Kisaamisen tarve

Useimmilla meistä on sisään rakennettu tarve kilpailla, testata olenko parempi kuin kaverini tai se täysin tuntematon tyyppi. Halu näyttää omaa osaamistaan ja salaisesti toivoa menestystä, mainetta ja mammonaa. Voittajia juhlitaan ja vain ne muistetaan, ja kukapa meistä ei haluaisi olla palkintopallilla leveä hymy huulillaan. Niinhän se on aina mennyt parhaita urheilijoita juhlittiin jo Antiikin Kreikan aikaan näyttävin menoin, jossa kisaaminen oli suurta kansan huvia.

Kisoja on joka lähtöön jokaiselle jotakin. On juoksukisoja, ratsastuskisoja, akankantoa, shakkia tai paperilennokin heittoa unohtamatta. Jostain syystä viimeisimmässä meidän perhe on hyvin menestynyt :) On luonnollista kisata myös kiipeilyssä, jossa kisat voidaan jakaa karkeasti köysikisoihin ja boulderkisoihin. Kun jotakin on tehnyt yleensä riittävän pitkään, huomaa ajattelevansa voisinko minä osallistua kiipeilykisoihin. Olenko tarpeeksi hyvä? Mitä jos nolaan itseni ja tipun ensimmäiseltä otteelta? Mitä jos kaikki nauraa, kun en pääse helpointa reittiä? Mitä hyötyä on mennä kisoihin?

Minä en ole poikkeus haluan kisata ja huomaan olevani hyvinkin kilpailuhenkinen ihminen. Joka juontaa juurensa ala-asteelle asti, jolloin halusin pärjätä hyvin niin koulussa kuin urheilukisoissa. No, eipä se menestys usein kovin kummoista ollut, mutta tarve testata itseään oli kova ja se halu on säilynyt tähän päivään saakka. Jostain ihmeen syystä välillä haluaa päästä testaamaan itseään muita vastaan ja ennen kaikkea vertaamaan omaa kehitystä eli olisiko jotain kehitystä kiipeilyn osalla tapahtunut.

Olen käynyt niin köysikisoissa kuin boulderkisoissa, joista tykkään jälkimmäisistä enemmän. Syynä on rennompi ilmapiiri eikä kaikki ole siitä yhdestä yrityksestä kiinni, jos mokaat lähdön niin boulderissa voit ottaa uusiksi. Osittain syynä voi olla myös se, että rentoja jokamiehen ja naisen köysikisoja ei juuri järjestetä.

Kuva on parin vuoden takaa seuran järjestämistä kisoista

On taas se aika vuodesta, kun ne ykkös kiipeilykengät pääsevät käyttöön. Olen nimittäin ilmoittautunut ensi lauantaina järjestettäviin kalakukkobouldereihin. Nuo legendaariset Kuopiolaiset kisat, jossa voittajalle on kotimatkaa varten lahjoitettu matkaevästä tietenkin kuopiolaiseen tyyliin. Pari kertaa noissa skaboissa käyneenä tunnelma on yleensä ollut mitä parhain samoin reitit. Tällä kertaa en odota yhtään vähempää, nyt kun kisat järjestetään Voemalla. Tältä seudulta kisoihin on näillä näkymin lähdössä ennätys paljon porukkaan, joten yksin ei tarvitse projektoida.

Pientä jännitystä on jo ilmassa, eikä syynä ole vain kisoihin osallistuminen vaan mielessä pyörii ajatus mitenköhän miehen ja pojun päivä sujuu. Tästä reissusta tulee varmasti pisin aika, mitä olen tähän asti ollut erossa pojasta, ja se ajatus tuntuu melko vapauttavalta. Sillä tiedän miehen pärjäävän pojun kanssa loistavasti, jos vain ei satu kiukkupäivä ja kaikki ovat terveinä. Siksi olenkin innoissani, pääsen yhden päivän ajan keskittymään vain kiipeilyyn. Ei vaipan vaihtoa, ei jalassa roikkuvaa takiaista, eikä lattialle lentävää ruokaa, vaan aikuisten ja lasten seuraa jotka jakavat saman innostuksen kiipeilyä kohtaan kuin minä. Ihanaa!

Niin oliko niitä tavoitteita? Ei ole tai on, tarkoitus olisi kiivetä mahdollisimman paljon omalla tasolla. Toivon kovasti, että pysyisin muiden tuttujen kavereiden perässä enkä joutuisi hinkkaamaan reittejä useita kertoja ennen kuin pääsen sen tai tajuan luovuttaa. Tärkeintä on kuitenkin lähteä pitämään hauskaa ja yrittää jaksaa kiivetä neljä tuntia. Aikamoinen treeni tulossa ;) Olo on kuin pikku lapsella jouluaattona, koska lahjat avataan?