Tie muumilaaksoon

Blogi on viettänyt hiljaiseloa kohta kuukauden verran. Päivät sekoittuvat toisiinsa ja yksi asia vallitsee ajatuksia, ja millään muulla ei tunnu olevan merkitystä. Muistikuvat edellisestä päivästä ovat hatarat puhumattakaan siitä, mitä tapahtui viikko sitten tai kuukausi takaperin. Kiipeisinkö? Joo, milloin ja mitä, sillä ei tällä hetkellä ole merkitystä. Omat suoritukset tuntuvat vähäpätöisiltä piiperrykseltä, josta ei ole muille jaettavaksi. Paluu muoville tuntuu turhauttavalta ja mieli taistelee vastaan. Reissut ulkona, noh, eivät ole nyt olleet sellaisia mistä olisi halunnut jotain kirjoittaa. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut sitten heinäkuun lopun.

Elämää hallitsee nyt vain yksi asia, joka lähestyy vääjäämättä. Kello käy, päivät, minuutit, ja sekunnit tuntuvat loppuvan kesken. En ole valmistautunut riittävästi, en ole tehnyt ajoissa pohjatyötä, joka saa aikaan paniikkia. Ei todellakaan ole valmis, mutta pakko on yrittää. Tekemättömien asioiden lista tuntuu loputtomalta, puhumattakaan siitä taloudellisesta panostuksesta mitä yhden päivän takia joutuu tekemään. Samalla tunnelin päässä valoa, sillä se odottaa vapaus.

Ei, vielä on liian aikaista juhlistaa ja iloita monen vuoden projektin päätökseen saamisesta, mutta näen sen jo. Se näyttää houkuttelevalta, pystyn melkein tuntemaan sen vapauden, olla hetken tekemättä yhtään mitään töihin liittyvää. Ajatus houkuttaa ja kiehtoo. Olen kuin Nuuskamuikkunen joka syksyllä tietää lähdön koittavan ja pääsevänsä matkaan, yksin vapaana. Suuntana on yksinäiset vuoret ja uudet seikkailut, jotka saavat aikaan kutinaa vatsanpohjassa. Toivon vain, että olisin yhtä viisas ja tyyni kuin muikkunen, kohdatessani elämän tuomat haasteet.

Luultavasti blogi jatkaa hiljaiseloa jonkin aikaa, mutta pinnan alla tapahtuu koko ajan ja elämän rauhoitettua tarinat kiipeilystä voivat taas tuntua tärkeiltä.