Astu ulos

Comfort zone, jokainen kiipeilijä tietää, mitä sillä tarkoitetaan. Tehdään vain niitä asioita joissa on hyvä ja jotka tuntuvat hyvälle. Pysytään siis mukavuusalueella. Vähän samaan tapaan kuin joku ostaa aina samaa juustoa, koska se on tuttua ja turvallista. Ajatus siitä, että pitäisi haastaa itsensä kokeilemaan jotain uutta pelottaa. Entä jos en pidä siitä, en osaa tai epäonnistun siinä mitä olen yrittämässä.

Kyseessä on luonnollinen reaktio. On siis parempi pysytellä siinä minkä tietää turvalliseksi kuin astua tuntemattomaan ja mahdollisesti kuolla. Vai onko? Evoluutio suosii kokeilemista. Jos kaikki yksilöt tekisivät aina samalla tavalla, mitään uutta ei ikinä olisi kehittynyt eikä tätä tekstiä varmasti olisi olemassa. Yksilöt jotka uskaltavat haastaa ja kokeilla jotain uutta vievät kehitystä eteenpäin ja lopulta syntyy uusia lajeja, jotka ovat löytäneet uuden oman ekolokeron.  

Astuminen ulos mukavuusalueelta kehittää yksilöä. Se saa uusia kokemuksia, joista osa voi osoittautua hyvinkin hyödylliseksi sen selviytymisen kannalta ja osa taas ei. Luonnossa lajeja muutokseen ja kokeiluun ajaa usein kilpailu, pedot ja loiset. Meillä ihmisillä harvemmin pedot tai loiset ajaa kokeilemaan uusia asioita, mutta kilpailulla voi olla merkitystä tässä asiassa. Kukapa meistä ei olisi joskus katsellut, kun joku toinen tekee saman asian paremmin kuin sinä itse. Väkisinkin herää halu näyttää, että osaa itse tehdä saman ja vielä paremmin.

Kuitenkin useimpia ihmisiä taitaa motivoida yksinkertaisesti halu kehittää itseään.  Enkä minä ole siinä poikkeus. Kiipesin pitkään useamman kesän pelkästään köydellä, eikä boulderointi ulkona kiinnostanut pätkääkään. Nyt kun olen astunut pois tutusta ja turvallisesta köysikiipeilystä, huomaan oppineeni joitain uutta. Olen saanut rohkeutta ja itsevarmuutta toimia yksin kivillä. Siinä missä vanhan minän puntti rupesi tutisemaan heti kun jalat irtosi maasta, niin nyt tilalle on tullut henkilö joka uskaltaa yrittää vaikka epäonnistumisen mahdollisuus velloo ilmassa.

Muuvivarastoni on kasvanut samoin sormivoimani. Olen tänä keväänä monta kertaa yllättänyt itseni kiipeämästä kiven päälle josta olin varma, että en osaa tai pysty sinne menemään. Olen pyrkinyt pitämään avoimen mielen ja ottanut jokaisen kohtaamani reitin vain reittinä (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta). Käsitys greidistä on hämärtynyt mielessäni entistä enemmän jokaisen uuden nousun myötä. Reittien nimillä ei ole merkitystä, muistan vain muuvit ja tunteet mitä sen ylös pääsemiseen on liittynyt.

Muistan ne ihmiset jotka ovat olleet mukana, en sitä miten monta yritystä mihinkin reittiin on mennyt. Muistan ne hetket, kun olen tajunnut miten reitti menee ja olen saanut sen kiivettyä. Uuden oppiminen on ollut kaikin puolin palkitsevaa, ja en malta odottaa milloin pääsen taas testaamaan omia taitojani köyden parissa. Kelien lämmetessä alkaa mieli haluta enemmän köyden pariin. Minulla on mielessä muutama hyvä testireitti joihin voisi käydä viemässä jatkot, jos vaan saan kaverin köyden toiseen päähän.