Tunteiden myllerrys

Pystynkö mä siihen? Kyllä olet tehnyt kaikki muuvit. Meneeköhän se tänään? Sitä ei tiedä, jos ei käy koittamassa. Mitä jos epäonnistun ja enkä vieläkään pääse reittiä? Mitä sitten, käyt vain uudestaan koittamassa. Mitä, jos en ikinä pääse sitä, se on kuitenkin vaikein boulder reitti mitä olen koittanut? Sä pystyt siihen, se on vain reitti muiden joukossa eikä siinä ole mitään ihmeellistä, greidi on vain numero.

Paljon ajatuksia pyörii päässä, kun ajelen kohti projektia. Projekteilla on hassu tapa  jossakin vaiheessa muuttua henkiseksi taisteluksi. Kun saavutat sen pisteen, jossa olet tehnyt kaikki muuvit teidät pystyväsi siihen, mutta milloin saat tehtyä kaikki muuvit putkeen on toinen kysymys. Silloin kiipeilystä ja yrityksistä tulee henkisiä. Lataat itsesi siihen mielentilaan, et nyt se menee. Puristat hieman enemmän ja vain vedät ne muuvit läpi, simple right? Jännitystä on ilmassa ja rentous on poissa. Reitin kiipeämisestä on tullut suoritus.

Siitä se alkaa, Kardemumma.

Pyrin tekemään muuvit mekaanisesti, tiedän jokaisin muuvin, miten minun pitää ne tehdä, että reitin ylös pääseminen olisi mahdollista. Lähden yrittämään, ja kaikki tuntuu vaikealta muuvit eivät tule luonnostaan ja tipun pädille ennen kuin pääsin edes kunnolla alkuun. Suutun ja turhaudun, tuleeko tästäkin kerrasta taas vain muuvien opiskelukerta. Enkö vieläkään saa tätä reittiä kiivettyä? Yritän uudestaan yhtä surkealla tuloksella. Harkitsen betan vaihtamista, mutta totean sen turhaksi. Kysymys ei ole betasta, vaan päästä ja sen luomista odotuksista.

Miten jonkun reitin voi päästä, jos lähtiessä on mielessä vain lopputulos? Toteutus uupuu. Tosiasiahan on, että alun ja lopun välissä on ne muuvit. Ne pienet kiteet joihin puristan käsillä jalkojen työskennellessä alhaalla kristallien päällä. Huokaan, katson oikean käden etusormea, sen nahka ei tule kestämään edes tuntia pieniä kiteitä. Kaivan teippirullan esiin ja kiroan mielessäni, että tähän sitä on tultu. Pitää tulla projektin alle valmiiksi huonoilla nahkoilla. Mä vihaan teippien kanssa kiipeilyä, koska tuntuma häviää ja teippi luistaa aina joissain vaiheessa sormesta.

Hengitän muutaman kerran syvään, ennen kuin otan lähtöotteista kiinni. Tunnen kiven viileyden tuulen puhaltaessa kylmästi, silti kroppa on lämmin vaikka lämpötila on juuri ja juuri viisi astetta. Laitan jalat tutuille paikoilleen ja nostan ahterin pädin päältä. Taas sitä mennään. Siirrän oikeaa kättä ja jalka lipsahtaa, ja kiroan mielessäni tässä se taas oli. Kaikesta huolimatta jatkan, käsi muuvi toisensa perään menee oikeaan kohtaan, ja jalat tekevät työtä niin kuin niiden pitää.

Vasen käsi hakee krimpperiä.

Huomaan saaneeni kiinni isosta oikean käden otteesta, ja edessä olisi yksi haastava muuvi jäljellä vasemman käden krimpperin löytäminen. Käsi hakee ja hakee, kunnes olen vakuuttunut sen olevan oikeassa kohtaa. Hah, tämänhän on sujunut yllättävän hyvin. Enää on muutama muuvi jäljellä. Oikea käsi hakee väliotetta ja se pysyy, sitten vain jalkojen fiksaus ja veto kanttiin kahvalle. Mitä ihmettä? Käsi jäi kiinni. Nopeasti siirrän vasemman käden ylemmäs paremmalle otteelle. Hengitän syvään pari kertaa, ennen kuin lähden etenemään kiven päälle.

Veto oikealla kädellä kanttiin lähdössä.

Tunne kiven päällä on uskomaton. Tärisen, mutta en pelosta vaan ilosta eivätkä kyynelet ole kaukana. Tein sen mitä en uskonut pystyväni tekemään. Epäilin omia kykyjäni, vaikka sisimmässä tiesin pystyväni siihen ja tiedän pystyväni kiipeämään vielä vaikeampia reittejä. Todistin itselleni pystyväni johonkin uuteen, vaikka kyseessä on vain uusi kirjainnumero yhdistelmä, niin jostain syystä se oli tärkeä saavutus. Onnistumisen ja epäonnistumisen välillä oli se ero, että en odottanut pääseväni ylös vaan kiipesin muuvi kerrallaan. Pää ei keskittynyt lopputulokseen vaan siihen mitä olen juuri nyt tekemässä.

Kävelen kauppaan ruokaostoksille, huomaan hymyileväni ja ajatukset pyörivät vieläkin kivellä. Vastaan tuleva nainen katsoo kummissaan. Mietin omaa saavutustani, suurin osa ihmisistä ei voi käsittää tällaisen tapahtuman merkitystä. Niille kiven päälle kiipeily kuulostaa lasten leikkimiseltä, jossa ei ole mitään järkeä. Onneksi on ne kiipeilykaverit, jotka tietävät ja ymmärtävät mistä puhun.