Istuin taannoin iltaa tuttavani kanssa, ja puhe ajautui
liikuntaan ja siihen miten hyvän olon siitä saa. Liikunta tuottaa
parhaimmillaan sellaisen endorfiinipiikin, mitä ei todellakaan kaupasta
ostamalla saa. Kuitenkin liikunnalla on varjopuolensa ja liika on liikaa eikä kroppa kestä kaikkea. Ystäväni totesikin,
kun mittariin tuli kolmekymmentä niin kaikki ongelmat alkoivat.
Juu, niin tuntuu alkaneen. Nyt kun mietin mennyttä
syksyä, niin ollaan edetty
ongelmasta ongelmaan. Hetken huuma on päätynyt pohjamutien räpiköimiseen, ja
sieltä hitaasti nousuun kunnes on upottu uudestaan. Ongelmavyyhdistähän ei voi syyttää ketään muuta kuin itseä ja liika into on suurin syy kaikkiin ongelmiin. Miksi on niin
helppoa sanoa muille mitä pitää tehdä, mutta omien neuvojen noudattaminen on
hankalaa?
Syksyn ulkokausihan päättyi osaltani kuin seinään, kun
onnistuin tyhmyyttäni telomaan nilkkani. Siinä sitten menikin parhaat
lähetyskelit ikkunasta ulos katsellessa. Kun nilkka alkoi kestämään kiipeilyä,
rupesin treenaamaan enemmän kuin olisi pitänyt. Kun treenaaminen tuntuu hyvältä
ja halu kehittyä on kova, niin sitä tekee sen minkä sillä hetkellä kokee
oikeaksi. Mielestäni en tehnyt hirveän paljon, lisäsin vain muutaman tunnin ja
treenin viikkoon siihen mihin kroppani oli tottunut.
Jälkeen päin ajatellen oli hyvin tyhmää ruveta liikkumaan
sillä intensiteetillä mitä tein, kun nilkka oli vielä toipumisvaiheessa. Enkä
osannut lisätä ruuan määrää siihen nähden miten paljon liikuin. Syöminen on
yksi minun heikkouksistani (erityisesti sen vähyys), yksi banaani ja
kourallinen pähkinöitä ei oikein riitä päiväruuaksi. Onnistuin sitten saamaan
oman kroppani sen verran sekaisin, että sydänoireiden ilmaantuminen sain
tyhmemmänkin tajuamaan että kaikki ei ole kohdallaan. Painonlasku ja kohonnut
syke viestittivät ylikunnosta. Lepoa ja rauhallisia kävelyitä. Panostin enemmän
ravintoon ja paino rupesikin nousemaan, ja useamman kuukauden sekaisin ollut
hormonituotanto tuntui pikku hiljaa palautuvan.
Sitten alkoi taas kiipeily, jonka otin alkuun hiljaa ja
todella varoen. Kaikki tuntui taas hyvältä. Kunnes innostui taas liikaa ja
vetäisin liian rankan setin kiipeillessä. Seuraava päivänä kirosin taas itseäni, kun kroppa tuntui vieraalta. Sen lisäksi flunssan oireet iski päälle, olin todellakin levon tarpeessa.
Reilussa viikossa olo parani sen verran, että kokeilin kevyttä kiipeilyä ja olo
tuntui lähes normaalilta eikä mitään ihmeellistä tunnetta tullut kiipeilyn
jälkeen.
Nyt, kun tunnun päässen ylikunnon oireista eroon niin vasen
käsi on ruvennut oireilemaan. No, pakko myöntää onhan se oireillut ennenkin,
mutta nyt se on taas kipeä. Vanhaan tuttuun oireeseen sormien napsumiseen on
yhdistynyt tenniskyynerpää, joka jomottaa mukavasti.
Minulla on näköjään tämän lajin kanssa vain on/off suhde,
joko sitä tehdään kovaa tai sitten ei ollenkaan. Miten sitä kaikkien oireiden
ilmaantumisen jälkeen vasta muistaa ja tajuaa ettei ole tehnyt juuri ollenkaan
vastalihastreeniä eikä venyttelyä. Ne on niin helppo unohtaa kaiken kiireen
keskellä. Nyt on taas kuntoutusvaihe menossa ja kaivelen netin syövereistä
toinen toistaan parempia kuntoutusohjeita kädelle. Faktahan on se, että käsi
tarvitsee lepoa ja kevyttä jumppaa. Itseni tuntien, tuskin taaskaan maltan pitää
riittävästi taukoa ja jatkaa kuntouttavia liikkeitä riittävän pitkään, vaan
löydän itseni tulevaisuudessa kiroamassa omaa tyhmyyttäni kun joku paikka on
alkanut oireilemaan. Sitä ei tosiaan enään olla parikymppisiä ja kehonhuoltoon pitäisi muistaa panostaa riittävästi...
 |
| Evolution? |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti