaisuudessa kiroamassa omaa tyhmyyttäni kun joku paikka on alkanut oireilemaan. Sitä ei tosiaan enään olla parikymppisiä ja kehonhuoltoon pitäisi muistaa panostaa riittävästi...

Evolution?

Lähde Lappeenrantaan...

Etelä-Karjala sai vuosi sitten kokea jotain hienoa tapahtuvan, kun Bouldersaimaa aukaisi ovensa. Lappeenrannan seudulla ei ole kunnon sisämestoja ollut, ja Bouldersaimaa täytti tämän tyhjiön täydellisesti. Vaikka en Leprassa asunutkaan, niin silti olin paikan aukeamisesta ihan täpinöissäni, sillä kotiseudulla tulee aina tasaisin väliajoin vierailtua. Avajaisiin en tuolloin päässyt, mutta 1-synttäreitä en halunnut missata etenkin, kun oltiin muissa asioissa käymässä Lappeenrannassa.

Bouldersaimaa juhlisti synttäreitään tarjoamalla tekniikkaklinikkaa, leikki muotoiset kisat ja kehonhuolto-oppia. Pääsin paikalle kuuntelemaan tekniikka osuutta, jossa Imatran Yoda teki tekniikan opiskelusta hauskaa kuultavaa ja ne jutut jää väkisin mieleen. Vai miltä kuulostaa sanonta, että pidetään ne kainalokarvat kohti seinää :D

Tekniikan jälkeen oli leikkimielisten kisojen aika. Pari tuntia kiipeily aikaa ja 61 reittiä odotti nousuaan. En ollut päässyt kolme viikkoon kunnolla liikkumaan ja olotila ei todellakaan ollut vahva. Edellisenä sunnuntaina alkanut vatsatauti oli vienyt hyvin voimat ja jälkitautina vaivasi nuha eli selitykset oli valmiina, miksi en pääse vaikeita reittejä. Kyllähän sen nopeasti huomasi, että sellainen viimeinen puristus puuttui ja vähänkin vaikeammalla reitillä meni ihan pumppiin. Päätin sitten, että en projektoi mitään reittiä pitkään noin viisi yritystä, jos ei mene niin sitten seuraavalle. Reittejä, kun oli reilusti niin miksi en sitten kiipeisi helppoja ja nautiskelisi uusista muuveista. Parin tunnin jälkeen olin täysin valmis lopettamaan ja päivän saldoksi jäi 51 reittiä. Huh, tulipahan sitten kerrankin kiivettyä määrää.

Kisojen jälkeen onnekkaimmat saivat jotain kotiin viemistä ja muiden toivoessa parempaa arpaonnea. Kehonhuolto-oppia olisin mielelläni jäänyt kuuntelemaan, mutta lupasin palailla ajoissa takaisin, niin poistuin tässä vaiheessa takavasemmalle. Synttäreillä oli rentomeininki ja ihan kivasti oli ihmisiä tullut paikan päälle. Reitintekijät olivat saaneet aikaiseksi oikein onnistuneita reittejä, joista jokainen sai varmasti riittävää haastetta. Iso kiitos hyvistä reiteistä ja palaan kyllä muutaman kesken jääneen reitin pariin.

Ne pienet saavutukset

Vanhemmuus muuttaa ihmistä tai ainakin se on muuttanut minua. Kun kyse ei ole enää sinusta itsestäsi, vaan mukaan on tullut joku tyyppi joka opettelee uusia asioita päivittäin niin omat tarpeet ja saavutukset jäävät heti taka-alalle. Ylpeys valtaa vanhemman jokaisen uuden taidon myötä. Nyt se oppi konttaamaan ja nyt se jo kävelee. Ihanaa se syö itse eikä herää öisin enää tunnin välein. Se osaa tehdä useamman palikan tornin ja leikki itsenäisesti autoilla useamman minuutin ajan.

Lapsi kehittyy, joka on tietysti luonnollista, mutta jokainen opittu uusi taito yllättää ja saa vanhemman pakahtumaan ylpeydestä. Mitä ihmettä, se osaa jo itse niistää nenänsä ja tekee taitavasti kuperkeikkoja. Poju on syksyn aikana kasvanut hurjaa vauhtia motoristen ja verbaalisten taitojen kehittyessä päivittäin. Tuntuu, että elän pienen sienen kanssa, joka imee tietoa itseensä loputtomasti ja yllättää taidoillaan mitä erikoisemmissa tilanteissa.

Koin yhden hetken viime tiistaina areenan seuranvuorolla, jonka haluan muistaa loppuelämäni. Haluan tallentaa tiedon siitä, miten pojun kehitys on edennyt ja mitä kaikkea se osaa nyt. Poju on muutamaan otteeseen päässyt kokeilemaan köysikiipeilyä kiitos kiipeily kaverini M:n, jolla on Edelridin lasten kokovartalo valjaat. Ne saa tarpeeksi pieneksi pari-vuotiaalle muksulle. Pojun kiipeily on lähinnä ollut köydessä roikkumista äidin tuuppiessa ja nostellessa jalkoja ylöspäin. Olen iloinnut siitä, jos poju on edes sekunnin ajan pitänyt itseään seinällä itse. Siitä on kiipeily kaukana, enkä ole voinut kuvitellakaan, että se siirtäisi käsiä ja jalkojaan itse eli tekisi muuvin puhtaasti.

Ihan loistavat valjaat perheen pikkuväelle. 

Nyt se sitten tapahtui (kaverilla on ikää kaksi vuotta ja kaksi kuukautta), kun poju halusi kiivetä. Alun haparoinnin ja kehotuksen jälkeen se teki useamman muuvin puhtaasti itse. Olin niin ylpeä, että omat kiipeilyt ja treenit unohtuivat siihen paikkaan. Tyyppi kiipesi muutaman otteen verran ja hyppäsi/tippui köyteen ja huusi kovaan ääneen: Ei haittaa! Sitten se nauroi ja halusi tehdä saman uudestaan. Ihan mahtava asenne, josta moni isompikin voisi ottaa mallia. Ei todellakaan haittaa vaikka tiput, se on kivaa, jonka jälkeen voi taas kiivetä uudestaan. Minä olin tästä kaikesta niin iloinen, kun tämä pikku tyyppi oppi taas jotain uutta.

Kaverin kanssa areenan puolapuissa kiipeily on hauskaa. Nyt poju on jo oppinut laskeutumaan itse alas eikä enää hyppää ylhäältä syliin. Se aiheutti kaikille paikalla oleville aina sydämmentykytyksiä. Ainakaa poju ei pelkää korkeita paikkoja :) Kiitos kuvasta M.

Tapan aikaa liikkumalla

Hengitän pakkausyön jälkeen raikasta ilmaa keuhkoihini. Tänään on pakko lähteä lenkille on ihan liian hyvä ilma olla sisällä. Nautin lenkistä ja liikkeestä, mutta ennen kaikkea siitä, että nilkkaan ei koske. Sykemittari näyttää lenkinpituudeksi 11 km ja palautumisajaksi 22 tuntia. Seuraavana päivänä käyn pelleilemässä muksun kanssa hallilla kiipeän voimistelusalin köyttä pelkästään käsiä käyttäen, mikä herättää muistoja koulun liikuntatunneilta. Muksun vahtimisen ohessa kiipeän 12 reittiä ja päivä tuntuu kevyeltä ihan kuin ei olisi vielä tehnyt mitään.

Muksun sairastumisen vuoksi teen seuraavana päivänä vain lyhyen kahvakuulatreenin ja koiran kanssa kävelylenkin. Tiistaina on vakio seuranvuoro areenalla, jota ei voi missata ja keskiviikkona oli sovitut kiipeilyt kaverin kanssa. Sitten oli lepopäivä, vain kävelylenkki koiran kanssa ja leffan tuijottelua sohvalla. Heti seuraavan päivänä onkin paluu treenaamiseen ja kevyet kolmentunnin bouldersessiot.

Jotain on tullut tehtyä viimeisen parin viikon aikana

Milloin on liikaa? Mistä sen tietää milloin pitää levätä ja ottaa rennosti? Ei kai sitä kukaan tiedä, jos ei ole vetänyt sen yli mitä kroppa kestää. Toki tiettyjä merkkejä (väsymys, kohonnut leposyke) on hyvä seurata ettei vain pääse ylikunto yllättämään tai saa rasitusvammaa aikaiseksi. Viimeiset pari viikkoa on ollut liikunnallisesti hyvin aktiivisia, sillä joka päivä on tullut tehtyä jotain. Vaikka tuntuu, että liikun jonkin verran silti on matkaa huippu-urheilijoiden ja kovien treenaajien tuntimäärään. Vain miltä kuulostaa 30 tuntia viikossa treenaamista, mikä oli Adam Ondran tunti määrä valmistautuessaan kisakauteen tai perus settiä Ramón Julián Puigblanque tapaa eli  kuusi tuntia päivässä joka päivä. Näitä lukuja tuijotellessa tuntuu etten tekisi yhtään mitään. Käyn vain vähän puuhastelemassa, mutta en vielä edes treenaa.

Muistutan tässä kohtaa itselleni: A) en millään pystyisi käyttämään päivästä noin paljon kiipeilyyn joka päivä ja B) kroppani ei kestäisi sitä. Teen sen verran mitä pystyn ja mistä nautin. Faktahan on se, että ei minusta tai monesta muustakaan ammattilaista tule. Minä ainakin harrastan kiipeilyä ja liikkumista vain itseni takia, koska siitä tulee hyvä olo, en kisatakseni maailmanhuippuja vastaan. Ainoa kisa, mitä voin käydä on kisa itseäni vastaan, pyrkien parempiin tuloksiin kivillä ja hallissa tai sitten vain lenkkipolulla. Minun ei tarvitse ruveta hulluna treenaamaan niin, että tuntimäärät viikossa paukkuvat 20 tunnin yläpuolella. Ei minusta taida edes olla sellaiseen kurinalaiseen treenaamiseen haluan liikaa pitää hauskaa. Jatketaan siis samalla konseptilla tehdään sitä, mikä tuntuu hyvältä sillä hetkellä kroppaa kuunnellen.

Muovia köydellä

Elämä alkaa asettua uusiin uomiin ja vapauden tunne on jotain, mitä olen odottanut pitkään. Olen vapaa tekemään asioita joita haluan, ilman huonoa omatuntoa tai kiirettä. Nyt kolmen tunnin päivä treenit voivat olla arkipäivää tai sitten voin vain maata sohvalla katsomassa jotain hömppää koneelta, koska sekin on sallittua. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen vailla suuntaa elämässä, en ole osa oravanpyörää ja nautin siitä tunteesta suunnattomasti. Tiedostan, että tämäkään ei voi jatkua loputtomiin, mutta juuri nyt on hyvä näin. Nyt on minun hetkeni elämässäni keskittyä täysillä minuun itseeni ja treenata, niin paljon kuin haluan.

Ainoa este rankoille treenille on ollut nilkkani. Kolme viikkoa onnettomuudesta tarkoittaa sitä, että perus elämä sujuu ongelmitta. Voin kävellä normaalia vauhtia ja kiipeilemään pystyy. Kuitenkin nilkan liikkuvuus on selkeästi rajoittunut, ja se on selvästi vielä turvonnut. Kun on tällainen hätähousu, niin olen testannut nilkan sietoa jo juoksemalla tai no hyvin hiljaista hölkkää se oli, josta nilkka ei hirveästi tykännyt. Nyt sitten taas odotellaan milloin sitä seuraavan kerran uskaltaa lähteä juoksemaan.

Se mitä olen alle viikon tapahtumasta päässyt tekemään on köysikiipeily. Köydellä erityisesti yläköydellä voi hyvin kiivetä eikä nilkassa tunnu kipua kuin muutamassa asennossa. Peruskahvakiipeily sujuu siis hyvin. No, parin viikon kahvottelun jälkeen rupesi tuntumaan, että nyt voisi tehdä jotain muuta. Koska tiukat reitit erityisesti liidaten on pois kuvioista puhumattakaan boulderista ja patjalle tipahtamisesta, niin lisätään sitten painoa kahvareiteille.

Muutama kiipeilykerta on nyt painoliiveillä takana ja pakko hehkuttaa, että se on tosi siistiä. Olen liidaillut helpompia reittejä yhden liivin kanssa, ja sitten hieman vaikeampia olen kiivennyt kahden painoliivin kanssa (liiveissä lukee 6 kg ja 8 kg joten 14 kg on parhaimmillaan ollut painoja). Painojen kanssa kiipeily on hieman erilaista kuin normaali kiipeily. Siinä missä normaalisti vetäiset pidemmän muuvin helposti, niin liiveillä joutuu keskittymään enemmän jaloilla työntämiseen ja siihen että saa momentumin mukaan. Sillä jos vauhtia ei ole muuviin lähdettäessä, niin homma menee helposti käsillä vetämiseksi ja kaikkihan tietää miten siinä käy. Mulla olikin ensimmäisen painoliivi kiipeilykerran jälkeen pakarat ihan kipeät seuraavan päivän, joten ehkä se kertoo hieman mihin liiveillä kiipeily käy käsien lisäksi. Nyt on tavoite kiivetä muutaman viikon ajan painojen kanssa ja katsoa miten se vaikuttaa. Toivottavasti voimakestävyys paranee eikä kiipeily projekteilla tunnu niin raskaalta.

Naps ja poks

Välillä on niitä päiviä jolloin kaikki ei vaan mene putkeen, vaikka olosuhteet loistavalle päivälle olisivat olleet hyvät. Aurinko paistoi lämpimästi ja aikaa oli varattu reilusti yksinäiselle boulderreissulle. Hyvillä mielin ajelin Liperin kiville tarkoituksena kiivetä pari reittiä, mitä en ollut jostain syystä aikaisemmin kiivennyt. Mieli oli virkeä ja naama oli hymyssä, kun pääsin kiven luo. Kaiken piti olla kohdallaan hyvälle kiipeily päivälle, mutta kaikki ei mennytkään niin kuin piti.

Lämmittely släbillä tultiin taidokkaasti alas niin, että toinen jalka jäi hetkeksi halkeamaan jumiin. Auts, muistoksi sain siitä molempiin jalkoihin hienot naarmut. Ajattelin, että nyt en saa lähteä pois kun kerran tänne tulin. Kiipeät jotain muuta heti perään, niin ei jää peikkoja kummittelemaan. Niimpä vaihdoin reittiä ja muutamat nousut sainkin tehtyä, joka rauhoitti mieltä. Kyllä tämä tästä lähtee sujumaan, joten tunsin olevani valmis siirtymään reiteille joiden takia tulin. Jostain syystä Kantti oli jäänyt kiipeämättä ja päätin, että tänään on aika korjata tämä virhe. Aluksi ihmettelin mistä ihmeestä reitti lähtee, kunnes löysin alkuun toimivan betan ja homma lähti sujumaan. Melko pian löysin itseni kurottelemasta toppia, sitten tapahtui jotain mihin en ollut varautunut. Mokasin vedon ja tipuin.

Kerkeän näkemään pädin, ja sen miten minä menen siitä himpun verran ohi. Sitten kuului se ääni, mikä nostaa niskavillat pystyyn. Naps ja lämmin kipualto leviää ruumiseen. Hetken kestää tajuta, mitä juuri äsken tapahtui ja mitä minä teen nyt. Ensimmäinen reaktio on kontata kamojen luo ja ottaa kiipeilytossut pois. Kiroan omaa tyhmyyttäni, sitä miksi en tarkistanut pädin paikkaa ennen kuin lähden kiipeämään ja miksi en ole ostanut uutta kylmäpakkausta edellisen tilalle. Jotain minulla sentään on mukana nimittäin ideaalisidettä. Paketoin nilkan ja laitan kengän jalkaan, sillä kuvittelen, jos en toimi nopeasti niin jalka turpoaa niin paljon etten saa kenkää enää jalkaan.

Siinä sitä sitten ollaan keskellä metsää yksin nyrjähtäneen nilkan kanssa. Konttailen pädin luokse ja pakkaan pädin samaan aikaan, kun päässäni pyörii vain yksi ajatus miten pääsen täältä pois. Päätän koittaa laittaa painoa kipeälle jalalle, ja todellakin iloitsen siitä, että taju ei lähde eikä mitään ylitse pääsemätöntä kipua synny. Hitaasti lähden etenemään kohti autoa ja matka tuntuu todella pitkältä. Puolessa välissä matkaa rupeaa tulemaan huono-olo ja istun maahan lepäämään ja juomaan. Siinä huilaillessa soitan miehelle, joka ei todellakaan riemastunut kuullessaan uutiset. Suurimpana huolena on pystynkö ajamaan itse autoa, kun nyrjähtänyt nilkka on tietenkin oikean puoleinen kaasujalka. Päätämme, että soitan heti kun olen päässyt autolle ja kokeillut ajamista. Puhelun jälkeen on aika jatkaa matkaa, sillä en halua pysähtyä pitkäksi aikaa, jos kipu rupeaa yltymään. Mini askelin etenen ja huokaisen helpoituksesta, kun pääsen tielle jossa matkan teko hieman helpottuu. Autolla olo tuntuu hyvältä, ja hyppään autonrattiin ja lähden ajelemaan kotia kohti.

Kotiin päästyä pystyin vihdoin antamaan nilkalle kylmää ja nostamaan sen ylös noin tunti tapaturman sattumisesta. Selvisin yksin pois ja siitä saan olla todella kiitollinen. Minulla oli onnea matkassa, nilkkani ei mennyt pahasti. Kokemuksesta tiedän, että se voi olla hyvinkin kipeä ettei sille todellakaan laiteta painoa muutamaan päivään. Puhumattakaan siitä, että minulla olisi mennyt molemmat nilkat (jep kokemusta on siitäkin). Näin päivä onnettomuuden jälkeen olen hyvin toiveikas ja luottavainen, että kahden viikon päästä kävelen korkkareilla.

Toimikoon tämä taas muistutuksena kaikille boulderoijille, että kertokaan jollekin minne olette menossa ja pitäkää puhelin mukana. Pakatkaa mukaan aikakin kylmäpakkaus ja ideaalisidettä eikä muutama särkylääke olisi pahitteeksi ottaa mukaan. Ja ne pädit, tarkistakaa, että ne on hyvin eikä vain reitin alussa vaan se kattaa myös sen lopun. Kyllä se kaveri kannattaa ottaa mukaan spottaamaan sinne kiville aina kun se on mahdollista, sillä tämäkin tapaturma olisi varmasti vältetty.

Tie muumilaaksoon

Blogi on viettänyt hiljaiseloa kohta kuukauden verran. Päivät sekoittuvat toisiinsa ja yksi asia vallitsee ajatuksia, ja millään muulla ei tunnu olevan merkitystä. Muistikuvat edellisestä päivästä ovat hatarat puhumattakaan siitä, mitä tapahtui viikko sitten tai kuukausi takaperin. Kiipeisinkö? Joo, milloin ja mitä, sillä ei tällä hetkellä ole merkitystä. Omat suoritukset tuntuvat vähäpätöisiltä piiperrykseltä, josta ei ole muille jaettavaksi. Paluu muoville tuntuu turhauttavalta ja mieli taistelee vastaan. Reissut ulkona, noh, eivät ole nyt olleet sellaisia mistä olisi halunnut jotain kirjoittaa. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut sitten heinäkuun lopun.

Elämää hallitsee nyt vain yksi asia, joka lähestyy vääjäämättä. Kello käy, päivät, minuutit, ja sekunnit tuntuvat loppuvan kesken. En ole valmistautunut riittävästi, en ole tehnyt ajoissa pohjatyötä, joka saa aikaan paniikkia. Ei todellakaan ole valmis, mutta pakko on yrittää. Tekemättömien asioiden lista tuntuu loputtomalta, puhumattakaan siitä taloudellisesta panostuksesta mitä yhden päivän takia joutuu tekemään. Samalla tunnelin päässä valoa, sillä se odottaa vapaus.

Ei, vielä on liian aikaista juhlistaa ja iloita monen vuoden projektin päätökseen saamisesta, mutta näen sen jo. Se näyttää houkuttelevalta, pystyn melkein tuntemaan sen vapauden, olla hetken tekemättä yhtään mitään töihin liittyvää. Ajatus houkuttaa ja kiehtoo. Olen kuin Nuuskamuikkunen joka syksyllä tietää lähdön koittavan ja pääsevänsä matkaan, yksin vapaana. Suuntana on yksinäiset vuoret ja uudet seikkailut, jotka saavat aikaan kutinaa vatsanpohjassa. Toivon vain, että olisin yhtä viisas ja tyyni kuin muikkunen, kohdatessani elämän tuomat haasteet.

Luultavasti blogi jatkaa hiljaiseloa jonkin aikaa, mutta pinnan alla tapahtuu koko ajan ja elämän rauhoitettua tarinat kiipeilystä voivat taas tuntua tärkeiltä.

Nice day at Kivilahti

Voiko omia suorituksia hehkuttaa? Rupesin pohtimaan itselle loistavan boulderpäivän päätteeksi, että pitäisikö omat onnistumiset jakaa kavereille ja tutuille. Kuulostanko omahyväiseltä, jos ilmoitan suureen ääneen kiivenneeni ne ja ne reitit vai onko se normaalia jakaa omat onnistumiset muiden kanssa. Todennäköisesti läheiset kaverit iloitsevat yhtä paljon onnistumisesta kuin minä itse, niin miksi ei jakaisi omaa iloa muiden kanssa. Olenhan itsekin iloinen, kun kaveri saa itselleen vaikean reitin lähetettyä.

Niin, entäs ne ei niin tutut? Automaattisesti ajattelen, että jos kirjoitan tänne blogiin hehkutusviestin mitä olen kiivennyt, niin joku ruudun takana saa sen käsityksen että olen omahyväinen. Sellainen henkilö jonka pitää julkisesti kertoa miten hyvä on. Tuskin asia on näin mustavalkoinen, ja monet tuntemattomat voivat samaistua ja iloita jonkun täysin tuntemattoman suorituksista siinä missä omistaan tai kavereidensa. Silti en halua antaa sellaista kuvaa itsestäni, että tarvitsen egon buustausta kertomalla miten hyvä olen. Päinvastoin itse usein vähättelen omia suorituksiani ja harvoin jaan niitä muiden ihmisten kanssa. Silti se on vain ajatus, mitä en saa päästäni pois.

 

Minä Low Boostilla 6c+ reitillä on muuten sama loppu kuin High boostilla 7A+. Kuvista kuuluu kiitos A:lle.

Onko blogini muuttumassa pikku hiljaa minä, minä suuntaan, joka käsittelee sitä mitä kiipesin ja missä. Miten nyt taas tuli jokin virstanpylväs saavutettua. Aina kun löytyy niitä itseä parempi tyyppejä, niin miksi kirjoittaa siitä, että on saanut jonkun random reitin kiivettyä vaikeudeltaan x. Kuitenkin kysymys on niistä omista pienistä virstanpylväistä ja uusista asioista, joita ei olisi uskonut saavuttavansa ainakaan vielä. Miksi siis en jakaisi niitä ja seisoisi rintarottingilla edes sen hetken, että voi sanoa minä saavutin jotain itselleni uutta. Lopulta, kun asiaa miettii, jos omista suorituksistaan ei osaa eikä viitsi iloita, niin ei sitä tee kukaan muukaan.

Niin, mistä sitten olen iloinen ja mitä haluan hehkuttaa muille. Onnistuin kiipeämään kolme seiskan boulderia kivilahdessa saman päivän aikana. Jollekin se voi olla arkipäivää ja toiselle pelkkä ajatus seiskan boulderista tuntuu absurdilta. Itselle se oli ensimmäinen kerta, ja se millaiset ja miten reitit meni on oma tarinansa.

Sanottakoon, että elämäni kovin flash suoritus oli lähellä. No, toisella yrkällä sain Namiskuukkelin 7A+ pakettiin, josta suuri kiitos kuuluu kyllä A:lle joka työsti sitä, kun vierailimme kivellä  muuta päivä aiemmin. Minulla oli beta halussa joten ei tarvinnut muuta kuin kiivetä. Seuraavaksi lähetin Natruusin 7B, jota olin työstänyt edellisellä kerralla. Makee reitti johon löytyi mainio oma beta korkealla jalannostolla, niin ei tarvinnut dynoilla. Lopulta pistin High boostin 7A+ pakettiin, johon olin kanssa tapaillut muuveja edellisellä kerralla. Huippu päivä ja hyvä suoritus näin hellekeleillä. Monta hyvää reittiä jäi vielä odottamaan, joita voisi lähteä koittamaan vähän viileämmällä kelillä. Pakkoa sanoa helleboulderit ei ole mitään herkkua, ja mun puolesta ilma voisi jo ruveta viilenemään. Ehkä nyt on minun aika ottaa rennosti ja nauttia muutaman päivän ajan vain auringosta.

Metsän poika tahdon olla

Lapsella on luontainen taipumus kiipeilyyn ja tutkimiseen, ja metsä tarjoaa loputtomat mahdollisuudet ihmettelylle. Löytyy kiviä, käpyjä, keppejä, mansikoita, mustikoita ja muuta mukavaa jota voi tutkia, tökkiä, heittää ja maistella. Kaikkea sellaista mistä lapset pitävät.

Metsässä käyminen ei ainoastaan ole mielekästä muksulle vaan se on myös erittäin kehittävää toimintaa. Epätasaisella alustalla kävely on loistava keino opetella kehonhallintaa ja omia rajoja. Voiko tuon kiven päälle kiivetä? Miten sieltä tullaan alas? Lapsi oppii myös että maailmasta löytyy paljon eri lajeja kasveja, hyönteisiä, lintuja ja nisäkkäitä.

Ei siis liene ihme, että poju on metsäretkillä kuin kala vedessä. Miehen palattua töihin olen joutunut viime aikoina toisinaan ottamaan juniorin mukana kiipeilyretkille. Vaikka tiesin, että muksu viihtyy hyvin metsäretkillä, se yllätti että parin tunnin kiipeilyreissu ei tunnu pikku miehellä missään, kunhan muistaa muutaman perusasian.

Heiniksessä jeepin työntelyä.

1. Eväät!!! Tätä ei voi liikaa korostaa hyvä reissu = hyvät eväät. Pakkaa mieluummin mukaan liikaa kuin liian vähän evästä, joka meillä yleensä tarkoittaa pillimehua, kuivahedelmiä, pähkinöitä ja banaania tai sitten vaan sitä mitä kaapista sattuu löytymään. Samat eväät toimii molemmille, joka helpottaa retkille lähtemistä ja kun evästä on paljon, niin voi itse tuhota loput paluu matkalla ja näin äitikin pysyy paremmalla tuulella.

Pädithän on sitä varten et niillä makoillaan, eiks nii? 

2. Hyttyskarkoitin!!! Jos metsään haluat mennä nyt, niin et takulla joudu olemaan yksin. Siellä on vastassa satapäinen hyttysarmeija odottamassa seuraavaa uhriaan, siis älä missään nimessä unohda hyttyskarkoitinta matkasta. Thermacell toimii ja antaa rauhan niin pienille kuin isoille. Parasta siinä on se, että ei tarvitse laittaa myrkkyä itselle eikä pojulle (eikä pienen iholle edes saa laittaa hyttysmyrkkyä!).

Karkoitin on todellakin hintansa arvoinen ja toimii. Suosittelen hankkimaan pahimpia hyttyspaikkoja varten. Kuva täältä.

3. Viihdykettä. Ei tarvitse olla Einstein tajutakseen, että taaperon keskittymiskyky lasketaan minuuteissa ja erilaista ohjelmaa on hyvä ottaa mukaan. Meillä mukaan on lähtenyt joku lempilelu, ja sitten mukana voi olla jotain extraa kuten saippuakuplia. Parhaat lelut ja toiminta kuitenkin löytyy itse metsästä. Kepillä voi piirtää tai sitten sillä voi onkia. Kiviä voi heittää ja isompien päälle voi kiipeillä. Polulla voi juosta ja hyppiä ja aiheuttaa samalla äidille sydänkohtaus, kun vauhti kasvaa välillä liian suureksi. Muksun harjaus palvelu toimii myös kivillä ja mankka on kiva levittää. Tosin sitä toimintaa on hyvä vahtia, jos et halua palata kotiin tyhjän mankkapussin kanssa.

Jeepin testirata kiven päällä.

4. Lopeta kiipeily ajoissa. Väsy voi tulla nopeasti ja viimeistään sanat nukkumaan kertoo tyhmemmällekin, että päivän kiipeilyt on ohitse. Vaikka kuinka itse haluaisi vielä kiivetä, muksun mukana ollessa mennään sen ehdoilla ja se on hyvä myös kertoa muille mukana oleville. Muutama tunti on toistaiseksi ollut riittävä, niin pojulle kuin äidille. Siinä ajassa saa kyllä pahimmat kiipeilyhalut tyydytettyä ja muisteltua projektin muuveja.

Saippuakuplien puhaltelua metsässä, ei taida kuulua perus boulderreissun varustuksiin?

5. Kaverit. Tämä nyt on itsestään selvyys, sillä lähes pari vuotiaan kanssa ei todellakaan mennä metsään yksin vaan toinen tai kaksi aikuista tarvitaan mukaan, jos meinaa kiivetä. Ymmärtävät kaverit ovat korvaamattomia, jotka jaksavat vahtia ja viihdyttää vikkelää pikku kaveria. Iso kiitos siitä!

Muutamalla boulderreissulla poju on ollut mukana, ja ne ovat sujuneet todella hyvin. Äiti on saanut kiivetä riittävästi uusia reittejä ja mukaan on tarttunut uusia projekteja, jotka odottavat viileämpiä kelejä. Köyttä on ulkoilutettu heiniksessa pojun kanssa ja suhteellisen tasainen alusta ja muutamat kivet tarjoaa viihdykettä myös perheen pienemmille. Viime kerralle syötiin varmasti kaikki metsämansikat mitä paikasta löytyy. Hyviä hetkiä meille molemmille. Kiipeilyn ei aina tarvitse olla vaikeaa vääntämistä useiden tuntien ajan, vaan lyhyemmätkin metsäretket tarjoaa mielen virkistymistä kaikille.

Muscle-up

Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja joskus siitä kuulee puhuttavan palomiespunnerruksena. Kyseessähän telinevoimistelijoiden perus repertuaariin kuuluvasta liikkeestä, mutta nykyisin siitä taidetaan puhua enemmän crossfittaajien keskuudessa. Muscle-up on erinomainen liike yläkropan harjoitteluun, siksi sen pitäisi olla tuttu myös kaikille kiipeilijöille. Liikkeessä yhdistyy leuanveto ja dippi eli vetävä ja työntävä liike, joka tekee siitä oikein tehtynä hyvin näyttävän näköisen ja ennen kaikkea hyvin haastavan liikkeen.

Törmäsin ensimmäisen kerran muscle-up liikkeeseen Gimme Kraft! kirjassa ja vaikeus oli merkattu pro tason puolelle eli ihan aloittelijoilta homma ei varmasti onnistu. Kuvasarjan mies saa liikkeen näyttämään hyvin helpolta, sen kun vain vedät leuan ja punnerrat tangoon päälle. Jos tangolla tehtävä versio onnistuu helpposti, niin aina voi ruveta harjoittelemaan samaa renkailla. Muistan katselleeni noita kuvia ja ajatelleeni, että tuo olisi kiva joskus osata.

Tällä viikolla käydessäni leikkipuistossa pojun kanssa päähäni juolahti, että voisin kokeilla päästä yhden kiipeilytelineen tangon päälle. Kun muita ihmisiä ei näkynyt, niin uskaltauduin pelleilemään ja kokeilemaan muscle-uppia. Yllätyin, kun pääsin tangon päälle. Kyseessä ei ollut täysin tyylipuhdas suoritus, mutta en sitä odottanutkaan kun kokeilen liikettä ensimmäistä kertaa.  Näköjään muscle-up kuuluu nyt minunkin treeni repertuaariin, ja harjoitukset puhtaan muscle-upin saamiseksi ovat alkaneet.

Paistaa se aurinko sittenkin

Koin ahaa-elämyksen viikko sitten yhden reitin kanssa, ja uusien tossujen tultua halusin heti päästä testaamaan niitä juuri sillä reitillä. Testi sujui hyvin ja lähetys oli enemmän kuin lähellä. Alkuviikon sateinen sää vain laittoi kapuloita rattaisiin ja tummien pilvien vallattua taivaan, mieleni musteni enkä uskonut pääseväni reitille tällä viikolla. Joskus sää voi kuitenkin muuttua lyhyessä ajassa, ja kolmatta päivää jumitettua kotona pojun kanssa aurinko pilkahti hetkeksi näkyviin. Ehkä mies vahtisi pojua illalla ja voisin käydä kivellä?

Sää tuntuu välillä oikuttelevan vain kiusatakseen pieniä ihmisiä ja eläimiä. Koin pettymyksen, kun iltapäivällä  sadepisaroita tipahteli muutama tunti sitten kuivuneelle asfaltille. Silti sisälläni paloi halua päästä kivelle viettämään hetkeksi aikaa yksin. Kolme päivää muksun kanssa kotona rupesi tuntumaan ahdistavalta. Nyt piti olla minun hetkeni päästä ulos, niin miksi juuri silloin pitää sataa?

Kahvikuppi kädessäni katsoin ulos ja huomasin sään taas muuttuneen. Se ei satanut kuin hetken, ehkä kivi ei ole kovin märkä? Miehen kommentoidessa samalla hetkellä sohvalta: Miksi et mene jo? Ei siihen muuta sitten enää tarvittu, kuin kamat kasaan ja autonnokka kohti projektia. Kivelle ajellessa puhkuin itseluottamusta nyt se menee, siitä ei ole epäilystäkään. Ajettuani kymmenisen kilometriä, ensimmäiset pisarat tipahtelevat auton tuulilasiin. Ei! Ei nyt saa sataa, nyt on minun tilaisuuteni kiivetä se reitti.

Auton pyyhkimien pyyhkiessä yhä lujempaa, kiroan mielessäni miksi vielä ajat sinne kivelle se on kuitenkin märkä? Käänny kotiin, mitä järkeä on mennä märkään metsään ihmettelemään märkää kiveä? Sisäinen ääni ei kuitenkaan halunnut uskoa. Ehkä toivoa on, ehkä se ei sada pitkään ja kivi ei ole pahasti kastunut. Muutamien pisaroiden tipahdellessa taivaalta pysäköin auton ja lähden kävelemään kivelle. Housunlahkeet kastuu hetkessä ja olen varma, että löydän kiven takaa vesiputouksen.

Yllätys on suuri, kun kosken kiveä ensimmäisen kerran, sehän ei olekaan kuin hieman kostea. Otteet pystyy kuivamaan. Ryhdyn heti työhön talouspaperilla saan kivenpinnan kiipeilykuntoon. Enää makkaus ja ei muuta kuin yrittämään. Hups, sehän meni ja tuttiritari sai kolmannen nousun. Reitti sopi minulle täydellisesti. Siinä on  hyvät otteet, se sisältää paljon huukkia eikä siinä ole mitään mahdottoman raskaskaita vetoja. Kysymys on enemmän kestävyydestä. Joskus sitä kannattaa kuunnella sisäistä ääntään kuten nyt, ja sain sen tuloksen mistä olen haaveillut.

Tietenkään kamera ei ollut mukana kiipeilyreissulla joten todistusaineistoa kiipeilystä ei ole. Palkitsin itseni onnistuneesta kiipeilystä tekemällä Skyr-kakkua, ja siitä tuli tosi hyvää.

Sportti kauden avaus

No, olinhan minä käynyt peräti kaksi kertaa tänä keväänä köysittelemässä ennen tätä, mutta nyt tuli kiivettyä jokin uusi reitti köydellä. Se on harvinaista herkkua tällä seudulla, missä on vain muutama kallio lähistöllä ja helpoimamt reitit on aika päiviä sitten kiivetty. Kevät ja alku kesä on sujunut enemmän kiveä halaten, joka on johtunut boulderoimisen helppoudesta. Kun on sopiva hetki että voi mennä, niin ei muuta kuin kamat autoon ja menoksi. Sisimmässäni olen kuitenkin kaivannut köysikiipeilyä. Sitä tunnetta, että kädet on ihan pumpissa ja klippi pitäisi tehdä.

Yksi reitti, jota muistan katselleeni kun isot pojat sitä kränkkäsi oli Juha-Matti Vainio. Reitin alussa on kapuaminen isolle hyllylle josta ensimmäinen klippi tehdään. Muistan katselleeni reitin alkua ja miettiväni, että en ikinä uskalla kiivetä tuota alkua ilman varmistusta, sillä ensimmäinen klippi näytti aloittelijan silmin olevan hirveä korkealla. Todellisuushan on se, että otteet on hyviä kahvoja ja aika huono tuuri saa olla että siitä tipahtaa.

Reitti itsessään on lyhyt ja hyvin bouldermainen, siis sen pitäisi toimia pehmeänä laskuna köysittelyyn näin boulderkauden jälkeen. Todellisuudessahan juuri tuo bouldermaisuus piti minut pitkään poissa tuolta reitiltä. Muuvit reitille oli viime kesänä tehty ja jotenkin muistissa, ja nyt lähdin koittamaan miltä reitti tuntuisi tänä kesänä. Jatkojen vienti sujui muuveja hakiessa, mutta ankkureille mentiin. Toinen kerta sujui jo hieman paremmin ja nyt mentiin reitti yhdellä levolla. Toki kolmas yritys pitää tehdä. Kolmas ei tällä kertaa sanonut totta, mutta sen verran hyvä fiilis yrityksestä jäi, että päätin käydä vielä kerran ennen kuin pitäisi ruveta pakkaamaan kamoja.

Neljällä kaikki sitten natsasi kohdilleen, vaikka auringon paiste kuinka yritti panna kapuloita rattaisiin paistamalla suoraan silmiin niin, että pariin otteeseen en ollut täysin varma missä seuraava ote oikein on. Kaikesta huolimatta ankkureille mentiin ja helpotus oli suuri. Tästä jäi kyllä niin hyvä fiilis, et pitää lähteä useammin köysittelee. Harmi vaan et lähistöllä olevien kiipeämättömien reittien määrä vain alkaa olla vähäinen ja vaikeus on jotain ihan muuta.

Viikon saldo

Mennyt viikko piti sisällään hampaiden kiristelyä, auringossa löhöilyä, riemua, stressiä, ja onneksi terapeuttista kiipeilyä. Perheemme siirtyi pitämään majaa mökille, jossa muksun on hyvä temmeltää eikä ihmeteltävät asiat ihan heti lopu. Viikon tärkein tavoite oli saada yksi työprojekti valmiiksi, joka lopulta lähti aikataulussa eteenpäin. Siitä seurasi huojentunut olotila, mutta nyt kaikki on jonkun toisen käsissä eikä itse voi tehdä asialle mitään. Mikä pistää puolestaan mietityttämään, että onko minun tekemäni työ riittävän hyvä.

Työasioiden vasta painoksi olikin hyvä käydä pariin otteeseen Imatralla boulderoimassa. Molemmat reissut menivät nappiin ja kesken jääneet projektit saivat päätöksen. Ensimmäin reissu tapahtui Kurkvuorelle, jossa tapahtui hyvinkin perinteinen lähetys. Kokeilen vielä kerran ennen kuin on pakko lähteä pois ja niinhän siinä kävi, että Never say never meni.

Toinen reissu kiville tapahtui kiukkuisen päivän päätteeksi Huhtaseen. Sateen uhka leijui ilmassa joten kävelin suoraan Luckymiehen alle. Pari yritystä ja mies oli mennyt. Päätin käydä vielä ottamassa uusinta yritystä Rantanplaniin, jonka alta löytyi hirmuinen lauma itikoita odottamassa hikistä kiipeilijää. Itikoiden kiusattavana ei onneksi kauan tarvinnut olla vaan reittiin löytyi toimiva beta. Kiven päällä vannoin etten ikinä enää kiipeä sinne, sillä edellisen päivän rankkasateiden jäljiltä toppi oli todella likainen ja jalat rupesivat hieman tutisemaan kruksikohdan jälkeen.

Tämän jälkeen kävin naureskelemassa yhden 6B:n alla, enkä edennyt sen kanssa yhtään mihinkään. Väkisin pisti naurattamaan, kun seiskoja menee pari kappaletta, mutta kutosen  reitillä ei saa kunnolla edes persettä ylös pädin päältä :D. Loppujen lopuksi hyvä viikko kolme 7A:ta, pari 6B:ta ja pari 6A:ta.

Oivaltamisen ilo

Kauempaa kivi näyttää tyhjältä. Ei sillä mitään otteita ole. Yksinäinen kivi keskellä ei mitään. Lähempi tarkastelu paljastaa kuitenkin luulot vääriksi. Kyllähän siellä on otteita, mutta onko niitä riittävästi kiven päälle kiipeämiseen? Kiven löytäjä aloittaa harjaustalkoot, sammal lentää ja multa pölisee. Jokaisella harjan vedolla paljastuu jotain lisää, pieniä otteita joita ei heti huomaa. Vihdoinkin voi olla täysin vakuuttunut, että kiven päälle kiipeäminen on mahdollista.

Puhdistus on vasta ensimmäinen vaihe reitintekoa. Kun kaikki mahdolliset otteet on harjattu esiin, niin viimeinkin on aika ruveta kiipeämään. Ensinousuun liittyy omaa mystiikkaa. Miten reitti menee ja onko se ylipäätänsä mahdollinen minulle tai jollekin muulle? Lisäksi oman säväyksen ensinousuun tuo mahdollisuus jättää oman jälkensä kiipeilyskeneen nimeämällä reitin. Miten keksiä maailmankaikkeuden pähein nimi reitille?

Mutta palataan itse kiipeämiseen ja reitinlukuun. Reitinlukutaito on jotain, mitä ei voi opettaa etenkin, kun kyse on onsightista eli reitin kiipeämisestä ilman ennakkotietoa. Kiipeilykollega kirjoitti hyvän jutun saittaamisesta, joten en mene siihen sen enempään. Reitinlukutaito tulee kokemuksen myötä, mitä enemmän kiipeät sitä enemmän sinulla on kokemusta erilaisista tilanteista ja muuveista. Tällöin todennäköisesti osaat myös soveltaa oppimiasi asioita uusilla reiteillä.

Reitinlukeminen voi toisinaan olla haasteellista ja pienet otteet jäävät helposti huomaamatta. Toisaalta sekään ei ole hyvä, jos otteita on paljon ja itselle toimivan betan löytäminen voi kestää pitkään. Uudelle reitille mentäessä onkin hyvä tutkia kaikki mahdolliset otteet tarkkaan, ja miettiä miten siihen otteeseen voisi mennä. Muuvien visualisoiminen etukäteen on hyvä idea, mutta toisinaan otteet eivät ole niin hyviä kuin miltä ne alhaalta päin näyttävät ja monesti suunniteltua betaa joutuu muuttamaan lennosta. Joku on joskus verrannut kiipeilyä shakin peluuseen, jossa on useampi liikkuvatekijä eikä yhtä ainoaa ratkaisua, mutta tavoite on sama selvitä voittajana kaksintaistelusta.

Usein (ainakin itsellä) oikean betan löytäminen on pienestä kiinni. Se voi olla jalan asento tai paikka sentin ylempänä, mikä lopulta ratkaisee pääsenkö reitin ylös vai en. Oivallus reitistä voi tulla juuri silloin, kun makaat sängyssäsi ja sinun pitäisi käydä nukkumaan, mutta ajatukset vaeltavat vielä ulkona reitillä. Oikean betan löytäminen saa aikaan riemunkiljahduksia. Kyseessä on useammalle kiipeilijälle tuttu tunne se, kun tajuat viimein pystyväsi kiipeämään reitin. Tämän jälkeen kyse on sitten omasta tahdosta, kestävyydestä, voimasta, säästä, planeetoiden asennosta tai jostain vielä mystisemmästä asiasta. Toimivan betan löytämisen jälkeen pitää vain käydä kokeilemassa, onko tänään se päivä kun reitti menee?

Tähän hienoon reittiin löytyi muuvit, mutta nousu jäi vielä odottamaan parempaa päivää.

Kerrottakoon vielä, jotta ei jäisi kenellekään epäselväksi, en ole löytänyt uutta mahtavaa kiveä tai kalliota Joensuun seudulta (mökin seudulla on potentiaalia, mutta se on toinen tarina se). Sen sijaan tein jokin aika sitten elämäni ensimmäisen boulder FA:n Selkien kivellä, joka innoitti pohtimaan reitinlukutaitoa.

Nimesin reitin sahapistiäiseksi ja vaikeutta jotain 6c:n verran.

Astu ulos

Comfort zone, jokainen kiipeilijä tietää, mitä sillä tarkoitetaan. Tehdään vain niitä asioita joissa on hyvä ja jotka tuntuvat hyvälle. Pysytään siis mukavuusalueella. Vähän samaan tapaan kuin joku ostaa aina samaa juustoa, koska se on tuttua ja turvallista. Ajatus siitä, että pitäisi haastaa itsensä kokeilemaan jotain uutta pelottaa. Entä jos en pidä siitä, en osaa tai epäonnistun siinä mitä olen yrittämässä.

Kyseessä on luonnollinen reaktio. On siis parempi pysytellä siinä minkä tietää turvalliseksi kuin astua tuntemattomaan ja mahdollisesti kuolla. Vai onko? Evoluutio suosii kokeilemista. Jos kaikki yksilöt tekisivät aina samalla tavalla, mitään uutta ei ikinä olisi kehittynyt eikä tätä tekstiä varmasti olisi olemassa. Yksilöt jotka uskaltavat haastaa ja kokeilla jotain uutta vievät kehitystä eteenpäin ja lopulta syntyy uusia lajeja, jotka ovat löytäneet uuden oman ekolokeron.  

Astuminen ulos mukavuusalueelta kehittää yksilöä. Se saa uusia kokemuksia, joista osa voi osoittautua hyvinkin hyödylliseksi sen selviytymisen kannalta ja osa taas ei. Luonnossa lajeja muutokseen ja kokeiluun ajaa usein kilpailu, pedot ja loiset. Meillä ihmisillä harvemmin pedot tai loiset ajaa kokeilemaan uusia asioita, mutta kilpailulla voi olla merkitystä tässä asiassa. Kukapa meistä ei olisi joskus katsellut, kun joku toinen tekee saman asian paremmin kuin sinä itse. Väkisinkin herää halu näyttää, että osaa itse tehdä saman ja vielä paremmin.

Kuitenkin useimpia ihmisiä taitaa motivoida yksinkertaisesti halu kehittää itseään.  Enkä minä ole siinä poikkeus. Kiipesin pitkään useamman kesän pelkästään köydellä, eikä boulderointi ulkona kiinnostanut pätkääkään. Nyt kun olen astunut pois tutusta ja turvallisesta köysikiipeilystä, huomaan oppineeni joitain uutta. Olen saanut rohkeutta ja itsevarmuutta toimia yksin kivillä. Siinä missä vanhan minän puntti rupesi tutisemaan heti kun jalat irtosi maasta, niin nyt tilalle on tullut henkilö joka uskaltaa yrittää vaikka epäonnistumisen mahdollisuus velloo ilmassa.

Muuvivarastoni on kasvanut samoin sormivoimani. Olen tänä keväänä monta kertaa yllättänyt itseni kiipeämästä kiven päälle josta olin varma, että en osaa tai pysty sinne menemään. Olen pyrkinyt pitämään avoimen mielen ja ottanut jokaisen kohtaamani reitin vain reittinä (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta). Käsitys greidistä on hämärtynyt mielessäni entistä enemmän jokaisen uuden nousun myötä. Reittien nimillä ei ole merkitystä, muistan vain muuvit ja tunteet mitä sen ylös pääsemiseen on liittynyt.

Muistan ne ihmiset jotka ovat olleet mukana, en sitä miten monta yritystä mihinkin reittiin on mennyt. Muistan ne hetket, kun olen tajunnut miten reitti menee ja olen saanut sen kiivettyä. Uuden oppiminen on ollut kaikin puolin palkitsevaa, ja en malta odottaa milloin pääsen taas testaamaan omia taitojani köyden parissa. Kelien lämmetessä alkaa mieli haluta enemmän köyden pariin. Minulla on mielessä muutama hyvä testireitti joihin voisi käydä viemässä jatkot, jos vaan saan kaverin köyden toiseen päähän.

Tunteiden myllerrys

Pystynkö mä siihen? Kyllä olet tehnyt kaikki muuvit. Meneeköhän se tänään? Sitä ei tiedä, jos ei käy koittamassa. Mitä jos epäonnistun ja enkä vieläkään pääse reittiä? Mitä sitten, käyt vain uudestaan koittamassa. Mitä, jos en ikinä pääse sitä, se on kuitenkin vaikein boulder reitti mitä olen koittanut? Sä pystyt siihen, se on vain reitti muiden joukossa eikä siinä ole mitään ihmeellistä, greidi on vain numero.

Paljon ajatuksia pyörii päässä, kun ajelen kohti projektia. Projekteilla on hassu tapa  jossakin vaiheessa muuttua henkiseksi taisteluksi. Kun saavutat sen pisteen, jossa olet tehnyt kaikki muuvit teidät pystyväsi siihen, mutta milloin saat tehtyä kaikki muuvit putkeen on toinen kysymys. Silloin kiipeilystä ja yrityksistä tulee henkisiä. Lataat itsesi siihen mielentilaan, et nyt se menee. Puristat hieman enemmän ja vain vedät ne muuvit läpi, simple right? Jännitystä on ilmassa ja rentous on poissa. Reitin kiipeämisestä on tullut suoritus.

Siitä se alkaa, Kardemumma.

Pyrin tekemään muuvit mekaanisesti, tiedän jokaisin muuvin, miten minun pitää ne tehdä, että reitin ylös pääseminen olisi mahdollista. Lähden yrittämään, ja kaikki tuntuu vaikealta muuvit eivät tule luonnostaan ja tipun pädille ennen kuin pääsin edes kunnolla alkuun. Suutun ja turhaudun, tuleeko tästäkin kerrasta taas vain muuvien opiskelukerta. Enkö vieläkään saa tätä reittiä kiivettyä? Yritän uudestaan yhtä surkealla tuloksella. Harkitsen betan vaihtamista, mutta totean sen turhaksi. Kysymys ei ole betasta, vaan päästä ja sen luomista odotuksista.

Miten jonkun reitin voi päästä, jos lähtiessä on mielessä vain lopputulos? Toteutus uupuu. Tosiasiahan on, että alun ja lopun välissä on ne muuvit. Ne pienet kiteet joihin puristan käsillä jalkojen työskennellessä alhaalla kristallien päällä. Huokaan, katson oikean käden etusormea, sen nahka ei tule kestämään edes tuntia pieniä kiteitä. Kaivan teippirullan esiin ja kiroan mielessäni, että tähän sitä on tultu. Pitää tulla projektin alle valmiiksi huonoilla nahkoilla. Mä vihaan teippien kanssa kiipeilyä, koska tuntuma häviää ja teippi luistaa aina joissain vaiheessa sormesta.

Hengitän muutaman kerran syvään, ennen kuin otan lähtöotteista kiinni. Tunnen kiven viileyden tuulen puhaltaessa kylmästi, silti kroppa on lämmin vaikka lämpötila on juuri ja juuri viisi astetta. Laitan jalat tutuille paikoilleen ja nostan ahterin pädin päältä. Taas sitä mennään. Siirrän oikeaa kättä ja jalka lipsahtaa, ja kiroan mielessäni tässä se taas oli. Kaikesta huolimatta jatkan, käsi muuvi toisensa perään menee oikeaan kohtaan, ja jalat tekevät työtä niin kuin niiden pitää.

Vasen käsi hakee krimpperiä.

Huomaan saaneeni kiinni isosta oikean käden otteesta, ja edessä olisi yksi haastava muuvi jäljellä vasemman käden krimpperin löytäminen. Käsi hakee ja hakee, kunnes olen vakuuttunut sen olevan oikeassa kohtaa. Hah, tämänhän on sujunut yllättävän hyvin. Enää on muutama muuvi jäljellä. Oikea käsi hakee väliotetta ja se pysyy, sitten vain jalkojen fiksaus ja veto kanttiin kahvalle. Mitä ihmettä? Käsi jäi kiinni. Nopeasti siirrän vasemman käden ylemmäs paremmalle otteelle. Hengitän syvään pari kertaa, ennen kuin lähden etenemään kiven päälle.

Veto oikealla kädellä kanttiin lähdössä.

Tunne kiven päällä on uskomaton. Tärisen, mutta en pelosta vaan ilosta eivätkä kyynelet ole kaukana. Tein sen mitä en uskonut pystyväni tekemään. Epäilin omia kykyjäni, vaikka sisimmässä tiesin pystyväni siihen ja tiedän pystyväni kiipeämään vielä vaikeampia reittejä. Todistin itselleni pystyväni johonkin uuteen, vaikka kyseessä on vain uusi kirjainnumero yhdistelmä, niin jostain syystä se oli tärkeä saavutus. Onnistumisen ja epäonnistumisen välillä oli se ero, että en odottanut pääseväni ylös vaan kiipesin muuvi kerrallaan. Pää ei keskittynyt lopputulokseen vaan siihen mitä olen juuri nyt tekemässä.

Kävelen kauppaan ruokaostoksille, huomaan hymyileväni ja ajatukset pyörivät vieläkin kivellä. Vastaan tuleva nainen katsoo kummissaan. Mietin omaa saavutustani, suurin osa ihmisistä ei voi käsittää tällaisen tapahtuman merkitystä. Niille kiven päälle kiipeily kuulostaa lasten leikkimiseltä, jossa ei ole mitään järkeä. Onneksi on ne kiipeilykaverit, jotka tietävät ja ymmärtävät mistä puhun.

Mennyt viikko

Viime viikko vierähti ohi kuin varkain. Yks kaks huomaan sunnuntain tulleen ja huomenna olisi työpäivä. Mihin ihmeeseen nämä päivät oikein kuluvat? Alkuviikko oli vielä normiviikko johon kuului töiden lisäksi pitkästä aikaa sisäkiipeilyä. Tämä kevät on sujunut enemmän ulkoillessa ja taisin huhtikuun aikana käydä peräti kolmesti sisällä kiipeilemässä. Hassua, miten mieli vain vetää ulos kun kelit sen sallii. Virkistävää oli kiivetä köydellä, tosin sain huomata kestävyyden heikentyneen. Jos ennen läpsyttelin helpompia reittejä areenan kattoon helposti useamman reitin illassa ilman suurta pumppia, niin nyt pumppi iski todella nopeasti eikä sitä saanut pois. Lohduttaudun ajatuksella, että harva ulkokallio reitti on yli 20 metriä, joten ehkä peli ei ole täysin menetetty kesän köysittelyjä ajatellen. Toisaalta kestävyys on helppo treenata takaisin sitten, kun sitä tarvitsee.

Niin pitäiskö se tässä liidata...

Eihän siinä muu auttanut kuin lähteä yrittämään

Vappua viettettiin mökillä ulkoilun merkeissä pihatöitä tehden, hiekkakakkuja rakennellen ja hurjasti keinuen. Perjantaina sain omaa-aikaa ja kävin kiipeilemässä Imatran Kurkvuorella. Sieltä löytyy siistin näköinen kiven murikka joka on toisen kiven päällä, niin pakkohan sitä oli käydä ihmettelemässä paikan päällä. Kyllähän se näytti paikan päällä yhtä hienolta kuin kuvissa ja paikka oli ehdottomasti vierailemisen arvoinen. Päivän vielä kruunasi kauden ekan seiskan reitin kiipeäminen, niin hymy oli kyllä tällä tytöllä herkässä paluumatkalla. Ikävästi toinen seiska jäi lähelle, no onpahan joku syy palata sinne.

Vasemmasta reunasta meni kiva linja ylös, mutta oikea reuna oli taas hyvin likainen, ja kiivetessä sai pouhdistella otteita.

CharmAntti

Mökillä ollessa innoistuin vielä pojun kanssa putsailemaan kiveä. Pikku seinämä, jossa saa tehtyä muutaman napakan muuvin. Ei siis mitään mailmaa mullistavaa, mutta paremman tekemisen puutteessa toimii kyllä.

Harvoja hänkkiseiniä mitä mökin takamaastosta löytyy.