Ne pienet saavutukset

Vanhemmuus muuttaa ihmistä tai ainakin se on muuttanut minua. Kun kyse ei ole enää sinusta itsestäsi, vaan mukaan on tullut joku tyyppi joka opettelee uusia asioita päivittäin niin omat tarpeet ja saavutukset jäävät heti taka-alalle. Ylpeys valtaa vanhemman jokaisen uuden taidon myötä. Nyt se oppi konttaamaan ja nyt se jo kävelee. Ihanaa se syö itse eikä herää öisin enää tunnin välein. Se osaa tehdä useamman palikan tornin ja leikki itsenäisesti autoilla useamman minuutin ajan.

Lapsi kehittyy, joka on tietysti luonnollista, mutta jokainen opittu uusi taito yllättää ja saa vanhemman pakahtumaan ylpeydestä. Mitä ihmettä, se osaa jo itse niistää nenänsä ja tekee taitavasti kuperkeikkoja. Poju on syksyn aikana kasvanut hurjaa vauhtia motoristen ja verbaalisten taitojen kehittyessä päivittäin. Tuntuu, että elän pienen sienen kanssa, joka imee tietoa itseensä loputtomasti ja yllättää taidoillaan mitä erikoisemmissa tilanteissa.

Koin yhden hetken viime tiistaina areenan seuranvuorolla, jonka haluan muistaa loppuelämäni. Haluan tallentaa tiedon siitä, miten pojun kehitys on edennyt ja mitä kaikkea se osaa nyt. Poju on muutamaan otteeseen päässyt kokeilemaan köysikiipeilyä kiitos kiipeily kaverini M:n, jolla on Edelridin lasten kokovartalo valjaat. Ne saa tarpeeksi pieneksi pari-vuotiaalle muksulle. Pojun kiipeily on lähinnä ollut köydessä roikkumista äidin tuuppiessa ja nostellessa jalkoja ylöspäin. Olen iloinnut siitä, jos poju on edes sekunnin ajan pitänyt itseään seinällä itse. Siitä on kiipeily kaukana, enkä ole voinut kuvitellakaan, että se siirtäisi käsiä ja jalkojaan itse eli tekisi muuvin puhtaasti.

Ihan loistavat valjaat perheen pikkuväelle. 

Nyt se sitten tapahtui (kaverilla on ikää kaksi vuotta ja kaksi kuukautta), kun poju halusi kiivetä. Alun haparoinnin ja kehotuksen jälkeen se teki useamman muuvin puhtaasti itse. Olin niin ylpeä, että omat kiipeilyt ja treenit unohtuivat siihen paikkaan. Tyyppi kiipesi muutaman otteen verran ja hyppäsi/tippui köyteen ja huusi kovaan ääneen: Ei haittaa! Sitten se nauroi ja halusi tehdä saman uudestaan. Ihan mahtava asenne, josta moni isompikin voisi ottaa mallia. Ei todellakaan haittaa vaikka tiput, se on kivaa, jonka jälkeen voi taas kiivetä uudestaan. Minä olin tästä kaikesta niin iloinen, kun tämä pikku tyyppi oppi taas jotain uutta.

Kaverin kanssa areenan puolapuissa kiipeily on hauskaa. Nyt poju on jo oppinut laskeutumaan itse alas eikä enää hyppää ylhäältä syliin. Se aiheutti kaikille paikalla oleville aina sydämmentykytyksiä. Ainakaa poju ei pelkää korkeita paikkoja :) Kiitos kuvasta M.