Ansaittu lager

Se oli joskus vuonna 2011, kun ensimmäistä kertaa kävelin Haukkavuorelle kiipeämään. Toki olin käynyt kallion päällä useampaan otteeseen muksuna vanhempien kanssa ihailemassa maisemaa, mutta en ollut aikaisemmin katsellut kalliota alhaalta päin. Kallion pääsektori on aivan järven vieressä, joka tuo kuumana kesäpäivänä mukavan viileän tuulahduksen. Pääsektorin hänkkireitit näyttivät hienoilta, mutta niin vaikeilta ettei omat rahkeet riittäisi niihin. Kiipesin niitä helpompia kuutosen reittejä ja yhden seiskan ennen kuin uskalsin lähteä etsimään itselle sopivaa projektia.

Ihan perältä löysin reitin joka tuntui kutsuvan minua Peruslager 7b+. Reitin projektointia aloittaessa en todellakaan arvannut mitä sen kiipeäminen todella tulisi vaatimaan. Kyseessä ei ole mikään maailmanluokan tähtireitti eikä varmasti vaikein reitti greidilleen, mutta siinä oli jotain mikä kiehtoi minua. Alun herkkä krimppi beta tarkoin vedoin oli jotain missä olin hyvä ja pitkä loppusläbi takaa sen ettei vaikea osuuden jälkeen saa paukutella henkseleitä ennen ankkuria. Ensimmäisellä kerralla taisin päästä lipan kohdille ihmettelemään et miten ihmeessä siitä saa klipin tehtyä. Viidennestä klipistä muodostui ongelma tuona kesänä enkä tuntunut löytävän siihen hyvää betaa mistä saisin jatkon laitettua ja klipin tehtyä. Loppu syksystä reitti rupesi olemaan siinä pisteessä, että se voisi vaikka mennä jos joku vain laittaisi viidennen jatkon paikalleen. Olin löytänyt otteen josta yltäisin klippaamaan, mutta en saisi laitettua jatkoa pulttiin. Hyvästä yrityksestä huolimatta en enää tuona vuonna päässyt reitille, ja jouduin myöntämään itselleni, että ensi vuonna nähdään.

Peruslagerilla vuonna 2011, kun rastat oli vielä lyhyet ja usko reitin lähetykseen kova.

Noh, siinä vierähti sitten muutama vuosi ennen kuin palasin reitille erinäisistä syistä johtuen. Noina vuosina reitti aina välillä palasi mieleeni. Erityisesti, kun katselin kuvaa joka oli otettu kyseiseltä reitiltä ja mietin, että joku päivä minä kiipeän tuon reitin. Jostain syystä en koskaan epäillyt ettenkö saisi reittiä kiivettyä vaan olin ensimmäisestä kerrasta asti täysin varma, että minä tulen kiipeämään Peruslagerin. Tuo usko sai minut palaamaan reitille loppu kesästä 2015, jolloin olin kiivennyt samantasoisia reittejä jo pari kappaletta. Olin vakuuttunut, että reitti menee heittämällä. Kuinkas sitten kävikään. Reitti antoi turpaan ensimmäisellä keralla todella pahasti. Työstäminen kuitenkin eteni ja reitti rupesi olemaan hyvin lähellä sendausta. Se on jännä miten käy ihmiselle, joka innostuu jostakin hieman liikaa. Sitä saattaa unohtaa elämän perusasioita kuten levon merkityksen ja siitä ei yleensä hyvää seuraa. Eikä tässäkään tapauksessa vaan syksyä kohden kiipeilyni laski kuin lehmänhäntä. Sen sijaan, että olisin myöntänyt itselleni, että kropassa ja erityisesti vasemmassa kädessä ei ole kaikki kohdallaan yritin vain puristaa enemmän. Reitti ei mennyt ja kiipeily tuntui vaikealta ja raskaalta.

Jouduin talven ajan pohtimaan omaa kiipeilyäni uudelleen olkapäätä ja kättä kuntouttaessa. Keväällä 2016, kun oli aika mennä ulos tunsin itseni heikoksi ja huonoksi, mutta päätin että minulla on aikaa. Asetin itselleni tavoitteen, että minun pitää olla 7b-c kunnossa syksyllä ja Peruslagerin on aika taipua. Kevään ensimmäinen kerta reitillä toukokuussa tuntui lähinnä surkuhupaisalta, sillä en pystynyt tekemään läheskään kaikkia muuveja. Olin täysin hukassa ja kiipeilykaverinkin totesi, että nyt  sinun kiipeily ei näytä siltä miltä se yleensä näyttää. Joo, ei näyttänytkään varmuus oli poissa ja haparoin lähes joka muuvissa. Tunsin itseni voimattomaksi. Siitä huolimatta palasin reitille parin viikon päästä ja reitti rupesi taas tuntumaan mahdolliselta. Kesäkuussa en käynyt haukkiksella ollenkaan vaan seuraan kerran menin reitille heinäkuussa. Kaikki muuvit kyllä meni levon jälkeen, mutta yksi pitkä muuvi oikealle saideriin tuotti jostain syystä suuria ongelmia. Työstin kyseistä muuvia tuon kerran useampaan otteeseen ja seuraavalla kerralla sain reitin kiivettyä jo yhdellä levolla. 

Elokuussa alussa sadesää taas pilasi yhden kokeilu kerran ja kiipesin reitin yhdellä levolla täydessä vesisateessa. Tämä valoi lisä uskoa siihen, että reitti menee tänä kesänä. Taas kului pari viikkoa ja olin seuraavan kerran reitin alla. Jotain oli tapahtunut heti jatkoja viedessä tunsin itseni vahvaksi ja muuvit tulivat helposti. Toinen yritys loppui vähän ennen viidettä jatkoa. Kolmannella sain viidennen klipin tehtyä ja olin kahta muuvia vajaa, että olisin päässyt lipan päälle lepäämään, mutta jalka lipesi alta. Kirosin ja kovaa! Ensimmäistä kertaa pääsin näin pitkälle ja sitten mokaan kohdassa jonka piti olla jo varma ettei siitä enää tiputa. Noh, ei siinä auttanut muuta kuin psyykata itsensä uuteen yritykseen ja miten kävi. Tipuin uudestaan samasta kohdasta. Viidennellä yrityksellä ei ollut enää paukkuja jäljellä. Kävelin taas pettyneenä vailla onnistumista reitiltä. Pettymys vaihtui kuitenkin nopeasti itseluottamukseen, että reitti menee ja todellakin nyt se oli lähempänä kuin koskaan. 

Työstö video tuolta reissulta.

Syyskuun kuudes päivä oli aurinkoinen ja aamu valkeni hyvin viileänä. Yökosteutta oli vielä ilmassa ja kasvien oksilla, kun kävelimme kohti kalliota. Aamu tuntui suorastaan kylmältä ja päässäni takoi yksi asia, että lämmittele kunnolla ennen kuin lähdet Peruslagerille. Kuminauhajumppa ja kyykkyjä tehdessä veri rupesi vähän virtaamaan ja olin valmis laittamaan tossut jalkaan. Klippailin parit ekat jatkot ongelmitta, mutta sitten neljällä sormet jäätyivät ihan täysin ja tipuin köyteen. Siinä köydessä roikkuessa palauttelin tuntoa sormiin, ja mietin miten tänään kiipeily tuntui niin vaikealta. Sain jatkot kuitenkin vietyä yhdellä levolla, vaikka kiipeily tuntui  tuskaiselta myös helpolla loppusläbillä. Kaveria varmistaessa tuli kunnon lepo ja pelkäsin päässeeni jo jäähtymään liikaa. Sormet vaan lämpimäksi ja takaisin reitille. 

Muuvit seurasivat toisiaan enkä mokaillut missään kohdassa. Ennen kuin huomasinkaan olin viidennen klipin kohdilla. Oikea käsi tulee pienelle krimpperilla ja vasen sen viereen. En tuntenut onko ote hyvin, mutta päätin luottaa siihen että sormet osuivat oikeaan kohtaan ja puristin kovaa. En tippunut ja sain klipin tehtyä. Nostin oikean käden ylöspäin ja laitoin vasemman jalan otteelle josta se oli edellisellä kerralla luistanut. Painoin jalalla kovasti ja sain vasemman käden otteelle. Enää oikea jalka ylös sivulle sitten oikea käsi vasemman vierelle ja vasen käsi kauemmas saiderille. Oikean jalan siirto lipan päälle ja jalan päälle nousu. Olin päässyt lipan päälle tippumatta. Hengitin syvään enää oli kymmenen metrin loppusläbi jäljellä. Joka muuvissa hoin itselleni: Älä nyt mokaa ja laita ne jalat tarkasti! Enkä mokannut ja sain vihdoin pisimpään kestäneen projektin kiivettyä. Huokaisin helpotuksesta ja tuuletukset olivat sen mukaiset.

En voi kuin olla kiitollinen kaikille niille tyypeille, jotka ovat olleet varmistamassa minua tuolla reitillä, sillä ilman heitä en olisi ikinä tätä reittiä voinut kiivetä. Parhaimmillaan kiipeilykaverit ovat tulleet vain ja ainoastaan varmistamaan minua, kuinka mahtavaa se on! Nyt voin hengähtää hetken ennen kuin aloitan uuden projektin. Toivottavasti se on hieman lyhyt kestoisempi kuin tämä. En valitettavasti nauttinut lageria illalla vaan join APA:n kun sellainen sattui kotoa löytymään, mutta se maistui sitäkin paremmalle.

Tälläinen peruslager odottaa vielä nauttimista :)

Pää jumissa

Katson ylös siellä se on mun köysiprojekti. Hämärästi muistan miten se menee miten mun pitäisi liikkua siinä. Sidon köyden ja lähden kiipeämään ja samassa kaikki muuttuu hetkessä hankalaksi ja mikään ei toimi. Otteet ovat kutistuneet, jalkaotteet ovat kadoksissa ja pää jumittaa. Köysikausi avattiin hyvää aikaa sitten ja fiilikset siitä ovat pyörineet jo tovin päässäni. No, jos totta puhutaan niin myös boulderissa olen kohdannut saman ongelman.

Pää, se ei ole täysin mukana. Jotain tärkeää puuttuu kiipeilystäni, varmuus ja itseenä uskominen. Luovutan enemmin kuin vedän itseni äärirajoille ja enkä taistele muuveissa loppuun asti. Kroppa toimii suhteellisen normaalisti siis olkapää ongelmat alkaa olemaan takana päin eli se ei voi olla syyllinen huonoon kiipeilyni vai voiko? Pitkään jatkunut käden varominen on vaikuttanut päähän ja siitä pois pääseminen vie kait aikaa. Olen vasta reilun kuukauden ajan pystynyt kiipeämään useamman päivän putkeen ilman, että käsi muistuttaa olemassa olostaan. Koko talvi menikin rytmillä, jossa yhtä kiipeilypäivää seurasi aina yksi lepopäivä.

Jos haluaa kehittyä, niin pitää käydä kokeilemassa niitä vaikeita asioita. Vaikka tikkilista viettää hiljaiseloa, niin ulkona on käyty. Shokkihoitoa on tarjottu vierailemassa mm. Puumalassa ihmettelemässä miten isoja ne kivet voi oikeasti olla. Juu, isoja ovat ja enemmän köysikiipeilijänä kaipaisin jo niitä pultteja ja köyttä joillekin reiteille, että niitä uskaltaisi kokeilla. Onnistuin minä yhden ison murkulan päälle menemään, kun testasin Size matters reitin toppauksen. Se reitti olisi kyllä mahtava joskus päästä, kun siinä oli niin siistejä muuveja tupla huukkeineen.  Yhdet isot hypyt tuli taas otettua toisella reissulla huhtasesta, kun ei ollut mitään luottoa käsiin ja jalkoihin. Eiköhän tämä itsensä pelottelu taktiikka rupea jossain vaiheessa toimimaan ja saan myös niitä onnistumisia.

Terapiaa

Valitusta

Tekee mieli valittaa, miten en osaa mitään, miten en kehity koskaan, miten kaikki muut menee eteenpäin ja ennen kaikkea miten kroppani ei voi olla ehjä. Kevät kitkat on täällä ja lähetysuutisia alkaa tipahdella harvasen päivä. Iloitsen toki tuttujen onnistumisista, ja toki ne toimii motivaatorina myös itselle. Jos nuo pystyy kiipeämään noin kovaa, niin kyllä minäkin pystyn parempaan.

Siinähän se vaikeus taas tulee, kun mieli haluaa jotain mihin ruumis ei ole valmis. Jos minä vain vähän puristaisin kovempaa, niin kyllä ne reitit menee. Entä jos ne eivät mene? Entäs jos rikon vain itseni väkisin tekemällä? Mitä jos kyse onkin jostain muusta kuin väkisin runttaamisesta. Entä jos minun pitäisikin ottaa rennommin keskittyä kuuntelemaan kehoani. Kehoni on sen verran hieno kapistus, että se kertoo mitä voi tehdä ja mitä ei, jos sitä osaa kuunnella.

Minä todellakin yritän kuunnella kaikkia niitä tuntemuksia mitä kehoni kertoo: epämääristä kipua lonkassa, satunnaista vihlaisua olkapäässä ja ranteen rutinaa. Yritän olla armollinen itselleni, mutta toisinaan se on vaikeaa. Erityisesti niinä päivinä, kun myönnät oman kiipeilyn olevan jotain epämääräistä liikehdintää samalla kuin silmäilet mitä lapsi tekee alhaalla tai kun toteat tekniikkasi ja taitosi olevan täysin paskoja kyseiselle reitille.

Palaan hetkeksi joulukuuhun ja Joensuun vierailuun. Muistan, kun istuin keivin patjalla ja kirosin huonouttani, miten en pystynyt kiipeämään kunnolla edes helpoimpia reittejä. Muistan sen kiipeilyn jälkeisen yön ja sen miten kättä särki. Tuolloin harkitsin ensimmäistä kertaa lajin lopettamista.

Sanotaan, että aika parantaa haavat ja niin se on tehnyt. Enää ei ole samanlaisia kipuja ja olen hieman oppinut antamaan itselle aikaa. Joogasta on tullut tärkeä osa viikoittaista rutiiniani ja olen huomannut sen positiivisen vaikutuksen minkä se on saanut aikaan. Voin kokonaisvaltaisesti paremmin enkä puhu nyt pelkästään liikkuvuuden parantumisesta. Joogassa kun ei voi pakottaa itseä johonkin mihin keho ei ole valmis. Olen oppinut kärsivällisyyttä. Kyllä ne uudet asanat oppii, kunhan jaksaa tarpeeksi harjoitella. Saman mentaliteetin haluaisinkin saada kiipeilyyn, pidetään fokus kehon hyvinvoinnissa eikä yksittäisissä suorituksissa. Kyllä ne suoritukset sitten aikanaan tulevat, kunhan jaksan olla kärsivällinen ja armollinen itseäni kohtaan. 

Tyttöjenreissu

Suunnittelu alkoi helmikuun eräänä päivänä, kun H oli tutkinut kalenteriaan ja todennut, että maaliskuun 29 olisi vapaapäivä. Minullahan olisi aikaa lähteä reissuun, jos muksun hoito onnistuisi. Joten eihän siinä muu auttanut kuin kaivaa koiranpentu ilme esiin ja kysyä mieheltä, jos saisin lähteä tyttöjenreissulle. Ukko vain totesi mikäs siinä ja niin köysireissu Helsinkiin lyötiin lukkoon.

Suunnittelin peräti harjoittelevani sitä varten, jottei kädet pumppaisi ensimmäisen viiden metrin kohdalla. Sainkin tehtyä muutamat hyvät voimakestävyys treenit BS:llä. Tarkoitus oli kiivetä vielä pari päivää ennen reissua, mutta kohtalolla on jostain syystä taipumus puuttua minun reissuihin eikä kaikki taaskaan mennyt niin kuin strömssössä. Minulla on ollut monesti huonoa tuuria mukana, kun olen odottanut jotain kiipeilyreissua pidempään. Yhden kerran iski todella paha vatsatauti lähtöä edeltävänä päivänä, enkä päässyt Frankenjuraan (ei yhtään ärsyttänyt). Viime kesänä Ahvenanmaalle lähtö kaatui muksun hoitoon ja sitten on se kerta kun menin köysi SM kisoihin ja sairastuin pahaan flunssaan edellisenä päivänä (juu, ei oikein 38 asteen kuumeessa tehty huimia kiipeilysuorituksia).

Olisihan minun pitänyt se arvata, että flunssa se sieltä iskee pari päivää ennen reissua. Lepäsin ja olin hyvin positiivisella mielellä, että kyllä tämä flunssa menee ohi. Paha virhe! Edellisenä päivänä olotila oli parempi vain hieman tukkoinen ja uskaltauduin joogaamaan. Jooga tuntui hyvältä ja henkikin kulki normaalisti, mutta illalla tunsin kaktuksen kasvavan kurkussa. Ou nou, se ei lupaa hyvää huomiselle kiipeilylle ja niinhän siinä kävi, että lähtöaamuna olotila oli väsynyt ja kurkku tuntui kipeältä. Kotiin jääminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto kerran kuumetta ei ole, niin kamat kasaan ja suunta kohti Kiipeilykeskusta.

Automatka hurahti hujauksessa H:n kanssa jutellessa ja ennen yhtätoista seisoimme kiipeilykeskuksen tiskillä rennosti jutustelemassa työntekijöiden kanssa. Alkulämpän aikana jo tunsin, että nyt ei olla täysin kunnossa, mutta kiipeämään sitä on tultu ja sitähän sitten tehtiin. Pinkki kahvaralli toimi ensimmäisenä reittinä, jossa suoritettiin leadvarmistus testi, sillä en ollut sitä aikaisemmin kaupallisessa hallissa tehnyt. Testin jälkeen läpsyttelin reitin suhteellisen kevyesti, joten seuraavaksi siirryin pykälää vaikeammalle 6b+ reitille. Sekin meni puhtaasti ylös tosin kädet pumppasivat jonkin verran ja yskänpuuska meinasi välillä iskeä.

Pienen tauon jälkeen lähdin jo haastamaan itseäni tosi mukavan näköisellä seiskan krimppi reitillä. Seiskan reitti menikin sitten yskiessä ja käydessä lepäillessä. No, ankkurille mentiin parilla levolla, joten ihan ok nousu olosuhteisiin nähden? Palasin vähän helpommalle reitille ja onnistuikin saittaamaan 6c/+ reitin. Se vei kuitenkin sen verran hyvin mehut, että tiesin haaveeni seiskan saitista jäisi vai haaveeksi. Kävin kuitenkin muuvittelemassa vielä yhtä 7a+ reittiä ja aivan mahtavaa 7b:tä. Jos välimatka Kiipeilykeskukselle olisi lyhyempi, niin menisin heti uudestaan kiipeämään sitä reittiä. Reitti oli kuin tehty minulle, siinä oli pieniä krimppejä ja tasapainoilu muuveja juuri sitä mitä Suomi ulkokiipeily usein on. Muutenkin tykkäsin kovasti tyylistä millä reitit oli tehty ja ilokseni sain huomata, että osasin vielä lukeakin niitä niin ettei turhia kädenvaihto muuveja tarvinnut montaakaan kertaa tehdä. Loppuun kiipesin itseni ihan pumppiin kutosen reiteillä. Se on aika lopettaa kun ei isossa kahvassa pysy ;)

Mitä köysireissusta jäi käteen? Kestävyyskuntoni ei ole ihan niin huono mitä pelkäsin. Vaikeammilla reiteillä pumppaan vielä helposti ja reitin lukutaidossa on opeteltavaa. Flunssassa kiipeily on edelleen hanurista. Tyttökiipeilyt on tosi jees ja jutut sen mukaisia.

Vähän tuli takapakkia tämän taudin kanssa, mutta oli se sen arvoista niin harvoin sitä köyttä pääsee kiipeämään. Kyllähän se kohta pitäisi jo ulos päästä, mutta sinne ei ole asiaa ennen kuin tämä flunssa on voitettu. Miten ihmeessä yhdestä ihmisestä voikin tulla näin paljon räkää ja limaa?

Köysittelyä Utissa

Kuulen ohi mennen sanan köysikiipeily, ja äkkiä kaikki aistini heräävät. Kuka on menossa, milloin ja minne? Salaa huomaan haaveilevani pääseväni mukaan, sillä edellisestä kerrasta, kun olen köyden sitonut valjaisiin on yli viisi kuukautta. Se oli syntypäiväni ja kiipesin haukkiksella projektia erittäin huonolla menestyksellä, mutta ei siitä sen enempää vaan palataan keskusteluun jonka kuulin.

Tunkeudun keskusteluun mukaan ja sain selville, että porukkaa olisi menossa perjantaina Uttihallille köysittelemään. Varovainen ilmoittautuminen mukaan, sillä tiesin että reissuun menisi koko ilta ja aina useamman tunnin menoissa on huomioitava kysymys kuka hoitaa pojua. Aamupäivästä kysyn mieheltä voisinko lähteä ja saan positiivisen vastauksen. Olin lievästi täpinöissäni, että pääsen köysittelemään.

Tämä oli elämässäni toinen kerta, kun istun kyydissä kymmeniä kilometrejä autossa vain sen takia että pääsen sisälle köysittelee. Ensimmäinen oli vuosia sitten, kun asuimme Ylläsjärvellä ja sieltä oli asiaa Rovaniemelle, ja samalla kävin testaamassa paikallisen köysiseinän. Tosiaan pääsin ystäväpariskunnan kyytiin ja suuntasimme kohti Uttia.

Odotukset seinää kohtaan eivät olleet kovin korkeita, sillä seinä ei ole kuin 12 metriä korkea. Kun näin seinän ensimmäistä kertaa, niin tuli sellainen olo, että ihan kuin olisin tullut Konalan seinälle (ne jotka tietää niin tietää). Vähän enemmän suoraa seinää ilman sitä hyvää hänkki pätkää ja sama ote sarja löytyi seinältä. Seinällä oli tosi vammainen lippa, jonka ylitettyään ei halua tippua sillä siinä helposti lentää suoraan siihen kulmaan. Muuten Uttihalli oli ihan ok kiikkupaikka ainakin näin pitkän tauon  jälkeen.

Läpsyttelin helpoimpia kahvaralleja kevyesti ja kokeilin muutamaa pikkusen hankalampaan, joissa saitit menivät reitinluku virheiden takia mönkään. Ihana oli kiivetä hieman pidempiä reittejä, ja ilokseni sain huomata, että pää ei jäätynyt vaikeammilla reiteillä vaan lähdin tekemään muuvia vaikka väsytti. Pitkän tauon jälkeen sitä aina vähän jännittää, että onko liidipäätä vielä jäljellä vai ei. Ilmeisesti se ei ole hävinnyt. Ja todellakin lapsi sai nyt tikkarin ja on hetken taas tyytyväinen :) 

Reitin teon hienous

Kaikki ovat joskus kiivenneet hienon reitin. Nyt puhun sisäkiipeilystä ja niistä reiteistä joissa vain on sitä jotakin. Se voi olla joku muuvi tai ote, jota on käytetty hieman eri tavalla tai sitten reitti voi olla  jännitystä täynnä oleva elämys alusta toppiin asti.

Tästä kasasta löytyi inspiraatio yhteen reittiin.

Miten sitten hyvä reitti syntyy? Joskus vahingossa, mutta usein hienot reitit ovat kokemuksen tuotetta. Reitinteko on oma taiteen lajinsa ja hyvä reitintekijä osaakin ottaa erilaiset kiipeilijät huomioon ja tehdä heille sopivia probleemoita ratkottavaksi. Yhden Suomen parhaimman reitintekijän Anton Johanssonin sanoin: ”Hyväksi reitintekijäksi oppii tekemällä paljon reittejä”. Tuohon lauseen on helppo yhtyä, mitä olen eri reitintekijöiden reittejä kiivennyt ja nähnyt. Kokemus on kovaa valuuttaa reitintekijöiden parissa, ja itse koen olevani vielä lapsenkengissä niissä piireissä. Onneksi joskus satun onnistumaan ja positiivinen palaute, jonka omasta reitistä saa kannustaa jatkamaan.

Reitintekijöitä on varmasti yhtä monta kuin erilaisia kiipeilijöitä. Toinen tykkää tehdä näyttäviä dynoreittejä ja toinen teknisiä pienillä otteilla olevia släbireittejä. Jotkut reitintekijät inspiroituvat seinän muodoista ja laatikoista, toiset taas saattavat suunnitella reittinsä paperille etukäteen. Monille reitintekijöille todellinen inspiraation lähde löytyy ulkokiipeilystä ja sisälle voidaan tehdä reittejä jotka matkivat jotakin ulkoreittiä. Itsellä useimmat reitit lähtevät otteista ja seinän profiilista. Mietin tuleeko reitti hänkille vai vertille ja sen mukaan katson mitä otteita haluaisin käyttää. Toisinaan minulla voi olla selkeä visio siitä millaisen muuvin taas haluan reitille ja valitsen otteet sen mukaan.

Ja päivän väri oli...

Jokaisen innokkaan reitintekijän on hyvä muistaa muutama perusasia:

Älä tee tikapuureittiä. Okei ihan ensikertalaiselle tikapuut voi sopia, mutta kiipeilemään se ei opeta.

Laita ote poikkeavalla tavalla ja ole luova. Voisiko reitissä olla underi vai olisiko ote parempi laittaa saideriksi kahvan sijaan.

Reitti voi opettaa. Haluatko reitin opettavan esim. jonkun otetyypin kuten slouppereiden käyttöä tai muuvien tekoa kuten huukkeja. Mieti reitille joku asia minkä haluat reitillä tehtävän.

Testaa reitti ja muuvit. Itselle tämä on yksi tärkeimmistä asioista reitinteossa. Tykkään testata reittiä tehdessä jokaisen muuvin ja otteet, että reitti menisi niin kuin haluaisin ja tarvittaessa muutan sitä vaihtamalla otetta tai sen paikkaa.

Muista eri pituiset kiipeilijät. Jos olet pitkä mieti pystyykö lyhyemmät kiipeämään saman muuvin ja sama pätee lyhyisiin, joiden on hyvä muistaa, että pitkät ihmiset voivat olla hyvin kasassa lyhyillä ote väleillä. Muutama lisä jalkaote yleensä auttaa kaikkia.

Vaikeampia reittejä tehdessä voi käyttää työstökahvaa muuvien testaukseen. Itselle maksivetojen tekeminen on raskasta useita kertoja peräkkäin ja hyvä kahva ote helpottaa muuvien testailua.

Mieti muuvit siten, että kaikki tekisivät sen samalla tavalla. Älä kuitenkaan pahoita mieltäsi, jos ihmiset eivät kiipeä reittiä samalla betalla kuin sinä. Se on vain osa kiipeilyn hienoutta, kun ihmiset löytävät eri tapoja mennä sama reitti.

Omasta mielestä ihan onnistunut släbi hippaailu reitti norppabouldereihin.

Normipäivä BS:llä

Bouldersaimaasta on muodostunut se tuttu ja turvallinen kotikeivi, jossa moikataan kavereita ja treenataan. Sohvilla istuskellessa muistan enää hämärästi millaista Joensuun keitaan kopissa treenaaminen oli. Pieni koppi jossa keskityttiin vain kiipeilyyn. Aloitettua käymään BS:llä olen oppinut alkulämmittelyn merkityksen ihan uudella tavalla, ja yksi syy siihen on hyvät välineet joilla lämmittelyn voi tehdä ja sitten on riittävästi tilaa jumppailla. 

Useimmiten alkulämppäni kestää puolesta tunnista viiteentoista minuuttiin riippuen siitä olenko yksin liikkeellä vain pojun kanssa. Soutulaitteella on hyvä käydä vetämässä alkulämmöt päälle, jonka jälkeen on olen viime aikoina heilutellut kahvakuulaa. Olen tehnyt etuheilautuksia kahdella ja yhdellä kädellä, tempausta, tuulimyllyä, vartalonkiertoa mitä nyt sattuu keksimään ja mitä tuntuu tarvitsemaan. Sen jälkeen otan yleensä olkapäät käsittelyyn ja teen kepillä tai kuminauhalla  jumppaa niille. Sormet yritän vielä lämmitellä ennen seinälle siirtymistä räpsyttelemällä niitä auki kiinni.

Seinällä kiipeän aluksi kaikilla otteilla tehden rauhallisia muuveja ja venyttelen vielä paikkoja auki seinällä liikkuessani. Tämän jälkeen kiipeän muutamia helpompia reittejä pohjalle ennen kuin siirryn vaikeammille. Riippuen siitä mikä päivän suunnitelma on, niin kiipeän joko määrää tai vaikeampia reittejä, joissa yritän opetella itselle vaikeita muuveja. Voima päivänä olen viime aikoina tehnyt vielä campusta. Venyttelyt ja corejumpat olen suosiolla jättänyt ajan puutteen vuoksi kotiin, mutta mielelläni tekisin nekin BS:llä jolloin saisin itsestä enemmän irti kuin kotona.

Hyvän treenin tekeminen BS:llä onnistuu siis hyvin, silti olen viime päivinä huomannut jotain puuttuvan. Huomaan ajatteleva omaa kiipeilyäni enemmän ja enemmän, ja pohtivani omia lahjojani tai oikeastaan niiden puutetta lajiin. Kaiholla katselen hallilla pyörivien jätkien kiipeilyä, joka näyttää helpolta. Muutaman vuoden kiipeilleet jantterit vetelee sellaista settiä mistä itse voi vain haaveilla. Miksi en ole kehittynyt? Vuoden verran olen pääsääntöisesti vain boulderoinut ja tuntuu, että kehitystä ei ole tullut ehkä päinvastoin olen mennyt taaksepäin. Okei, minulla oli ongelmia olkapään kanssa ja eikä se vieläkään ole täysin kunnossa, mutta olisi se nyt kiva että jotain kehitystä olisi tapahtunut. Ehkä boulerointi ei vaan ole minun laji?

Olenkin viime viikkoina kaivannut köysikiipeilyä ja sitä tunnetta, kun kiipeily on helppoa. Köysittely on aina minulle ollut boulderia helpompaa, ja nyt kaipaisin sen tuomaa onnistumisen tunnetta. Kädet pumpussa teet toppiklipin ja saat reitin kiivettyä. Mikään ei oikeasti voita sitä fiilistä. Kesään on ihan liian pitkä aika, että pääsisi taas köysittelemään ja palaamaan erään kesken jääneen projektin pariin. Onneksi ensi apua olisi luvassa, sillä olen kaverin kanssa suunnitellut vierailua Helsinkiin köysittelemään maaliskuussa ja jo nyt lasken päiviä siihen.

Hitaasti hyvä tulee

Se oli marraskuu, kun heräsin siihen todellisuuteen, että homma ei voi jatkua entisellään. Olin ollut välinpitämätön ja kohdellut kroppaani kuin mitäkin turhaketta, jonka voi kyllästyttyään heittää roskiin ja hankkia uuden. Mutta eihän se näin mene, ei todellakaan. Meillä nyt vain sattuu olemaan tämä yksi keho josta kannattaa pitää huolta, sillä kaikkea ei voi korjata, jos sen onnistuu hyvin rikkomaan.

Sormienpuutumista oli jatkunut jo pitkään. Juu, joku fiksu olisi jo silloin ottanut itseään niskasta kiinni pannut kiipeilylle hetkellisen stopin, mutta minä tarvitsin jotain isompaa herätykseen. Monien kuukausien rasitusoireet kulminoituvat lopulta todennäköisesti yhteen kiipeilykertaan ja gaston muuviin, jonka jälkeen tyhmempikin tajusi höllätä menoa. Kipu tuntui lavassa ja olkapäässä sekä kyynärpäässä, jossa oli pidempään ollut oireita. Eihän siinä muu auttanut kuin muutama viikko kiipeilykieltoa.

Ensimmäiset kiipeilyt tuntuivatkin todella hapuilevilta eikä liikkuminen seinällä onnistunut millään. Käteen ei ollut mitään luottoa, ja siksi pysyin pitkään helpolla kahvaralleilla välttäen nopeita heittoja. Todellinen oivallus ja kehitys tilanteeseen alkoi erään fyssari ystävän ansioista, kun eräänä päivänä katsoimme muutamia liikkeitä joita minun kannattaisi tehdä. Yksi liike johon olin aikaisemminkin törmännyt, mutta se ei jostain syystä ole jäänyt pystyvästi lämmittelyrutiineihin, oli seinäenkelit (kait sille on joku fiksumpikin nimi?). Tarkoitus on seistä seinää vasten ja nostaa kädet sivulta ylös seinää pitkin ulos hengityksellä niin, että selkä pysyisi kiinni seinässä koko liikkeen ajan. Tekee muuten tosi hyvää kannattaa kokeilla! Lisäksi sain ohjeena tehdä keppijumppaa ja vartalon kiertoja. Jo viikon aktiivinen tekeminen alkoi tuottamaan helpotusta, ja kivut alkoivat hieman helpottaa.

Videon äijä näyttää miten ne seinäenkelit tehdään.

Nämä alkoivat mahdollistamaan sen, että voisin jo hieman suunnitella kiipeilyäni. Asetin tavoitteekseni kiivetä kuukauden määrää eli tehdä mahdollisimman paljon muuveja. Määrätreenit lähti varovasti käyntiin BS:n keltaisen tason lapun reiteillä, joiden tiesin olevan riittävän helppoja, että pääsen tässä kunnossa yhdellä parilla yrityksellä ylös. Kiivettyjen reittien määrät olivat kolmenkymmenen molemmin puolin. Miksi niin paljon? Koska halusin reittien pysyvän riittävän helppoina etten rupea työstämään itselle mitään liian vaikeaa liian aikaisin, sillä käsi on vielä kuntoutumassa enkä halua rikkoa sitä lisää. Ajatus oli pikku hiljaa totuttaa kättä taas kiipeilyyn lisäten vaikeampia reittejä vähitellen mukaan.

 Melko nopeasti otinkin mukaan jo vähän vaikeampia pinkin lapun reittejä ensin muutamia ja pikku hiljaa niiden osuus kasvoi. Tammikuun puolessa välissä pystyin kiipeämään 20 keltaista ja 20 pinkkiä yhdessä treenissä. Kerran viikossa tein tunnin tehotreenin jossa nostatin hikeä kiipeämällä mahdollisimman paljon reittejä tuntiin ennätykseni on tällä hetkellä 45 reittiä (39 keltaista ja kuusi pinkkiä) tunnissa. Nyt olisi kuukausi määrä takana ja kiipeily on alkanut tuntua taas melko normaalilta. Seuraavaksi kiipeilyssä pääpainopiste siirtyy voimaan ja enemmän vaikeimmille reiteille. Saa nähdä mitä käsi siitä tykkää. Toivottavasti se kestää jo vaikeampien reittien työstämisen, sillä palan halusta päästä taas koittamaan mihin sitä pystyy.

Kiipeilyn lisäksi olen tehnyt paljon kehonhuoltoa keppi- ja kuminauhajumppaa ja kaikkia pieniä jumppahetkiä en ole jaksanut edes merkkailla ylös. Olen päättänyt panostaa taas joogaan, jos se ruoto rupeaisi taas pysymään suorassa, kun tekee säännöllisesti joogaharjoitukset eikä vain silloin tällöin.

Vaikka pystyn kiipeilemään, niin käsi ei ole täysin terve ja joka päivä yritän hoitaa ja jumpata sitä kuntoon. Kehonhuolto sana on saanut ihan uuden merkityksen ja toistaiseksi osaan ottaa rennosti ja antaa kropalle sitä lepoa mitä se tarvitsee. Hommasin kaikkien tosi fitness ihmisten suosiman putkirullankin. Rullailu tekee hyvää kipeytyneille käsille, kunhan ei nyt innostu liikaa. Vielä, kun tämä flunssa paranisi niin pääsisin jatkamaan treenailua.

Kohti parempaa uutta vuotta

Joulupukki tiesi mitä tarvitsen, jos nyt saisin käden oireet kuriin...

Ulko boulderia

Syyskuussa alkaneet käsiongelmat pakottivat hidastamaan kiipeilyä ja miettimään uudestaan miten pystyisin jatkamaan lajia ilman, että toinen käsi on jatkuvasti kipeänä. Kiipeilyn määrä laski ja kuminauhajumppa tuli tutuksi. Lapoja rupesin harjoittelemaan säännöllisesti, sillä minulla on toisella puolella kipua ja liike rajoittuneisuutta. Rengaskurssin aamuna mietin, että näinköhän pystyn tekemään mitään. Renkaat osoittautuivatkin oivaksi keinoksi avata kipeänä ollutta rintalihasta, joka on kurssin jälkeen tuntunut paljon paremmalta.

Calling elvis 7A

Nyt olen uskaltautunut taas ulos kiipeämään ja toistaiseksi käsi ei ole mennyt enempää tukkoon. Kävin yksin räpeltämässä yhdellä lähikivellä ja pääsin ensimmäistä kertaa iltakiikuille valojen kanssa, joka osoittautui yllättävän mukavaksi kokemukseksi, jos kosteaa kiveä ei oteta huomioon. Maltti on nyt valttia ja olen hyväksynyt sen tosiasian, että tänä vuonna en todennäköisesti kiipeä enää mitään vaikeaa. Harvemmin ne kivet ja kalliot sieltä häviävät...

Ihanat kamalat renkaat

Muistatko koulun liikuntasalissa olevat renkaat joissa roikuttiin ja keinuttiin? Niin minäkin ja kokemukseni renkaista oli todellakin lapsenkengissä, ennen kuin sain painostettua miehen hyväksymään nämä sisustuselementit kotiimme. Tiesin, että renkaat sopivat lapsille temppuiluun ja ne ovat oiva treeniväline aikuiselle, mutta minulla ei ollut käsitystä siitä miten tehokasta ja vaikeaa renkailla tekeminen oikeasti on.

Tätähän niillä renkailla tehdään eiks nii?

Voimistelurenkaat on yksi miesten telinevoimistelun alalajeista ja laji vaatii erittäin paljon voimaa ja tekniikkaa. Renkaat ovat kuitenkin kokeneet mullistuksen ja nyt renkaat ovat perustreeniväline niin crossfit saleilla kuin kodeissa. Voimistelurenkaat ovatkin koko perheelle sopiva liikuntaväline, ja niillä on erittäin kätevä treenata koko kroppa läpi.

Osallistuin Suomen tunnetuiman kiipeilevän telinevoimistelijan Teemu Ojalan rengaskurssille tarkoituksena oppia enemmän renkailla treenaamisesta. Minulla oli vähän kokemusta renkailla treenaamisesta, sillä olinhan hankkinut renkaat meille kotiin reilu kuukausi sitten ja samoihin aikoihin renkaat ilmestyivät BS:lle, mutta silti tunsin olevani aloittelija muiden joukossa.

Kurssi oli hyvin tiivis paketti siitä, mitä kaikkea renkailla voi tehdä eikä aikaa hukattu missään vaiheessa turhiin höpinöihin. Teemu korosti alkuun alkulämmittelyn merkitystä erityisesti olkapäät ja lavat on hyvä lämmitellä ennen renkaille siirtymistä. Alkuun lähdettiin liikkeelle perusliikkeistä kuten punnerruksista, oikonojasta, kulmasoudusta, dipistä ja kulmanojasta. Tarkemman raportin eri liikkeistä voi lukea BS:n blogista. Naisten on turha pelätä renkailla treenaamista, sillä vaikeustasoa on helppo säätää omaa kehonkulmaa muuttamalla esim. kulmasoutu helpottuu huomattavasti kun siirtyy alhaalta pystympään asentoon.

Minulle uusi tuttavuus oli jousiammuntapunnerrus ja pakko sanoa tästä tuli heti yksi suosikki likkkeistäni. (kuva TL) 

Jokainen vähänkin treenannut huomaa hetkessä miten epävakaat renkaat ovat. Vahvemmankin miehen kädet rupeavat hetkessä tärisemään, kun pienet stabiloivat lihakset eivät ole riittävän kehittyneet. Renkailla on vaikea huijata eikä se kannata, vaan enemmin tekee sen yhden toiston kunnolla ja puhtaasti kuin huonolla tekniikalla useita tai sitten keventää esim. kuminauhoilla.

Oikonoja pojun kanssa.

Kurssilla käytiin luonnollisesti läpi myös niitä hieman haastavampia liikkeitä läpi kuten etuvaaka ja takavaaka. Onneksi näitä liikkeitä ei tarvinnut osata entuudestaan eikä saada puhtaasti tehtyä, vaan kaverin avustuksella kaikki pystyivät harjoittelemaan oikean liikeradan löytymistä. Samoin muscle-upia pystyy vähemmänkin voimia omistava harjoittelemaan osissa. Tähän liikkeeseen sainkin todella hyviä vinkkejä ja vuoden loppuun mennessä meinaan toteuttaa yhden haaveistani tekemällä puhtaan muscle-upin renkailla. Renkailla riittää haastetta varmasti kaikille vai miltä kuulostaa kiepin ja kipin osaaminen tai ristiriipunta?

Teemu avustaa takavaan kanssa (kuva TL). 

Rengaskurssilla muistin taas millaista on olla aloittelija. Se on helppoa kun ihminen joka osaa näyttää miten pitää tehdä, mutta sitten kun menet itse kokeilemaan niin ei tapahdu mitään :D. Renkaat niin kuin kiipeilykin vaatii paljon toistoja, että oikeat liikeradat oppii ja saa riittävästi voimaa niiden toteuttamiseen. Se kuitenkin kannattaa, sillä renkaat kehittävät kehonhallintaa ja lihasvoimaa, ja niillä voi helposti venytellä niskahartiaseudun jumeja auki. Kiipeilijöiden todellakin kannattaa tehdä renkailla treeniä korjaamaan kiipeilijöille tyypillistä gorillaryhtiä ja rengastreenillä saa sitä voimaa yläkroppaan.

Kurssin vetäjä Teemu on erittäin mukava ja kannustava. Häneltä löytyy hyviä vinkkejä miten liikkeitä voi keventää, jos jokin liike tuntuu mahdottomalta. Lisäksi häneltä sain hyviä neuvoja käsilläseisontaan sekä pääsin kokeilemaan elämässäni ensimmäistä kertaa tämän hetken hitti lajia acroyogaa, joka oli muuten hirveän hauskaa. Voin lämpimästi suositella renkaiden hankkimista kotiin, vaikka ei mikään himotreenaaja olisikaan. Nyt kun renkaat tuossa kotona roikkuvat, niin niihin tarttuu yks jos toinenkin tässä perheessä hetkeksi venyttelemään ja temppuilemaan. Jos taas haluaa tosissaan treenailla renkailla, niin kannattaa tutustua rengasmiehen teksteihin ja videoihin. 

Kulmasoutua kotona. Poju osallistuu mielellään äidin treeneihin :)

Haukkis

Predator (kuva HP)

Varmistusta (kuva HP)

Pinnalla

Mä kellun. Mä kellun vedessä ja hengitän. Mikään ei kosketa mua eikä kiinnosta enempää kuin hengittäminen. Voisin jatkaa tässä olemista loputtomiin, unohtaa kaiken muun ja antaa virran viedä mukanaan. Mennä vain sinne mikä tuntuisi hyvältä ja tehdä vain niitä asioita joista tykkään. Ei, se ei vain mene niin. Samassa huomaan taas räpiköiväni pysyäkseni pinnalla.

Surullinen jääkarhu... 

Blogin kirjoitus on ollut tauolla, niin kuin kaikki muukin elämässä tuntuu olevan. Tuntuu, että elän vain odotus tilassa, jossa ei tapahdu mitään. Päivät seuraavat toisiaan ilman suurempaa odotusta tai muutosta. Ei ole mitään jännittävää kerrottavaa, mitä olisi tapahtunut. Liikunta tuntuu olevan pakokeino pitää pääkasassa, ja silti siitäkin tuntuu puuttuvan iloa ja onnistumisen tunne. Ne reitit joita haluaisi kiivetä on joko liian kaukana projektoitavaksi tai sitten pilaan kaiken itse kiipeämällä huonosti.  Sen lisäksi vasenkäsi on oireillut keväästä asti milloin mistäkin kohtaa ranteista, kyynärpäästä, olkapäästä, you name it.

Ehkä se on taas kerran minun ongelma , että odotukset eivät kohtaa todellisuutta ja leijun jossain pilvissä. Eikä hommassa tunnu olevan mitään järkeä. Jotenkin olen saanut itseni raahattua viikosta toiseen ulos. Kiivettyjen reittien lukumäärä ylittää jo nyt reippaasti edellisten vuosien määrän, silti kaikki tuntuu riittämättömältä ja vähäiseltä. Odotan muutosta. Se on tulossa enemmin tai myöhemmin ja toivon sen tuovan ilon mukanaan.

Köysittelyä haukkiksella. Kuva H. Pitkänen

Renkailla olisi tarkoitus jatkossa treenailla enemmänkin, jos vain paikat kestää ehjänä.

Kun aloitin kiipeily…

En tiennyt, että seuraisin säätiedotuksia enemmän kuin mummoni. Ilmatieteenlaitos ja Foreca ovat tulleet hyvin tutuiksi. Sadetutkaa fanitan ihan kympillä. Tunninvälein päivittyvä sadetilanne voi saada aikaan suuria riemunkiljahduksia tai karvaita pettymyksiä, joka voi taas johtaa tavaroiden heittelyyn ja miehelle äksyilyyn. Viime hetken sadetilanteen näkee myös kelikameroista, jos sellainen sattuu lähistöllä olemaan.

En uskonut istuvani/ajavani kaikkia niitä kilometrejä vain kiven/kallion takia. Autossa tulee vietettyä helposti useampi tunti viikossa vain sen takia, että haluan ulos kiipeämään. Ovatko kaikki ne kilometrit olleet sen arvoisia? Ehkä ei. Mukaan mahtuu reissuja, jossa pettymys säiden muuttuessa on ollut suuri tai olen loukannut itseni. Suurin osa kiipeilyreissuista on kuitenkin ollut juuri sitä mitä olen halunnut tai tarvinnut. Autossa istuminen saa siis jatkua tulevaisuudessakin.

En tiennyt, että Thermacellistä tulisi paras kaverini. Se on kuusimetsien keskellä pelastus, jonka uupumisen huomaa hetkessä. Itikka-armeijan ympäröimänä sitä huomaa keskittyvän enemmän käsivarressa istuvaan itikkaan, kuin siihen mihin käsi pitäisi nostaa seuraavaksi. Älä siis unohda tätä kaveria kotiin.

En tiennyt, että kiipeily on niin kokonaisvaltainen laji. Se ei riitä, että menee ylös tai no riittää, mutta miten paljon siinä on mukana tunnetta. Olen kokenut pelkoa, jännitystä, iloa ja riemua kiipeilyn parissa. Mikään ei saan vaistoja heräämään kuin ajatus, että nyt ei halua tai kannata tippua. Tärinät kiven päällä on tullut kerran, jos toisenkin tutuksi ja silti sitä haluaa lisää. Pakko sanoa on tämä vähän hullua hommaa…

En uskonut haaveilevani teleskooppitikkaista ja toisesta isommasta pädistä.

Enkä uskonut tarkistavani ensimmäisenä 27 cragsistä hullunkiilto silmissä, missä lähimmät kiipeilypaikat sijaitsee, kun keskustelemme kotona vierailusta toiseen kaupunkiin. 27 crags on oiva paikka katsoa onko lähiseudulla tai matkanvarrella jotain kiivettävää. Taitaa nykyisin kiipeilytossut vähintään lähteä mukaan, sillä ei sitä koskaan tiedä jos sitä pääsisi jonnekin kiipeämään. Nyt on muuten loistava tilaisuus tukea 27 crags appia.

En uskonut ikinä kiipeäväni kasin reittiä nyt uskon sen olevan mahdollista, jos oikea reitti osuu vain kohdalle.

Taapero paparazzi

Käväistiin kaverin kanssa aamukiikuilla muurahaiskivellä. Poju lähti mukaan joten odotukset omasta kiipeilystä eivät olleet korkealla. Taapero paparazzi tallensi kaiken oleellisen kameran muistikortille. 

Kuortsikkaan saatiin kerättyä pari käpyä (Kuva poju). 

Siinä se kivi sit olis. Pitäiskö tässä kiivetäkin? (Kuva poju)

Jostain kummallisesta syystä tälläisiä kuvia olisit kymmeniä... (Kuva poju)

Kyllä me välillä oikeasti kiivettiinkin tai ainakin yritettiin (Kuva poju).

Lisää kiipeilyä. Kaveri lähetti hienosti ensimmäisen kutosensa :) (Kuva poju)

Poju onnistui taltioimaan minun työstämän seiskan lähtöotteen (Kuva poju).

Todistusaineistoa et minäkin oikeasti kiipesin. (Kuva H)

Päivän suurin teko tuli omasta mielestäni pojulta, joka valloitti kiven alastulo släbin puolelta (Kuva H)

Tarzan

Se ottaa minut ylväänä vastaan. Kuusikon takaa tumma seinämä tervehtii tulijaa. Katselen sitä arvioiden: löydämmekö yhteisen sävelen vai löydänkö itseni lentämässä kauas sen luota? Ensi silmäyksellä huomaan yhden kulman kutsuvan minua. Se vetää minua puoleensa kuin magneetti, mutta en vielä tohdi koskea siihen.

Varovaisena siirryn toiseen kohtaan ja kosketan kallion pintaa. Se tuntuu viileältä ja karhealta. Kuin varkain lähden etenemään seinää pitkin. Tunnustelen ja tutkin jokaista kohdalleni osuvaa kohoumaa ja uurretta. Pieni askel kerrallaan kohoan aina vain ylöspäin maanpinnasta mieleni vallatessa tuttu keskittymisen tunne. Sydän jyskyttää ja tunnen, kuinka verisuonet pumppaavat verta. Hengitys muuttuu raskaammaksi. Sitten kaikki on ohitse metallin kilahtaessa. Samassa huomaan lähteväni hitaasti alaspäin.

Se tuntui hyvältä samaan aikaan uudelta, mutta niin tutulta. Jokainen aivosolu huutaa lisää. Käsivarret jyskyttää ja epäilys omista kyvyistä kalvaa mieltä. Luokseen huutava kulma on ihan eri juttu kuin tämä linja, se ei anna turhaa armoa vaan vaatii loppuun asti kaiken keskittymisen mitä löytyy. Saanko minä hetken ajan tanssia sen kanssa vai kääntääkö se minulle selkänsä ja heittää menemään?

Katson sitä nöyränä. En odota mitään, en usko pääseväni sitä ylös vaikka sisimmissäni tiedän pystyväni siihen. Usko itseeni ja siihen, että saan kiinni jokaisesta otteesta on jossain syvällä. Rauhallisin mielen tartun ensimmäiseen otteeseen kiinni ja nostan jalkani ylöspäin. Pysähdyn hyllylle ja katson mitä edessäni aukeaa. Vasemman käden saideri jota seuraa pinssi kantissa. Sitten olisi nostettava jalka ylös ja ponnistettava, ja otettava oikealla kädellä kahvasta kiinni. Kaikki menee juuri niin kuin pitää.

Hengähdän hetkeksi. Pystyn vielä mokaamaan tämän parissa kohtaa. Nyt tarkkana. Katsot jalat hyvin ja otat kunnolla kiinni krimpperistä! Kroppa tekee niin kuin pää käskee ja löydän itseni lepoasennosta. Pumppu käsissä tuntuu pahalta. Pyydän, vielä hetki. Anna minun kestää seinällä vielä hetki. Karhea kivi murahtaa jotain vastukseksi. Odotan, minulla ei ole kiire. Vakuutan itselleni, että minä pystyn olemaan tässä vaikka kuinka pitkään. Jatkan sitten, kun se julmetun tykytys on hellittänyt.

Jossain vaiheessa on vain jatkettava. Oikea käsi etenee krimpperille, vasen jalka ylös ja saiderista kiinni. Sitten vain oikea jalka ylös ja sen päälle. Luota jalkaan otat vain kantista kiinni. Kädet tarraavat otteeseen kuin se olisi tärkein asia maailmassa. Sitä se varmasti sillä sekunnilla on. Kylmä todellisuus iskee kuitenkin vasten kasvoja. Voihan v****! Jatko, sitä ei ole vielä laitettu. Nappaan valjaistani jatkon ja kurkotan. Ei helvetti, en yllä. Jatko takaisin valjaisiin. Käyn päässäni nopean keskustelun luovuttamisen ja uudelleen yrittämisen välillä. Ei, nyt ei todellakaan luovuteta! Sinä nostat sen jalan kitkalle ja laitat sen jatkon sinne. Huomaan toteuttavani tätä suunnitelmaa hakien asentoa, jossa toisen käden voisi irrottaa jatkon laittamista varten. Vasemman käden kohta tuntuu vahvemmalta ja oikealla kädellä kurotan ristiin vasemman käden alitse. Onnistun saamaan jatkon pulttiin ja portin sanoessa klik huokaisen helpotuksesta.

Viimeinen jatko on nyt klipattu enää pari muuvia ennen ankkuria. Käsien pumppi on järisyttävä. Halu luovuttaa kasvaa sekunti sekunnilta, mitä pidempään pysyn paikallani. Jostain kerään vielä viimeiset voiman rippeet ja vedän lopun tarkasti. Vasemman käden osuessa kahvaan vakuutan itselleni tämä oli tässä. Nyt ei voi enää tippua. En anna sitä itselleni anteeksi, jos nyt mokaan. Kuuntelen omaa hengitystäni. Sisään ulos, sisään ulos. Teen vielä yhden muuvin ja klik. Kiitollisena laskeudun alas kauden yksi tavoite on nyt saavutettu.

Hienoa muuvittelua sisältävä Tarzan Bundolo 7c. (Kuva TL)

Taaperon kanssa kivillä

Heräsin yhteisen perheretken jälkeen siihen todellisuuteen, että poju on kasvanut viime vuodesta ja sen kanssa voisi teoriassa käydä jo kahdestaan metsässä. Hassua miten sitä ykskaks huomaa pojusta on kehittynyt itsenäinen iso tyyppi jonka kanssa voi tehdä jo asioita sen sijaan, että juokset koko ajan sen perässä. Päätimme alkuviikosta lähteä mökille, jossa riittäisi tekemistä koko perheelle. Mies suuntasi  heti järvelle ja minä puolestani pitkän pohdinnan jälkeen pakkasin pädin ja pojun autoon. Suuntasimme tutulle kivelle, jossa oli yksi reitti jonka alkua voisin muuvitella. Kun ajelin kivelle sadepisarat alkoivat tippua autontuulilasiin ja hetken mietin, että palaisin takaisin mökille.

Joko niitä kuplia saa?

Onneksi en kääntynyt, sillä kivi oli vielä kohtalaisen kuiva ja eikä sade vaikuttanut kovenevan. Putsailin ja mankkailin otteita samalla kuin taapero kyseli saippuakupliensa perään. Kaivoin saippuakuplapurkin repusta ja annoin sen pojulle. Pojun puhallellessa kuplia rupesin itse kokeilemaan reittiä ilman kunnon lämppiä tietysti. Kun muuvit alkoivat olemaan kasassa poju vaati huomiota ja tylsyys alkoi vaivaamaan. Silloin muistin, että minulla on kamera mukana. Annoin pokkarin pojulle ja itse suuntasin kiven alle. Sain reitin juuri topattua, kun sade yltyi. Poju oli sillä aikaa räpsinyt sata ja yksi kuvaa sammalesta, jaloista, kädestä ja ties mistä. Sai se muutaman kuvan pyynnöstäni otettua minustakin. Tunnin reissusta jäi käteen yksi kiivetty reitti, tyhjä saippuakuplapurkki, runsaasti poistettavia kuvia, tyhjä eväsrasia ja toivo siitä, että muksun oppii ja tykkää lähteä kiville äidin kanssa kaksistaan.

Taaperon näkökulma kiipeilyyn

Tätä reittiä voisi seuraavalla kerralla kokeilla...

Näitä kuvia olikin sitten riiittämiin...