Paistaa se aurinko sittenkin

Koin ahaa-elämyksen viikko sitten yhden reitin kanssa, ja uusien tossujen tultua halusin heti päästä testaamaan niitä juuri sillä reitillä. Testi sujui hyvin ja lähetys oli enemmän kuin lähellä. Alkuviikon sateinen sää vain laittoi kapuloita rattaisiin ja tummien pilvien vallattua taivaan, mieleni musteni enkä uskonut pääseväni reitille tällä viikolla. Joskus sää voi kuitenkin muuttua lyhyessä ajassa, ja kolmatta päivää jumitettua kotona pojun kanssa aurinko pilkahti hetkeksi näkyviin. Ehkä mies vahtisi pojua illalla ja voisin käydä kivellä?

Sää tuntuu välillä oikuttelevan vain kiusatakseen pieniä ihmisiä ja eläimiä. Koin pettymyksen, kun iltapäivällä  sadepisaroita tipahteli muutama tunti sitten kuivuneelle asfaltille. Silti sisälläni paloi halua päästä kivelle viettämään hetkeksi aikaa yksin. Kolme päivää muksun kanssa kotona rupesi tuntumaan ahdistavalta. Nyt piti olla minun hetkeni päästä ulos, niin miksi juuri silloin pitää sataa?

Kahvikuppi kädessäni katsoin ulos ja huomasin sään taas muuttuneen. Se ei satanut kuin hetken, ehkä kivi ei ole kovin märkä? Miehen kommentoidessa samalla hetkellä sohvalta: Miksi et mene jo? Ei siihen muuta sitten enää tarvittu, kuin kamat kasaan ja autonnokka kohti projektia. Kivelle ajellessa puhkuin itseluottamusta nyt se menee, siitä ei ole epäilystäkään. Ajettuani kymmenisen kilometriä, ensimmäiset pisarat tipahtelevat auton tuulilasiin. Ei! Ei nyt saa sataa, nyt on minun tilaisuuteni kiivetä se reitti.

Auton pyyhkimien pyyhkiessä yhä lujempaa, kiroan mielessäni miksi vielä ajat sinne kivelle se on kuitenkin märkä? Käänny kotiin, mitä järkeä on mennä märkään metsään ihmettelemään märkää kiveä? Sisäinen ääni ei kuitenkaan halunnut uskoa. Ehkä toivoa on, ehkä se ei sada pitkään ja kivi ei ole pahasti kastunut. Muutamien pisaroiden tipahdellessa taivaalta pysäköin auton ja lähden kävelemään kivelle. Housunlahkeet kastuu hetkessä ja olen varma, että löydän kiven takaa vesiputouksen.

Yllätys on suuri, kun kosken kiveä ensimmäisen kerran, sehän ei olekaan kuin hieman kostea. Otteet pystyy kuivamaan. Ryhdyn heti työhön talouspaperilla saan kivenpinnan kiipeilykuntoon. Enää makkaus ja ei muuta kuin yrittämään. Hups, sehän meni ja tuttiritari sai kolmannen nousun. Reitti sopi minulle täydellisesti. Siinä on  hyvät otteet, se sisältää paljon huukkia eikä siinä ole mitään mahdottoman raskaskaita vetoja. Kysymys on enemmän kestävyydestä. Joskus sitä kannattaa kuunnella sisäistä ääntään kuten nyt, ja sain sen tuloksen mistä olen haaveillut.

Tietenkään kamera ei ollut mukana kiipeilyreissulla joten todistusaineistoa kiipeilystä ei ole. Palkitsin itseni onnistuneesta kiipeilystä tekemällä Skyr-kakkua, ja siitä tuli tosi hyvää.