Varaslähtö jouluun

Sain muutama päivä sitten oman joululahjani postista ja nyt voin kinkkun syönnin ohella keskitittyä suunnittelemaan tulevia treenejä. Hyvää joulua ja voimakasta uutta vuotta!

Vahdin vaihto

Jokin aika sitten mies rupesi puhumaan, että voisi ruveta harrastamaan jotain. Aikansa pohdittuaan veri veti taistelulajien pariin, ja nyt hän käy Aikidossa ja miekkailussa. Mikäs siinä olen iloinen, että myös perheen toinen puoli aktivoitu taas liikkumaan. Tämä taas on tuonut uusi piirteitä meidän illanviettoon. Mies käy vähintään neljänä iltana viikossa omissa treeneissään ja minä yritän pitää kiinni kolmesta kiipeily kerrasta plus jooga ja lenkkeilyt. Viikolla parhaimpina tai pahimpina (miten sen nyt kukin haluaa nähdä) vaihdetaan pojan vahtivuoroa lennosta heittäen yläfemmat ovella.

Joku voisi ajatella, että on ikävää kun lapsen vanhemmat on iltaisin usein menossa jonnekin. Itse näen asian toisin ja pidän hyvänä asiana, että vanhemmat pitävät itsestään huolta ja saavat tehdä jotain mistä pitävät. Liikunta antaa paljon voimaa ja energiaa iltatoimia varten ja sitähän tarvitään ;) Myös minä olen saanut viime aikoina käydä rauhassa kiipeilemässä ilman jalassa roikkujaa. En sitten tiedä mistä moinen muutos johtuu, mutta viime aikoina mies on usein sanonut, että voi vahtia pojua sen aikaa kun käyn hallilla. Kiipeily on taas tuntunut treeniltä ja välillä huomaan olevani väsynyt, mutta silti sisäinen ääni sanoo, että pitäisi tehdä enemmän. Ehkä sitä saisi neljä kiipeily kertaa viikkoon ensi vuoden puolelle vai jääköhän se vain haaveeksi.

Välillä on ollut hyviä päiviä, jolloin olen tuntenut itseni vahvaksi ja huomannut kehitystä erityisesti boulderin puolella. Toisaalta köysittely on taas junnannut paikoillaan eikä projekti reitit tunnu etenevän mihinkään, mikä voi johtua siitä että köysittely parin viikon välein ei oikein kehitä. Eipä ne köysireitit nyt taida olla niin tärkeitä, sillä tällä hetkellä boulderi tuntuu kivemmalta ja käyn mieluummin keivillä vääntämässä kuin köydessä roikkumassa. Keväällä asia voi taas olla ihan toinen.

Pojasta on kehittynyt aikamoinen liikkuja eikä paikallaan jakseta kauan olla, vaan jotain hauskaa olisi keksittävä ja heti. Taapero tuntuu olevan ikiliikkuja sorttia joka käy hedelmillä ja osaa ilmaista oman mielipiteensä äänekkäästi, jos jotain ei saa tehdä. Tuo taitaa kyllä kuulua ikään. Kiipeily omaan syöttötuoliin ja vaunuihin sujuu jo leikiten ja selvästi uusia haasteita etsitään joka päivä. Mielenkiinnolla odotan, mitä lapsesta kehittyy varmaankin ninja :D, jos äidin ja isän harrastukset yhdistetään eli kiipeily ja taistelulajit. 

Visiitti kotikonnuille

Vierailut kotiseudulle ovat olleet yleensä hermoja raastavaa ja eikä viikonloppu ole todellakaan ollut virkistävä lepohetki. Vierailut vanhempien luokse ovat johtaneet tiukkoihin aikatauluihin ja hermojen kiristymiseen koirien osalta. Meillä on kaksi urosta ja vanhemmillani sekä siskollani on narttuja. Siitä yhdistelmästä saa yleensä vain harmaita hiuksia jo ajatustasolla. Sen lisäksi kavereita ja tuttuja haluaa nähdä, sekä visiitti kaupungille paremmille kaupoille on yleensä tervetullut. Silti tylsyy iskee aina tuolla käydessä eikä pakopaikkaa ole ollut.

Paitsi nyt siihen on tullut muutos, BoulderSaimaa. Muksun voi hyvällä omatunnolla jättää isovanhempien hoivaan, ne kun ei lasta turhan usein näe ja itse pääsee kiipeilemään. Kaikki voittaa, eikös niin? BoulderSaimaa aukaisi ovensa muutama viikko sitten ja valitettavasti avajaisiin en päässyt, mutta nyt viime lauantaina pääsin vierailemaan kyseisessä paikassa. 

Paikka oli avara ja valoisa, jossa oli runsaasti tilaa kiivetä. Hiljaista vielä oli näin iltapäivästä, mutta tilanne voi hyvinkin olla toinen puolen vuoden päästä. Lappeenrannan seudulla, kun ei aikaisemmin ole ollut hyvää sisäkiipeily paikkaa, jonka takia harrastaja määrät ovat melko alhaiset. Paikan päälläkin olleista ihmisistä taisi suurin osa olla ensikertalaisia, joka myös näkyi reiteissä. BoulderSaimaalta löytyi paljon helppoja reittejä ainakin näin pidempään harrastaneen näkökulmasta katsottuna.

Keskeltä hallia löytyy tatti.

Reittien greidaus ei noudata perinteistä numeroasteikkoa vaan käytössä on suuntaa antava-asteikko: vihreä = helppo, lila = keskivaikea, keltainen = melko vaikea, pinkki = vaikea ja punainen = tosi vaikea. Pinkistä muodostui minun ystäväni, ja niitä tuli pääsääntöisesti koitettua noin puolet reiteistä meni flashina, osaa joutui kokeilemaan useamman kerran ja osa jäi vielä odottamaan nousuaan. Itse tykkäsin tällaisesta asteikosta paljon, ja mielestäni se on ihan riittävä kertomaan mitä reittejä kannattaa kokeilla.

Sisään tullessa aukeaa tälleinen näkymä.

Kyllä, se on hänkkiä :)

Seinät ovat hyvin monipuolisia, löytyy suoraa seinää, släbiä, pientä hänkkiä ja hyvin paljon hänkähtävää. Tatti on hieman korkeampi kuin esim. Voemalla ja enkä toivo toppauksen tuolla olevan kruksina. Tatin reitit toppaa luonnollisesti päälle ja alas pääsemin onnistuu portaita pitkin, muiden reittien topatessa levyn reunaan, josta ilokseni löytyi karheaa teippiä niin ei räpylä luista levynreunasta.

Tatti oli mielenkiintoisen muotoinen.

Kiipeämäni reitit olivat monipuolisia ja pitkiä näin Joensuulaisesta näkökulmasta katsottuna. No, meidän keivi onkin sellainen pieni koppi. Tykkäsin todella paljon aaltoilevasta hänkki sektorista ja toivoisin samanlaista seinää tännekin. Tapani mukaan en halunnut jäädä työstämään mitään reittiä pitkäksi aikaa vaan annoin reiteille reilut viisi yritystä, jos ei niillä mennyt siirryin seuraavalle reitille. Oma kestävyys taitaa olla ihan kohdillaan, kun suurin piirtein 35 reittiä meni kahdessa ja puolessa tunnissa  eivätkä kädet vielä olleet täysin lopussa. Kiipeämättä jäi paljon helppoja mitä olisi voinut käydä läpsyttelemässä, mutta uuden karheat otteet rupesi syömään nahat. Ehkä olisi pitänyt koittaa kiivetä vaikeampia reittejä enemmän…

Jotta todellisuus ei unohtuisi peilistä katsoo apina ;)

Henkilökunta oli todella ystävällistä ja avuliasta, betaa ja reitti suosituksia sai halutessaan. Todella hyvä fiilis jäi paikasta ja ehdottomasti tästä tulee tapa aina Lappeenrannassa vieraillessani. Olisikohan paikka jouluna auki, kun taitaa olla pakko lähteä kotiseudulle joulun viettoon? Tuolloin pako jonnekin hetkeksi rauhoittumaan olisi enemmän kuin tervetullut. Joo, en ole jouluihmisiä…

Kuka nyt kahvoista tykkää?

Kahva, tuo sana joka tarkoittaa oven, astian tai työkalun osa, johon tartutaan kädellä. Kiipeilyssä sillä tarkoitetaan isoa otetta josta saa hyvin kiinni. Usein kahvasta puhuttaessa ote on niin hyvä että sormet menevät otteen taakse. Kahvat ovat niitä otteita joista kuka tahansa kaduntallaaja saa kiinni, ne ovat isot möykyt seinällä joita kohti on hyvä suunnistaa seinällä edetessä.

Kuulostaako hyvältä? Ei, kahvat eivät ole ystäviäsi vaikka niin luulit. Tässä muutama asia mikä kahvoissa mättää.

1. Kahvoilla kiipeily saa aikaan kovettumia sormiin ja kämmeniin. Joka johtaa epätoivoiseen hiomapaperin käyttöön jotta saat nahat hieman ohuemmaksi, jotta kiipeily olisi taas mielekästä. Jos taas annat kovettumien kasvaa kämmenessäsi, niin joku kaunis päivä kiivetessäsi se repeää irti ja sekös vasta ärsyttää.

2. Kahvat ovat tiellä. Juuri kun olet tekemässä kruksi vetoa lyöt kyynärpääsi/polvesi johonkin kahvaan, niimpä tietysti se siitä yrityksestä. Loppu päivän voitkin sitten parannella saatuja haavoja toisella reitillä. Isot kahvat seinillä saa aikaan sen, että polvet ovat jatkuvasti mustelmilla ja käsivarret naarmuilla, turha siis haaveilla pitäväsi juhlatilaisuuksissa lyhyttä mekkoa.

3. Kahvat eivät kehitä sormivoimaa. No niin nyt päästää asian ytimeen, jos kiipeät aina kahvoilla sinusta tulee hyvä kahvakiipeilijä. Tamppaat vitosta innoissasi, kun vaikeammille reiteille ei ole mitään asiaan, koska sormet eivät kestä pieniä otteita, slouppeja, pinssejä jne. Olisiko siis aika kokeilla jotain muuta, ja ottaa niitä kahvoja pois seiniltä?

Kyllä, kahvoistakin on haittaa, mitä voi olla vaikea uskoa. Toki niistä on paljon hyötyä ja iloa, mutta jätetään ne nyt tämän tekstin ulkopuolelle. Tuleeko jollekin muulle muuta mieleen mikä mättää kahvoissa?

Voemakasta menoa

Niin se päivä koitti, jota olin odottanut jo muutaman viikon ajan. Herätys puoli seitsemältä niin kuin kaikkina arkiaamuina. Takana oli yö useammalla herätyksellä, mutta onnekseni voin todeta, että nykyisin pojun nukahtaa suhteellisen nopeasti uudestaan eikä tunnin nukuttamista keskellä yötä enää tarvita. Kaikesta huolimatta olotila oli levännyt ja mieli virkeä. Muutaman päivän lepo kiipeilystä oli tehnyt tehtävänsä ja halusin kiipeämään. Ihan sama mitä kunhan vain pääsee seinälle. Ja sitähän päästiin…

Voeman kalakukkoboulderit oli aivan mahtavat kisat eikä se jättänyt varmasti ketään kylmäksi. Tunnelma oli katossa kyllä jo menomatkalla, kiitos mainion seuran, mutta Voemalla se vain kohosi kun tuttuja naamoja alkoi näkyä. Sitten huomasin ne reitit, voi vitsit miten siistiltä ne näytti. Oli kahvaralleja, tasapainoilua, voima reittejä ja dynoja. Ehkä kisojen näyttävimmästä reitistä vastasi juoksu dyno kahvaan, jota monet jaksoivat yrittää ja useimmat siinä onnistuivatkin. Pitihän sitä itsekin koittaa, mutta ei siitä sen enempää. Jos jostain asiasta pitää valittaa, niin olisin kaivannut pikkuisilla mikroilla olevaa krimppireittiä. Ja syyhän ei ole se, että ne olisi jotenkin minun tyylisiä. Eipä vissiin…

Minulla oli taktiikkana pähkäillä reittejä J:n kanssa, ja suunnitelma toimi oikein hyvin. Etenimme reitti reitiltä yhdessä eikä yksin tarvinnut arvailla betaa, ja sen lisäksi tuli levättyä sopivasti eri reittien välillä. Ilokseni voin todeta, että Voeman kisat tarjosit juuri sopivasti itselle sopivia reittejä ja yllätyin miten paljon sitä jaksoi kiivetä neljän tunnin aikana. Toki muutama reitti jäi hampaankoloon, niin kuin aina, mutta sehän on vain hyvä syy mennä sinne kohtapuolin uudestaan ;) Kestävyyden puolesta olisin voinut kiivetä pidempäänkin erityisesti helpompia, mutta sormennahat alkoivat olemaan erimieltä asiasta samoin varpaat.

Joensuu oli todella hyvin edustettuna kisoissa eikä se jäänyt varmasti keneltäkään huomaamatta. Viimeistään siinä vaiheessa muut huomasit hullut Karelian kiipeilijät, kun joukkolaulu kohtaus alkoi. Täälläpäin on innostuttu sanoittamaan suomalaisia lauluja uudestaan kiipeilytermein, ja hyvää väliaika viihdettä tarjottiin varmasti muille kisailijoille ja katselijoille. Jos Joensuu oli hyvin edustettuna kisoissa osallistujien suhteen, niin oli se myös palkintojen osalta, kun neljä yhdeksästä jaetusta kalakukosta suuntasi susirajalle. Mies oli kotona sanonut, että ilman kukkoa ei ole kotiin tulemista, ja varmuuden vuoksi koukattiin meno matkalla torin kautta jos kisoista ei olisi tuliaisia. Noh, ei sitä tarvinnut ihan tyhjin käsin kotiin lähteä kisoista, ja kotona päästiin sitten vertailemaan kumpi kukko on parempaa.

Pahoittelen kuvien puuttumista. Kamera oli kyllä mukana ja ajatus oli ottaa kuvia, mutta kisa tunnelma vei voiton eikä kamera päässyt nyt repusta ulkoilemaan.

Kisaamisen tarve

Useimmilla meistä on sisään rakennettu tarve kilpailla, testata olenko parempi kuin kaverini tai se täysin tuntematon tyyppi. Halu näyttää omaa osaamistaan ja salaisesti toivoa menestystä, mainetta ja mammonaa. Voittajia juhlitaan ja vain ne muistetaan, ja kukapa meistä ei haluaisi olla palkintopallilla leveä hymy huulillaan. Niinhän se on aina mennyt parhaita urheilijoita juhlittiin jo Antiikin Kreikan aikaan näyttävin menoin, jossa kisaaminen oli suurta kansan huvia.

Kisoja on joka lähtöön jokaiselle jotakin. On juoksukisoja, ratsastuskisoja, akankantoa, shakkia tai paperilennokin heittoa unohtamatta. Jostain syystä viimeisimmässä meidän perhe on hyvin menestynyt :) On luonnollista kisata myös kiipeilyssä, jossa kisat voidaan jakaa karkeasti köysikisoihin ja boulderkisoihin. Kun jotakin on tehnyt yleensä riittävän pitkään, huomaa ajattelevansa voisinko minä osallistua kiipeilykisoihin. Olenko tarpeeksi hyvä? Mitä jos nolaan itseni ja tipun ensimmäiseltä otteelta? Mitä jos kaikki nauraa, kun en pääse helpointa reittiä? Mitä hyötyä on mennä kisoihin?

Minä en ole poikkeus haluan kisata ja huomaan olevani hyvinkin kilpailuhenkinen ihminen. Joka juontaa juurensa ala-asteelle asti, jolloin halusin pärjätä hyvin niin koulussa kuin urheilukisoissa. No, eipä se menestys usein kovin kummoista ollut, mutta tarve testata itseään oli kova ja se halu on säilynyt tähän päivään saakka. Jostain ihmeen syystä välillä haluaa päästä testaamaan itseään muita vastaan ja ennen kaikkea vertaamaan omaa kehitystä eli olisiko jotain kehitystä kiipeilyn osalla tapahtunut.

Olen käynyt niin köysikisoissa kuin boulderkisoissa, joista tykkään jälkimmäisistä enemmän. Syynä on rennompi ilmapiiri eikä kaikki ole siitä yhdestä yrityksestä kiinni, jos mokaat lähdön niin boulderissa voit ottaa uusiksi. Osittain syynä voi olla myös se, että rentoja jokamiehen ja naisen köysikisoja ei juuri järjestetä.

Kuva on parin vuoden takaa seuran järjestämistä kisoista

On taas se aika vuodesta, kun ne ykkös kiipeilykengät pääsevät käyttöön. Olen nimittäin ilmoittautunut ensi lauantaina järjestettäviin kalakukkobouldereihin. Nuo legendaariset Kuopiolaiset kisat, jossa voittajalle on kotimatkaa varten lahjoitettu matkaevästä tietenkin kuopiolaiseen tyyliin. Pari kertaa noissa skaboissa käyneenä tunnelma on yleensä ollut mitä parhain samoin reitit. Tällä kertaa en odota yhtään vähempää, nyt kun kisat järjestetään Voemalla. Tältä seudulta kisoihin on näillä näkymin lähdössä ennätys paljon porukkaan, joten yksin ei tarvitse projektoida.

Pientä jännitystä on jo ilmassa, eikä syynä ole vain kisoihin osallistuminen vaan mielessä pyörii ajatus mitenköhän miehen ja pojun päivä sujuu. Tästä reissusta tulee varmasti pisin aika, mitä olen tähän asti ollut erossa pojasta, ja se ajatus tuntuu melko vapauttavalta. Sillä tiedän miehen pärjäävän pojun kanssa loistavasti, jos vain ei satu kiukkupäivä ja kaikki ovat terveinä. Siksi olenkin innoissani, pääsen yhden päivän ajan keskittymään vain kiipeilyyn. Ei vaipan vaihtoa, ei jalassa roikkuvaa takiaista, eikä lattialle lentävää ruokaa, vaan aikuisten ja lasten seuraa jotka jakavat saman innostuksen kiipeilyä kohtaan kuin minä. Ihanaa!

Niin oliko niitä tavoitteita? Ei ole tai on, tarkoitus olisi kiivetä mahdollisimman paljon omalla tasolla. Toivon kovasti, että pysyisin muiden tuttujen kavereiden perässä enkä joutuisi hinkkaamaan reittejä useita kertoja ennen kuin pääsen sen tai tajuan luovuttaa. Tärkeintä on kuitenkin lähteä pitämään hauskaa ja yrittää jaksaa kiivetä neljä tuntia. Aikamoinen treeni tulossa ;) Olo on kuin pikku lapsella jouluaattona, koska lahjat avataan?

Yksin liikkeellä

Olen tässä muutaman viikon ajan pääsyt treenauksen makuun tai sanoisinko pariin. Vähintään kerran viikkoon olen pääsyt yksin kiipeämään boulderia ilman junioria, josta olen nauttinut täysin siemauksin ja yrittänyt käyttää sen ajan järkevästi treenaamalla enkä vain haahuilemalla seinällä jotakin. Nautin kiipeilyhallilla käymisestä pojun kanssa, mutta tosiasiahan on se, että silloin oma kiipeily on vähäistä ja tarkan treeniohjelman noudattaminen mahdotonta. Siksi ne kerrat, kun pääsee liikkumaan ilman puntissa roikkujaa, sitä haluaa ottaa kaiken mahdollisen irti.

Yleensä yksin käydessä huomaan olevani ihan täpinöissäni. Sinkoilen helposti hallissa reitiltä toiselle ja kiukkuan, kun en jotain pääse ja silti hymyilen leveästi, pitäisi varmaan lääkitys tarkistaa ;) Siksipä suunnitelmallisuus astuu kuvioon, muuten sekoilisin ympäri hallia ihan miten sattuu ja kehityksen kannalta se ei välttämättä ole paras ratkaisu. Parisen viikkoa olen keskittynyt voiman kasvattamiseen. Kunnon lämppärien jälkeen olen antanut itseni projektoida jotain vaikeaa reittiä. Kyseessä on ollut yleensä reitti joka vaatii itseltä paljon sisältäen itselle maksimimuuveja. Sillä ei ole väliä onko reitti mennyt vai ei (yleensä ei ). Kyse on ollut vaikeiden muuvien opettelusta ja sormivoiman kasvattamisesta.

Sitten kun sormet ovat kunnolla lämpimät olen siirtynyt campusteluun yleensä noin tunnin kiipeilyn jälkeen. Campustelua teen vähän fiiliksen mukaan jotain 15 minuuttia. Campustelussa teen milloin mitäkin kapuan rima kerrallaan ylöspäin, yritän saada toisella kädellä mahdollisimman ylhäältä kiinni joko suoraan tai rima kerrallaan ylöspäin mennen, vedän toisella kädellä ylös ja tiputan rima kerrallaan alaspäin lähtöotteelle jne. Campustelun kanssa haluan olla vielä varovainen ja yritän lopettaa hyvissä ajoin ennen kuin sormiin alkaa koskea. Mikään ei varmasti ärsytä kiipeilijää enemmän kuin sormien rikkominen.

Vielä on aikaa ja energiaa jäljellä, joten siirryn takaisin seinälle reittien pariin. Tämä on sellaista vapaata kiipeilyä ja uusien projektien kehittelyä. Lopussa siirryn otelaudan pariin, jossa saatan vielä roikkua vähän aikaa jossain pienessä otteessa. Yksikään treeni ei ole täydellinen ilman leukoja :D, ja toinen vakio juttuni on jalkojen nostot käsien ollessa koukussa, siitä on tullut minun suosikki vatsalihasliike. Toistoja teen sen verran mitä jaksaa yleensä pari niin leukoja kuin jalannostoja, ja nämähän vedetään sitten loppuun asti ettei enempää jaksa tehdä. Tämän jälkeen pitäisi tuntea tehneensä jotain, muttei liian väsynyt etteikö seuraavana päivänä voisi kevyesti kiipeillä ja kokonaisuudessa aikaa on kulunut parisen tuntia.

Karjalasta kajahtaa

Tuuli puhaltaa idästä ja lujaa, nyt on saatu pientä bouldervideota idänseudun kiipeilystä, kiitos kiipeily kaverini Antin. Pätkällä nähdään Joensuun seudun kiipeilijöitä harrastajista paikkalliseen voimahärkään pohjoismaisissa kisosissakin menestyneeseen mieheen. Itsekin esiinnyn pätkällä (kohta 04:16), ja täytyy myötää mukava oli nähdä omaa kiipeilyiä pitkästä aikaa videolta. Ehkä sitä ei näytäkään niin hölmoltä kiipeileillessä kuin sitä välillä kuvittelee ;)



East Side Bouldering 2013 from Antti Turunen on Vimeo.

Namaste

Hengitä nenän kautta sisään ja ulos, laita silmät kiinni ja rentoudu. Keskity hengitykseen, vie kädet yhteen ja toista alkumatra. Om vande gurunam… Nyt olet valmis harjoitukseen sisään hengityksellä vie kädet yhteen pään päälle ja ulos hengityksellä taivutus alas.

Hengitän ja liikkeet seuraavat toinen toisiaan. Jokaisella hengityksellä pyrin rentouttamaan venytyksessä olevaa lihasta. En pakota kehoa mihinkään mihin se ei ole valmis. Hiljaisen päiväunihetken talossamme rikkoo vain minun hengitys ja hyppely joogamaton päälle eri asanoiden välillä. Nautin jokaisesta sekunnista, en muista milloin olen viimeksi saanut tehtyä joogaharjoituksen. Kuukausi sitten vai onko siitä jo pidempään? Sillä ei ole väliä, uppoudun täysin joogan pariin ja siirryn asanasta toiseen soljuvasti. Tunnen eläväni, kroppa ei vastusta vaan tekee yhteistyötä, ja yllätyksekseni saan joissakin asanoissa tehtyä venytyksen pidemmälle kuin aiemmin. Tunnin harjoituksen jälkeen olo on mahtava, tunnen miten veri virtaa kehossani ja lämmin tunne täyttää niin ruumin kuin mielen.

Joogaan liittyy mitä kummallisia ennakkokäsityksiä. Toinen pitää sitä hippien touhuna saada yhteys universumiin ja toinen voi ylistää sen parantavia vaikutuksia. Niin tai näin, itse en koe olevani mikään himojoogi tai edes haluavani sellaiseksi. Suhteeni erityisesti astangajoogaan on hyvin analyyttinen enkä hevillä usko eri asanoiden vaikutuksia kehon energia virtoihin. Suhtaudun joogaan kehonhuoltona, joka tasapainottaa ja rentouttaa muun liikunnan rasittamia lihaksia. Jooga on hyvä laji muiden raskaampien lajien rinnalle, josta on erityisesti hyötyä kehon liikkuvuuden lisääntymisenä.

Jooga opettaa salakavalasti kehonhallintaa, kun saat itsesi johonkin asanaan siinä joutuu olemaan useamman hengityksen ajan, jolloin joutuu keskittymään rentouttamaan venytyksessä olevia lihaksia hengityksen avulla. Toisin sanoen, sitä joutuu väkisin keskittymään, mitkä lihasryhmät ovat missäkin asanassa venytyksessä ja mitkä eivät. Jotkin asanat taas puolestaan aktivoivat keskivartaloa kuten navasana, joka aktivoi vatsalihaksia.

Navasana kuva täältä

 Kiipeilyssä olen huomannut joogan auttavan jalkatyöskentelyssä, eikä reitin ylös pääseminen jää ainakaan siitä kiinni etteikö jalka nousisi. Kuitenkin suurin opetus joogasta itselle on ollut hengitys: muista hengittää kun jokin kohta on kireänä. Kiipeilyä mietittäessä juuri hengityksen pidätys lisää maitohappojen määrä eikä kruksi muuvia saa tehtyä. Siksipä yritän keskittyä hengitykseen mahdollisimman paljon, pyrin tarkkailemaan erityisesti köysitellessä hengitystäni ja pysähdyn tarvittaessa lepäämään ja tasaamaan hengitystä, jos huomaan sen kiihtyvän.

Maailmalla on monia joogaavia kiipeilijöitä jotka haluavat kehon ja mielen yhdistämistä. Meditaatio ja joogahetki ennen kiipeilyä on joillekin osa valmistautumista reitin kiipeämiseen. Jooga, kun on hyvä keino rauhoittaa vaeltelevaa mieltä, jonka avulla mielen saa keskittymään yhteen tehtävään kerrallaan. Vielä en ole itse saavuttanut sen suurempaa heräämistä joogan suhteen eikä päivittäisiä meditaatio ja jooga harjoituksia tehdä tässä talossa, enkä todellakaan joogaa ennen kiipeilyä. Kuitenkin nautin joogasta ja siitä tunteesta minkä se minun kehossani saa aikaan. Tulen jatkossakin harrastamaan sitä säännöllisen epäsäännöllisesti, juuri silloin kuin minulle sopii.

Lopuksi haluan laittaa kuvan tämä hetken lempi asanastani, joka on päälläseisonta. Sen sanotaan stimuloivan psyykkisiä ominaisuuksia. Tämä johtuu aivojen lisääntyneestä veren saannista. Ajattelu selkiytyy ja muisti paranee. Tahdonvoima lisääntyy ja ihminen kykenee keskittymään paremmin. Mene ja tiedä onko tuo totta, mutta kivaa päälläseisonta on joka tapauksessa. Kannattaa kokeilla.

Sirsasana kuva täältä

Pää pilvissä

Jokainen haaveilee jostakin on se sitten omakotitalo, ulkomaanmatka, uudet varusteet, hyvä treeni, you name it. Jotenkin tuntuu että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella, omasta elämästä puutuu jotain mitä muilla on. On pieniä haaveita ja suuria, ja sitten on niitä ultimaattisia unelmia, jos ottaisin irtioton ja lähtisin maailmaa kiertämään ja jättäisin kylmän Suomen taakse enkä palaisi koskaan. Joo, ihan varmasti tapahtuu…

Haaveita ja unelmia miettiessäni, heräsin todellisuuteen miten kiipeily ruokkii minussa itsekeskeisyyttä. Haluaisin vain kiivetä, herätä aamulla tietäen että tänään ei ole muuta ohjelmaa kuin kiipeily. Pieneen mieleen ei tunnu mahtuvan muuta ajatusta, päivittäin katsot kiipeilyä käsitteleviä nettisivuja ja videoita. Välillä huomaat selailevasi 27cragsiä ja miettiväsi, jos nyt pääsisit lähtemään, minne menisit ja mitä kiipeisit. Leikit ajatuksella tuon pääsisin varmasti ja tuo olisi hyvä projekti. Mikäs siinä, jos eläisin elämää yksin vailla perhettä ja työtä, voisin helposti toteuttaa haaveeni.

Itsekeskeisessä haavemaailmassa en voi ikävä kyllä elää, ja todellisuus iskee joka päivä vastaan. Oma perhe on kuitenkin se tärkein asia maailmassa, ei se että äiti haluaa kiivetä. Suuret kysymykset ovat viime aikoina pyörineet mielessä, mitä en ole aikaisemmin halunnut miettiä. Mitä vuoden päästä tapahtuu, missä me olemme ja mitä minä teen? Ehkä se tärkein kysymys on ollut mitä minä teen isona? Tiedän, tuota kysytään lapsilta ja nuorilta, ei lähes kolmikymppisiltä ihmisiltä. Kummasti mielessä pyörii raha eikä syystä, kun katsoo mitä vauhtia juniori kasvaa ja tutkii tavaroita niin vahinko sattuu ja tulee sattumaan, kalliiksi tulee. Ajatus jatkuvuudesta ja taloudellisesta turvallisuudesta olisi hyvä olla edes toisella, mutta suuri kysymys onkin miten sen saisi ja mistä?

Ehkä turhautuminen ja haavemaailman pohdiskelu kumpuaa vain parin viikon liikuntatauosta. Siitä tunteesta, kun katsot ulos kauniiseen syyssäähän ja mietit mitä kaverit sillä aikaa lähettää, kun itse homehdut sisälle. Ehkä se kuuluu aikuistumiseen, herätään todellisuuteen, että tarvitaan pidemmän aikavälin suunnitelmia enää ei voi elää viikko ja kuukausi kerrallaan. Lapselle, kun haluaa syöttää tulevaisuudessa jotain muuta kuin tonnikalaa ja nuudelia. Ehkä tämäkin pohdiskelu oli vain keino olla tekemättä jotain mitä olisi pitänyt tehdä, täysin turha, itsekeskeisen minän aikaansaannos.

Englantilaista kiipeilyä

Kolmen viikon sisälläolon jälkeen paloin halusta päästä ulos. Sairastelu alkaa olemaan takana päin, mitä nyt epämääräistä limaa irtoaa pitkin päivää, mutta sitähän ei lasketa. Pojunkin ollessa parempi, päätin lähteä ulkobouldereille. Suuntana oli tällä kertaa Jeron kämmenkivi. Ensikertalaiselle kivi näyttäytyy majesteettisena, sillä korkeutta löytyy, ja lähempi tarkastelu paljastaa kiven uskomattoman hienon karheanpinnan ja ennen kaikkea hyvät kitkat. Lähestymiseen saa käyttää hieman enemmän aikaa, käveltävää tulee noin kilometrin verran, mutta mikäs siinä upeissa maisemissa kävellessä.

Kivellä odotti yksi reitti mitä olen halunnut päästä kokeilemaan raskauden jälkeen, Soffa 7A. Pari vuotta sitten sen ylös pääseminen oli jo lähellä ja nyt olin vakuuttunut, että pystyn kiipeämään sen. Suomen syksykeli antoi parastaan, kun ajomatkalla rupesi tiputtelemaan vettä. Hieman jännitimme pääsisikö kiipeämään vai tulisiko tästä hukkareissu. Kivelle päästyämme saimme onneksemme todeta sen olevan kuivana, vaikka vettä tiputti vähän väliä. Lämppärinä toimi huiman korkea vitosen linja, jonka muut toppasivat, mutta itse tipuin metriä vajaa topista keskittymisen herpaannuttua, kun poju alhaalla rupesi vaatimaan äitiään. Pädin päällä vähän tärisytti korkealta tippuminen, mutta alastulon ollessa hyvä niin ei siinä mitään käynyt. No, ehkä oma ego sai kolauksen, joka tekee varmasti välillä hyvää…

Poju oli hyvin vaativalla päällä, ja pienen välipalan nauttimisen jälkeen jaksoi hieman tutkia ympäristöä äidin vieressä. Päiväunet olivat jääneet vajaiksi, joka aiheutti kitinää. Kun kaverit olivat saaneet testailla omia reittejään, siirrettiin pädit Soffan alle. Poju siirtyi mieltä osoittaen A:n syliin ja itse rupesin selvittelemään muuveja kohdalleen. Parin hakemisen jälkeen kruksiveto onnistui, ja naureskellen totesin loppuhan on helppo sitä ei varmaan tarvitse harjoitella. No, kuinka väärässä olinkaan. Poju vaati äidin syliä ja otin pikkuisen lähelle. Pikku hiljaa silmät rupesi lupsahtelemaan ja uni vei voiton.

Siirto A:n syliin ja takas projektille. Yritys ja kruksiveto jäi vajaaksi. A:n neuvosta siirsin oikean käden toiselle otteelle ja veto kanttiin helpottui. Nyt ongelmaksi muodostui loppu, jonka piti olla helppo. Yritin ja yritin vasen käsi ei vaan jaksanut puristaa ja ladonovi-ilmiö iski heti, kun yritin siirtää oikeaa kättä. Kuinka monta kertaa joku pitää koittaa ennen kuin tajuaa, että se ei toimi? Minun kohdallani kymmeniä kertoja, jossain vaiheessa aikani tahkottua ymmärsin ongelmani oikea jalka pitää saada paremmin. Ratkaisuna huukki oikeaan kanttiin, ja oikean käden siirto ja pian olin kiven päällä. Tunsin itseni tyhmäksi, kun ratkaisu oli niin ilmeinen ja kevyt, mutta olin vain jumittunut kokeilemaan toisen betaa joka ei vain toiminut minulle, sillä se vaati enemmän voimaa. Nyt oli jokainen muuvi selvillä, ei muuta kuin lepoa ja evästä koneeseen ja sitten tosi yritys.

 

Soffa 7A 

Kaveri vetäisi mystisen Yorkshiren minun palautellessa nukkuva lapsi sylissäni. Lapsen siirto toiseen syliin ja projektin kimppuun. Epätoivoista yritystä saada sormet lämpimäksi käsien pyörittelyllä, mutta lopulta luovutin ja istuin alas pädille kädet lähtöotteille. Muuvit seurasivat toisiaan ja flow tuntui löytyvän kruksiveto meni heti ja nyt vain tarkasti loppu. Ei mitään ongelmia ja hetkessä olin kiven päällä hyvin tyytyväisenä. Mielestäni kyseessä on yksi hienoimmista seiskoista mitä Pohjois-Karjalasta löytyy ja suosittelen koittamaan, jos seudulle eksyy. Kiitos A lapsen vahdista ja kuvista.

Kaveri nappasi muutaman kuvan kuin haeskelin Yorkshiren muuveja, mutta se reitti jäi toiseen kertaan.

Vain päivä muiden joukossa

Istun aamupalapöydässä lapsi sylissäni, taas on takana yksi katkonainen yö, ja silmäluomet painaa tonnin verran. Lapsi kitisee ja painautuu syvemmälle syliin, en varmasti syö yhtään mitään. Huokaan ja tarjoan maitoa, joka tekee kauppansa. Kuume tekee nousuaan, ja lapsen silmäluomet painuvat kiinni. Hörppään kahviani ja mietin, onnistuuko siirto sylistä vaunuihin vai tuleeko siirto yrityksestä kolmannen luokan sota. Päätän yrittää ja onnistun. Lapsi jatkaa uniaan vaunuissa.

Samalla, kun siivoan puuron tähteet pöydältä ja lattialta mietin, mitä tekisin seuraavaksi. Käynkö päiväunille, jolla varmistan oman jaksamiseni illalla vai tekisinkö töitä vai jotain ihan muuta eli jumittaisin koneella netissä seikkaillen. Päätän yrittää olla reipas työntekijä ja perehtyä oman alan kirjallisuuteen. Artikkelia lukiessa ajatukset poukkoilevat ja lopulta havahdun siihen, että en muista mitään juuri lukemastani johdannosta. Luovutan, ei näillä yöunilla pysty keskittymään mihinkään ajatustyötä vaativaan. Otan lisää kahvia ja samassa poju herää, eipä sitä kauan ehtinyt töitä tekemään. Huokaisen helpotuksesta, sillä nyt ei tarvitse kantaa huonoa omatuntoa, kun ei jaksa tehdä mitään. Tunnetusti lapsen hereillä ollessa työn teon voi täysin unohtaa.

Päivä kuluu puuhastellessa imuroidaan, pestään pyykkiä ja tehdään ruokaa, lapsi sylissä tietenkin. Kipeänä lapsesta on tullut suuren suuri takiaispallo, joka seuraa äitiä joka paikkaa ja eikä lattialla haluta olla vain syli kelpaa. Parin tunnin hereillä olon jälkeen lapsi alkaa osoittaa väsymisen merkkejä ja käperrymme sohvalle lepäilemään. Seuraavaksi havahdun koirien haukuntaan, kun mies tulee kotiin. Keskustelemme päivän tapahtumista samalla, kun valmistamme päivällistä. Tiedustelen kiipeily mahdollisuutta, ja mies lupautuu vahtimaan poikaa. Pakkailen nopeasti kiipeilykamat ja suuntaan hallille.

Pyöräillessä mietin mitä kiipeäisin, ja päätän kiivetä suhteellisen mukavia reittejä joilla saa pienen pumpin aikaan. Liidailessa lämppärireittiä havahdun kruksi kohdassa, että olen miettinyt kiivetessä kaikkea muuta kuin itse kiipeilyä, kroppa vain tekee asioita joita en juuri ajattele. Zombiolotila näköjään jatkuu kiipeillessä, ja itsensä herättäminen tuntuu olevan vaikeaa. Kuitenkin päivän kiipeilyt sujui suhteellisen hyvin, ja loppua kohden myös pää tuntui liittyvän seuraani. Juuri kun kaikki alkoi olemaan kohdallaan aika tuli vastaan, kun lupasin olla ajoissa kotona ja päätin pitää siitä kiinni kynsin ja hampain. Siispä kunnon pumppi treeni loppuun, joka muodostui vihreästä reitistä liidaten areenan kattoon ja heti perään yläköydellä lila ylös.

Kamat kasaan ja pyöräily kotiin, jossa kaikki oli mennyt hyvin ja poju oli touhukkaalla päällä siispä lähdin ulkoiluttamaan vielä koirat. Vaikka muistutin kiipeillessä enemmän zombia kuin kiipeilijää, niin uskon tästäkin kiipeilykerrasta on ollut jotain hyötyä, ainakin mieli virkistyi liikunnasta ja jaksan taas paremmin iltahulinointia.

PK kausi

Meillä alkoi PK kausi, ja en puhu tällä kertaa peruskestävyydestä vaan päiväkodista. Poju aloitti hoidon, joka tarkoitti meillä uuden arjen alkamista. Nyt ei nukuta niin pitkään kuin halutaan eikä aamulla kysytä väsyttääkö, kun herätyskello pirahtaa soimaan. Nyt aamuja rytmittää kello, joka vilistää aina hirmuista vauhtia ja kahdeksalta tyypin pitäisi olla PK:ssa. Myönnän me ollaan niitä vanhempia, jotka tuovat lapsen juuri ja juuri sovittuun aikaan hoitoon ja hakevat sen milloin sattuu (yleensä aikaisemmin kun on ilmoitettu). Aamut eivät todellakaan ole minun vahvin juttu, miten nautinkaan niistä aamuista jolloin poju ei olekaan herännyt herätyskelloon ja on saanut nautti aamukahvin rauhassa. Ikävä kyllä pieni termiitti tuntuu heräävän aamuisin pieneenkin rasahdukseen, ja aamusta muodostuu maraton kelloa vastaan. Ehkä minun pitäisi suosiolla vain herätä aikaisemmin, niin ei tarvitse pää kolmantena jalkana olla menossa.

Toki huonoa omatuntoa voi kantaa siitä, että lapsi joutuu hoitoon niin nuorena, mutta meidän perheellä ei nyt ollut muuta vaihtoehtoa. Onneksi itse hoito on sujunut hyvin, tyyppi on kuin kala vedessä eikä itkuja äidin tai isän perään ole ollut. Taitaa uudet lelut ja muut lapset sen verran kiinnostaa, että äitiä ei juuri kaipailla. Olemme saaneet koko perhe kokea myös hoidon nurjan puolen, kun flunssa iski päälle. Yksi jos toinen yskii ja niiskuttaa.

Liikunta on ollut telakalla viikon verran, joka alkaa jo tuntua pään sisällä. Toki se on tervettä pitää lepoviikkoja, mutta flunssaisena sohvan pohjalla makaaminen ei ole sellaista lepoa mitä haluan tehdä. Sairastelusta seuraa taas voimattomuutta, pienikin askare saa hengästymään, mikä saa tuntemaan itsensä laiskaksi. Sitten, kun syöt vielä normaalisti tai enemmän herkkuja, niin on huono omatunto kierre valmis. Nyt kun pahin vaikuttaisi olevan ohi, niin palan halusta päästä taas treenaamaan. Syksyn tultua motivaatio sisäkiipeilyynkin on kasvanut, ja muovin tamppaaminen ajatustasolla ei tunnu pahalta. Toki ulkokausi vielä jatkuu kunhan saan itseni taas kunnolla kuntoon, mutta arvostan taas arjen alettua sisäkiipeilyn nopeutta ja tehokkuutta. Treenaus innostus nostaa todenteolla taas päätään, ja jonkinlaista suunnitelmallisuutta olisi tarkoitus tehdä tälle talvikaudelle. Katsellaan miten saan treenit suunniteltua ja toteutettua juniorin pyöriessä nyt kuvioissa.

Vähän motivaatiota treenaukseen. Itsellä rupesi sormen päät ainakin syyhyämään. 

Tarinointia kivillä

Ystävä ilmoitti jokin aika sitten tulevansa käymään Joensuussa, ja odotin innolla milloin päästään taas vaihtaman kuulumisia. Edellisestä kerrasta oli kulunut jo muutama kuukausi. Tapani mukaan ehdotin yhteisiä kiipeilyitä, ja tällä kertaa ulos kiville. Ystävällä ei ollut omia kamoja mukanaan, mutta onneksi meidän jalan koossa ei ole suurta eroa, ja minun yhdet kengät voisivat olla sopivat hänelle. Jotenkin tuntui, että itse kiipeilyllä ei olisi tällä reissulla niin väliä, tärkeämpää olisi päästä tarinoimaan pitkästä aikaa.

Reissuun mukaan otettiin vielä meidän isompi karvakorva, joka oli paineen poiston tarpeessa. Lapsi pääsi toisen ystävän luo hoitoon, joten saatiin rauhassa seikkailla kivillä ja minä sain sitä kuuluisaa omaa aikaa. Suunnitelma oli mennä Uuron kiville, jossa halusin testata yhtä 7a reittiä, jonka jälkeen siirryttäisiin släbikivelle helpompien reittien luo. Automatka kiville ei varmasti ole ikinä mennyt niin nopeasti kuin nyt, hyvä seura todellakin saa ajan kulumaan nopeasti. Lähellä oli etten jutustellessa ajellut yhdestä risteyksestä ohi.

Beta alkoi löytyä

Pienen hakemisen jälkeen löydettiin oikealle kivelle, ja rupesin heti tutkailemaan seiskan otteita. Hmm.. hyvin oli hiljaista alussa ja kesti jonkin aikaa ennen kuin löysin sellaisen kohdan josta saisin ahterini nousemaan pädiltä. Sen jälkeen asiat etenikin nopeasti, ja muutaman kerran hain loppumuuveja kohdilleen ja ennen kuin huomasinkaan olin kiven päällä. Wow, eka seiskan boulderi yhdellä sessiolla. Nyt oli hymy herkässä ja taisi pienet tuuletuksetkin irrota.

Kiven päällä on helppo hymyillä

Hyvillä mielin siirryimme toiselle kivelle, josta näytin ystävälle mistä helpot reitit menee. Onneksi tossut sopivat ystävän jalkaan, ja hän pääsi myös kiipeämään. Kiven ympärillä oli valtavasti puolukoita ja joita napsimme kiipeilyn, jutustelun ja kepin heiton ohessa. Puolukoita tuli kerättyä myös kotiin vietäväksi asti, jotka maistuivat taivaallisen hyvältä turkkilaisenjogurtin kanssa johon lisäsin vielä lusikallisen hunajaa, nam. Koirakin sai kyllä kunnon treenin, kun ystävä jaksoi heittää keppiä sille kerta toisensa perään. Koira tuntuu olevan ikiliikkuja sorttia, jolta patterit ei ihan heti lopu. Kerran juhannuksena taisi väsymys tulla vasta illalla, kun koko päivän oli keppi leikkiä leikitty. Onneksi ikä alkaa tuollakin koiralla tehdä tehtävänsä.

Innokas kepin noutaja

Projektointia

Ihanaa oli käydä jonkun kanssa boulderoimassa ulkona. Olen viime aikoina käynyt kivillä vain yksin, ja unohtanut miten mukavaa yhdessä tekeminen voi olla. Niin kuin arvelinkin, kiipeily ei ollut tärkein asia  vain tarinointi ja hyvä fiilis. Mä luulen, että samat asiat oltaisiin keskusteltu kahvikupposen äärellä kahvilassa, mutta on se jotenkin vaan siistimpää mennä sinne metsään juttelemaan. Eikö?

Kiitos K kuvien ottamisesta :)

Kohti uusia haasteita

Vuosi sitten kaikki oli uutta ja ihmeellistä, epäilin itseäni ja omaa jaksamistani. Poju oli juuri syntynyt ja kiipeily tuntui kaukaiselta haaveelta. Päivän rutiinit koostuivat maitobaarina olemisesta ja vaipan vaihdosta. Lapset kasvavat, niin niillä vain on tapana. Nyt kun katson samaista lasta, se kävellä viilettää hirveää vauhtia ja juttelee niitä näitä omalla kielellään. Meillä ei asu enää vauva vaan yksivuotias taapero, joka tuo mukanaan säkki kaupalla uusia haasteita. Hetkeksi kun selän kääntää löytää poju jotain hyvin mielenkiintoista tekemistä, kuten pöydän päälle kapuamista ja laatikoiden tyhjentämistä. Vanhemmat saavat olla jatkuvasti perässä kävelemässä ja vahtimassa mitä pikkuinen nyt keksii.

Kotona paikat käyvät välillä hyvin tutuiksi ja tylsyy iskee, jolloin osoitetaan mieltä. Onneksi ulkona on paljon asioita tutkittavaksi, ja poju on aina valmis seikkailuun ulkoilmassa. Leikkipuistot tarjoavat hyvää viihdettä  ja erityisesti keinu saa pujun kiljumaan ilosta. Kivet ovat sellainen asia mikä kiinnostaa, ja yhdessä vaiheessa käveltiin mieluummin kivien päällä kuin nurmikolla.

Ulkokiipeilytkin onnistuvat hyvin, kun ihmeteltävää riittää puiden lehdistä, pieniin kiviin, ötököihin ja muiden kiipeilijöiden varusteisiin. Pieni ihminen tutkii reput läpi, jos sieltä löytyisi jotain uutta ja ihmeellistä. Muiden kiipeilijöiden hermoja saatetaan välillä koittaa, kun mikään ei jää tutkimatta, mutta toistaiseksi kiipeilykaverit ovat olleet hyvin ymmärtäväisiä. Pieni hurmuri osaa selvästi vetää oikeista nauruista, että kukaan ei valita meidän mukana olosta ;) Asia mitä jaksan kerta toisensa perään ihmetellä miten hyvin poju jaksaa olla mukana reissuilla, vaikka useampi tunti kiipeilyä on takana niin silti pikkuinen pyörii hyväntuulisena menossa mukana.

Pojun eka reissu kiville

Mikään maailmassa ei olisi voinut valmentaa minua äidiksi olemiseen. Kärsin kroonisesta väsymyksestä eikä apua siihen ole tulossa varmasti moneen vuoteen, mutta siitä huolimatta olen pysynyt täysin järjissäni. Olen saanut harrastaa omia juttuja ihan riittävästi. No aina voisin tehdä enemmän, mutta useampi kerta viikossa kiipeilyä ja sen päälle muuta liikuntaa on riittävä määrä pitämään tämä äiti täysipäisenä. Uudella tavalla olen oppinut arvostamaan hetkiä jolloin kukaan ei roiku jalassa ja saat juoda kahvikupin rauhassa tai käydä yksin kaupassa. Sitä oppii sietämään jatkuvaa sotkua, kun mikään ei kestä viittä minuuttia pidempään puhtaana kiitos lapsen, eläinten ja miehen.

Omaa aikaa Spiraalin 7a parissa

Vuoden aikana olen saanut kokea enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Elämä on todellakin vienyt meidän perhettä ja olemme jatkuvassa muutoksen tilassa. Mikään ei ole niin varmaan kuin epävarmuus. Useimpina hetkinä olen onnellisempi kuin koskaan. Tunnen itseni vahvemmaksi niin henkisesti kuin fyysisesti. Lapsen oivallukset ja ilo, saavat oman suun hymyyn ja auttavat jaksamaan huonommankin päivän. Tämä mennyt vuosi on ollut parasta mitä minulle on tapahtunut ja enkä malta odottaa mitä seuraava tuo mukanaan. 

1-vuotias tutkimusmatkailija