Uuden karheeta

Miltä se tuntuu kun vietät monta päivää netissä vertaillen kamoja toisiinsa? Pohdit ja pähkäilet mikä on paras juuri sinulle. Löydät hyvän tuotteen ja kaupan mistä niitä saa. Viime hetkellä muutat mieltäsi ja taas epäröit. Lopulta keräät itsesi ja painat lähetä nappia ja kuumotus alkaa. Ensin tulee tilausvahvistus ja päivän päästä tilaus on lähtenyt. Saat koodin josta voit seurata paketin matkaa ja päivittäin katsot missä se on. Aika tuntuu matelevan, odotat ja odotat. Viimein paketti on tullut Suomeen. Nyt ei mene enää pitkään, mutta vasta pari päivän päästä ovikello soi ja lähetti on oven takana. Otat paketin vastaan ja avaat sen. Uuden kaman tuoksu on jotain ihanaa, täynnä odotuksia ja haaveita tulevista retkistä. Samalla vanhan hyvän palvelijan hylkäys koskee sydämessä, kun jotain tuttua ja turvallista poistuu kuvioista.

Kaikki alkoi siitä, kun lopulta annoin itselleni luvan tilata uudet valjaat. Olen käyttänyt muutaman vuoden Petzlin Luna valjaita. Aikoinaan ihastuin niiden ulkonäköön ja siihen miten hyvältä ne tuntuivat päällä. Nyt tunnen itseni petetyksi, kun katson valjaitani niistä on kulunut kangas puhki lenkkistä josta köysi kulkee. Kavereilla on paljon Petzlin valjaita eikä kenelläkään ole valjaat kuluneet samasta paikasta. En sitten tiedä onko kyseessä valmistusvirhe vai onko valjaat olleet todella niin kovalla käytöllä. Joka tapauksessa uudet oli saatava oman turvallisuuden takia ja päätin, että en osta toisia Petzlin valjaita.

Mitkä sitten ostaisin? Black diamond kuulosti hyvältä vaihtoehdolta, ja rupesin selailemaan valjaita läpi. Esiin nousi kaksi valjasta, jotka sopisivat tarkoitukseeni Black diamond lotus ja siren. Molemmissa on säädettävät jalkalenkit siltä varalta, jos haluan käydä jääkiipeilemässä. Lotus näytti asiallisemmalta, mutta hinta oli sitä vastaan. Vaikka olin valmis maksamaan hieman enemmän valjaista niin se että kyseisen valjaan postikulut olisivat olleet jostain mystisestä syystä kympin enemmän kuin Sirenin niin päätin tilata jälkimmäisen vaihtoehdon. Nähtäväksi jää kadunko päätöstä, mutta ajattelin sporttiahan tässä eniten kiivetään niin hyvin kevyt sporttivaljas voi olla eduksi. Ensi vaikutelma ei vakuuta varustelenkit sijoittuu hieman oudosti ja jalkalenkit vaatii totuttelua, mutta kunhan pääsee testaamaan tosi toimissa niin tietää mitä tuli ostettua.

Kuva täältä

Mitä kamafriikki tekee, kun on juuri tehnyt päätöksen tilata edullisemmat valjaat? Antaa luvan itselle tilata uudet kiipeilytossut. No, joo lähti taas lapasesta. En voinut tilata vain valjaita vaan mukaan tarttui La Sportiva pythonit. Perustelin itselleni, että kerran tilataan ulkomailta niin tilataan kaupasta jossa on edulliset tossut. Olen useamman vuoden käyttänyt La sportivan tossuja ja miksi hyvää merkkiä vaihtamaan, kun se sopii hyvin omaan jalkaan. Nykyisten miurojen ollessa liian isot halusin napakat lähetys tossut ulkoreissuille. Nyt tuntuu, että sain juuri sellaiset.

Kuva täältä

Kevättä ja ulkokautta odotellessa.

Äidit ei valita...

Kun ranteeseen koskee, teet kaiken työn normaalisti välillä vihlaisevasta kivusta huolimatta. Kun heräät viidettä kertaa yön aikana, ja yrität saada lapsen taas nukkumaan. Kun nouset ylös seitsemältä kahvin ja aamupuuron keittoon, miehen jäädessä sänkyyn nukkumaan. Kun nostat kymmenettä kertaa lusikan lattialta, vain välttääksesi kiukun syötettäessä ja annat lapsen syödä itse. Kun siivoat syömisen jäljet pöydältä, lattialta ja vaatteista.

Kun kuuntelet koirien valitusta, siihen asti kunnes mies nousee ylös ja ”pääset” ulkoiluttamaan koirat. Kun nostat lapsen miljoonatta kertaa pois koirien ruokakupilta, kissan hiekkalaatikolta ja muista niin mielenkiintoisista paikoista. Kun lohdutat lasta useita kertoja päivässä elämän kolhiessa. Kun edelliset treenit painaa kropassa ja haluat levätä, silti kannat ja viihdytät lasta hänen sitä tarvitessa.

Kun oma-aika päivän aikana lasketaan minuuteissa eikä tunneissa. Kun toimit kantojuhtana kiipeilyhallille mennessä, jotta voisit hetken nauttia omasta harrastuksestasi. Kun treenin jälkeen käyt kaupassa väsyneenä yrittäen muistaa, onko jääkaapissa muuta kuin valo. Kun viimeinen ruokataistelu iltapuuron merkeissä on käyty ja lapsi saatu omaan sänkyyn nukkumaan, huokaiset hetkeksi kunnes puolentunnin jälkeen kuuluu itkua ja taas mennään.

Ei, äidit ei valita. Ne tekevät tarvittavat kotityöt ja pitävät huojuvankin korttitalon pystyssä, jotta muilla elämä olisi helpompaa. Onneksi on olemassa yksi voimavara, jolla jaksat kaikki huonosti nukut yöt ja sotkuisen asunnon, äidin rakkaus pientä ihmistä kohtaan.

Väsynyt kroppa iloinen mieli

Olin kiukkuinen ja väsynyt viime viikon alussa. Olimme juuri saaneet tavarat siirrettyä uuteen paikkaan taloon, jota en kutsu kodikseni. Huomasin katsovani pinttyneitä kaapinovia vihaisena ja pettyneenä, onko pakko siivota jos ei tahdo? Talo on muutenkin nähnyt liikaa elämää omaan makuuni ovissa ja seinissä on reikiä sekä saunan lauteet olisi pitänyt uusia aika päiviä sitten, nyt niiden kohtalona tuntuu olevan hidas lahoaminen. Muuttaminen on syvältä ja elämä pahvilaatikoiden keskellä saa yhden jos toisenkin pinnan kiristymään. Muuttaminen kuukauden sisään kahdesti on vielä ärsyttävämpää, mutta se minne seuraavaksi mennään on jotain ihan muuta kuin tämä nykyinen kämppä. Sitä paikkaa odotan innolla, ja jos kaikki käy hyvin siellä on tekemistä myös kiipeilevälle sielulleni.

Nykyisen asunnon ollessa väliaikainen päätin omia hermoja säästääkseni paeta tiistaina köysittelemään seuranvuorolle. En ole pojan kanssa käynyt areenan seuranvuorolla, kun kaikki sanoo sen olevan ruuhkainen. Nyt vuorolla oli hiljaista kuin huopatossutehtaalla ja sain kiivetä juuri siitä mistä halusin. Ehkä kaikki tiesi me ollaan tulossa ja jätti vuoron väliin vai olisiko hiihtolomalla ollut asiaa hiljaiseen menoon. Joka tapauksessa päätin keskittyä itselle vaikean reitin kiipeämiseen. Onnistuin ensimmäistä kertaa saamaan kaikki muuvit tehtyä puhtaasti väliankkureille. Vaikka mentiin yläköydellä ja useammalla levolla, olen iloinen että edistystä tapahtui. Kyseessä on napakka reitti, jonka yläosa pysyy haaveena ja märkänä unena, sillä seuran voimapesäkään ei ole vielä saanut reittiä liidattua ylös asti.

Laitetaan nyt kuva todisteeksi, että perjantaina
tuli jotain kiivettyä.  Kiitos L vaan kuvasta.

Päivän levon jälkeen oli vuorossa bouldersessiot, jossa ei ollut mitään ihmeellistä. Perusvääntöä muutama uusi reitti ja campustelua eli hyvät peruskiikut. Perjantaina poltteli päästä taas areenalle, ja tällä kertaa oli vuorossa naistenpäivä kiikut parin kanssa sisaren kanssa. Edellisen päivän boulderi painoi ja päätin keskittyä helpompiin pitkiin reitteihin. Mukavaa läpsyttelyä ja yksi räpsy jalan lipeämisen vuoksi. Hyvä mieli jäi kanssa kiivenneiden suorituksista vaikka itse ei mitään uutta tehnyt. Välillä on yhtä motivoivaa seurata muiden kehitystä ja saavutuksia kuin tuijottaa omaa napaa. Lauantaina oli vuorossa kiipeilystä lepopäivä, mutta sehän ei tarkoittanut että makaisin sohvalla perunalastuja syöden. Laitoin pojan päiväunille ja lähdin koiran kanssa tunnin juoksulenkille miehen jäädessä kotiin vauvavahtiin. Lenkin jälkeen totesin lapsen vielä nukkuvan ja tein 40 minuutin keskivartalotreenin. Tämä tuntui niin hyvältä, että totesin miehelle kaiken olevan niin kuin ennenkin. Tällä tarkoitin aikaa ennen pikkuista, jolloin lepopäiviä ei ollut viikossa kuin se yksi jos sitäkään. Miten hyvä olo voikin tulla liikkumisesta ja itsensä rääkkäämisestä.

Viikon kruunasi sunnuntaina saatu oma-aika boulderin merkeissä. Edellisestä kerrasta olikin kulunut tovi, kun olin yksin kiipeämässä. Päätin tehdä suunnitelman, jotta en harhautuisi projektoimaan ja kuluttamaan aikaa mihin tahansa. Kunnon teho kestävyyssetti oli paikallaan 2 x 30 min keivin ympäri pyörimistä ja helppojen reittien ylös alas kiipeämistä. Alku oli tukkoista menoa, mutta kropan lämmettyä kiipeily tuntui oikein mukavalta. Tosin toisen setin lopussa rupesin hieman vilkuilemaan kelloa joko kohta pääsisi alas kun pumppi rupesi painamaan päälle. Loppuun muutama leuanveto ja kotiin, jossa lapsi juuri heräsi päiväunilta kun astuin kotiovesta sisään. Täydellinen ajoitus. Lopulta viime viikosta tuli hyvä viikko ja näitä kaipailen lisää. Nyt maanantai aamuna olo on raukea, sitä tietää tehneensä jotain, mutta mihinkään ei koske. Tänään vietän mielelläni lepopäivän ehkä koirat on syytä ulkoilutta, mutta sitähän ei lasketa liikunnaksi. Neljä kertaa viikossa kiipeilyä on luksusta johon voisi tottua, mutta todellisuus taitaa olla toista mieltä. ;)

Puoli vuotta mittarissa

Nyt on äitinä olemista takana reilut puoli vuotta ja nopeasti se on mennyt. Vastahan sitä kotiuduttiin synnäriltä pieni käärö mukana täynnä odotuksia ja pelkoja, ja nyt lapsi konttaa hirmuista vauhtia. Muistan vielä kysymykset jotka pyörivät mielessäni vauvan saapumisen jälkeen. Olenko tarpeeksi hyvä äiti lapselleni ja miten oman elämän käy? Hyvin olen mielestäni onnistunut vauvan hoidossa. Voisi melkein sanoa lapsen olevan helppo ensimmäiseksi lapseksi tai mistä minä sen voisin tietää kun kyseessä on ensimmäinen lapsi. Poika on kuitenkin kasvanut hyvin ja toistaiseksi pysynyt terveenä eikä ole turhia itkeskellyt. Hurjaa on ollut seurata miten vauvan kehitys on nopeaa ja sitten kun lähdettiin liikkeelle niin sitä todella mennään. Poika on ollut pienestä asti jäntevä ja jaksoi kantaa päätään jo kolmen viikon ikäisenä ja kolmen kuukauden ikäisenä osasi kääntyä kumminkin päin. Puolivuotiaana kontataan, noustaan muutama rappunen ja seisotaan tukea vasten. Mihin ihmeeseen pikkuisella voi olla niin kova kiire?

En kuulu niihin ihmisiin, jotka ovat aina halunneet äidiksi ja kokeneet sen elämän työkseen. Alkuun pelkkä ajatus puistatti, mutta nyt en vaihtaisi päivääkään pois. Ensimmäiset hymyt ja naurut ovat sellaista kultaa, joiden avulla jaksaa huonommatkin yöt. Olen nauttinut täysin kotona olemisesta ja pojan kanssa puuhastelusta. Ensimmäisten kuukausien aikana tajusin, että vauvan kanssa voi tehdä asioita ja lapsi kulkee helposti mukana. Voi kuulostaa itsestään selvältä, mutta alkuun minusta tuntui että minulla ei ole omaa elämää vain lapsen hoitamista. Ensimmäinen kerta vauvan kanssa boulderhallilla aukaisi silmäni ja tajusin miten onnekas olen, kun harrastan lajia jonne voi ottaa lapsen mukaan.

Äitinä oleminen on tehnyt hyvää ja olen kasvanut ihmisenä. Voisin jopa väittää, että kiipeän paremmin nyt kuin ennen. Eikä se johdu pelkästään fyysistä ominaisuuksista vaan pään sisällä tapahtuneesta kehityksestä. Olen löytänyt uudenlaisen varmuuden omaan tekemiseen ja pystyn suhtautumaan huonohin kiipeily päiviin positiivisesti. Aina on jotain mihin voi olla tyytyväinen. Kertaakaan en ole ajellut kotiin hallilta huonolla fiiliksellä vaan hymy huulilla muistellen mitä tuli kiivettyä ja mitä voisi vielä parantaa. 

Yleistä meininkiä areenalla.

Tarkoitus oli kirjoitella kokemuksista vauvan kanssa kiipeilystä, ja taisin eksyä hieman aiheesta. Palataan nyt siihen. Kiipeily onnistuu hyvin pienenkin vauvan kanssa, kun muutama perusasia on kunnossa. Ensimmäisenä sääntönä olen pitänyt, että tyhjällä mahalla ei lähdetä mihinkään vaan juuri ennen lähtöä olen syöttänyt pojan. Tällöin ei herätä hallille päästyä nälkään vaan ääniin ja yleensä hiljaa katsellaan missä sitä ollaan. Toinen tärkeä asia on se, että  köysikiipeilessä joku on vahtimassa vauvaa alhaalla eli köysittelyyn tarvitaan vähintään kolme. Kaksi kiipee ja yksi viihdyttää lasta.

Boulderhallilla käyminen onnistui yksinkin, kun poika ei vielä liikkunut. Boulderoidessa pääsee nopeasti alas, jos vauvalle tulee joku hätä. Meidän pienellä hallilla voi kiivetä vauvan lähellä, jolloin lapsi näkee koko ajan missä äiti on. Auton turvakaukalo on osoittautunut parhaaksi hankinnaksi ikinä siinä on otettu monet unet niin autossa kuin kiipeilyhallilla. Monesti lapsi on nukahtanut automatkalla hallilla ja jatkanut uniaan siinä perille tultua. Kaukalossa viihdyttiin hyvin katselemassa ympäristöä neljän kuukauden ikään asti, jolloin liikkuminen rupesi kiinnostamaan enemmän. Boulderoidessa kaverin mukana olo helpottaa asioita, kun toinen voi pitää vauvaa sillä aikaa kun toinen kiipee. Näin tulee myös levättyä riittävästi yrkkien välillä.

Näin yksin kiipeilevänä en voi kun ihmetellä miten hyvin vauva on otettu mukaan kiipeily-yhteisöön. Kukaan ei ole valittanut vaikka lapsi on tutkimassa toisten reppuja, jatkoja, sulkkareita kaikkea mitä käteen sattuu osumaan. Pojasta on muodostumassa seuran uusi maskotti, joka tulee näkemään kaikenlaista äidin mukana kulkiessa. Olen ajatellut, että vauvan on hyvä nähdä paljon ihmisiä ja olla vieraiden ihmisten sylissä, niin ehkä poika ei rupea vierastamaan. Ainakaan vielä lapsi ei osoita merkkejä vierastamisesta.

Lapsi on saanut vain äidinmaitoa, ja imetyksen hyviin puoliin kuuluu se, että vauvan eväät kulkee koko ajan mukana. Olen kokenut helpommaksi imettää lasta kuin puljata tuttipullojen kanssa. Suoraan sanoen poju on osoittautunut aikamoiseksi pullo rasistiksi. Nyt nälän iskiessä sen kun raotat hieman paitaa ja annat vauvan syödä. Mielestäni imettäminen on täysin luonnollinen asia, jota ei tarvitse häpeillä vaan olen syöttänyt vauvan hallilla ihan samalla tavalla kuin kotona. En sitten tiedä miten paljon se on muita ihmisiä häirinnyt, ainakaan kukaan ei ole tullut valittamaan siitä.

Tärkeimpänä asiana kiipeilyssä vauvan kanssa on itsestään selvyys eli vauvan tarpeet tulevat ensin ja sitten omat. Jos vauva huutaa kesken kruksia ja matkaa ylös on vielä jäljellä, niin ei siinä auta kuin tulla alas lohduttamaan pikkuista. Kummasti vauvan itku saa vauhtia ja olen yhden jos toisenkin reitin loppumetrit kiivennyt ennätys vauhdilla loppuun. Jos vauva on selkeästi väsynyt, niin on parempi ruveta pakkaamaan tavaroita ajoissa eikä viivytellä siihen asti kun rupeaa kiukuttamaan. Olen kokenut paremmaksi että en aseta mitään tiukkoja treeni tavoitteita kiipeilykerroille, sillä koskaan ei tiedä miten poika jaksaa seurustella mukana. Kiivettyjen reittien määrä on vähentynyt per kiipeilykerta, mutta se ei haittaa nyt tulee köysitellessä levättyä riittävästi yritysten välillä. Kannustan kaikkia äitejä ja isiä kokeilemaan perhekiipeilyitä myös vauva-aikana. Itse olen yllättynyt positiivisesti sen helppoudesta ja tuomasta ilosta.

Omat lelut jaksaa kiinnostaa kiipeilyn alussa