tiistai 16. joulukuuta 2014

So happy to be 30

Istuin taannoin iltaa tuttavani kanssa, ja puhe ajautui liikuntaan ja siihen miten hyvän olon siitä saa. Liikunta tuottaa parhaimmillaan sellaisen endorfiinipiikin, mitä ei todellakaan kaupasta ostamalla saa. Kuitenkin liikunnalla on varjopuolensa ja liika on liikaa eikä kroppa kestä kaikkea. Ystäväni totesikin, kun mittariin tuli kolmekymmentä niin kaikki ongelmat alkoivat.

Juu, niin tuntuu alkaneen. Nyt kun mietin mennyttä syksyä,  niin ollaan edetty ongelmasta ongelmaan. Hetken huuma on päätynyt pohjamutien räpiköimiseen, ja sieltä hitaasti nousuun kunnes on upottu uudestaan. Ongelmavyyhdistähän ei voi syyttää ketään muuta kuin itseä ja liika into on suurin syy kaikkiin ongelmiin. Miksi on niin helppoa sanoa muille mitä pitää tehdä, mutta omien neuvojen noudattaminen on hankalaa?

Syksyn ulkokausihan päättyi osaltani kuin seinään, kun onnistuin tyhmyyttäni telomaan nilkkani. Siinä sitten menikin parhaat lähetyskelit ikkunasta ulos katsellessa. Kun nilkka alkoi kestämään kiipeilyä, rupesin treenaamaan enemmän kuin olisi pitänyt. Kun treenaaminen tuntuu hyvältä ja halu kehittyä on kova, niin sitä tekee sen minkä sillä hetkellä kokee oikeaksi. Mielestäni en tehnyt hirveän paljon, lisäsin vain muutaman tunnin ja treenin viikkoon siihen mihin kroppani oli tottunut.

Jälkeen päin ajatellen oli hyvin tyhmää ruveta liikkumaan sillä intensiteetillä mitä tein, kun nilkka oli vielä toipumisvaiheessa. Enkä osannut lisätä ruuan määrää siihen nähden miten paljon liikuin. Syöminen on yksi minun heikkouksistani (erityisesti sen vähyys), yksi banaani ja kourallinen pähkinöitä ei oikein riitä päiväruuaksi. Onnistuin sitten saamaan oman kroppani sen verran sekaisin, että sydänoireiden ilmaantuminen sain tyhmemmänkin tajuamaan että kaikki ei ole kohdallaan. Painonlasku ja kohonnut syke viestittivät ylikunnosta. Lepoa ja rauhallisia kävelyitä. Panostin enemmän ravintoon ja paino rupesikin nousemaan, ja useamman kuukauden sekaisin ollut hormonituotanto tuntui pikku hiljaa palautuvan.

Sitten alkoi taas kiipeily, jonka otin alkuun hiljaa ja todella varoen. Kaikki tuntui taas hyvältä. Kunnes innostui taas liikaa ja vetäisin liian rankan setin kiipeillessä. Seuraava päivänä  kirosin taas itseäni, kun kroppa tuntui vieraalta. Sen lisäksi flunssan oireet iski päälle, olin todellakin levon tarpeessa. Reilussa viikossa olo parani sen verran, että kokeilin kevyttä kiipeilyä ja olo tuntui lähes normaalilta eikä mitään ihmeellistä tunnetta tullut kiipeilyn jälkeen.

Nyt, kun tunnun päässen ylikunnon oireista eroon niin vasen käsi on ruvennut oireilemaan. No, pakko myöntää onhan se oireillut ennenkin, mutta nyt se on taas kipeä. Vanhaan tuttuun oireeseen sormien napsumiseen on yhdistynyt tenniskyynerpää, joka jomottaa mukavasti.


Minulla on näköjään tämän lajin kanssa vain on/off suhde, joko sitä tehdään kovaa tai sitten ei ollenkaan. Miten sitä kaikkien oireiden ilmaantumisen jälkeen vasta muistaa ja tajuaa ettei ole tehnyt juuri ollenkaan vastalihastreeniä eikä venyttelyä. Ne on niin helppo unohtaa kaiken kiireen keskellä. Nyt on taas kuntoutusvaihe menossa ja kaivelen netin syövereistä toinen toistaan parempia kuntoutusohjeita kädelle. Faktahan on se, että käsi tarvitsee lepoa ja kevyttä jumppaa. Itseni tuntien, tuskin taaskaan maltan pitää riittävästi taukoa ja jatkaa kuntouttavia liikkeitä riittävän pitkään, vaan löydän itseni tulevaisuudessa kiroamassa omaa tyhmyyttäni kun joku paikka on alkanut oireilemaan. Sitä ei tosiaan enään olla parikymppisiä ja kehonhuoltoon pitäisi muistaa panostaa riittävästi...

Evolution?