Pinnalla

Mä kellun. Mä kellun vedessä ja hengitän. Mikään ei kosketa mua eikä kiinnosta enempää kuin hengittäminen. Voisin jatkaa tässä olemista loputtomiin, unohtaa kaiken muun ja antaa virran viedä mukanaan. Mennä vain sinne mikä tuntuisi hyvältä ja tehdä vain niitä asioita joista tykkään. Ei, se ei vain mene niin. Samassa huomaan taas räpiköiväni pysyäkseni pinnalla.

Surullinen jääkarhu... 

Blogin kirjoitus on ollut tauolla, niin kuin kaikki muukin elämässä tuntuu olevan. Tuntuu, että elän vain odotus tilassa, jossa ei tapahdu mitään. Päivät seuraavat toisiaan ilman suurempaa odotusta tai muutosta. Ei ole mitään jännittävää kerrottavaa, mitä olisi tapahtunut. Liikunta tuntuu olevan pakokeino pitää pääkasassa, ja silti siitäkin tuntuu puuttuvan iloa ja onnistumisen tunne. Ne reitit joita haluaisi kiivetä on joko liian kaukana projektoitavaksi tai sitten pilaan kaiken itse kiipeämällä huonosti.  Sen lisäksi vasenkäsi on oireillut keväästä asti milloin mistäkin kohtaa ranteista, kyynärpäästä, olkapäästä, you name it.

Ehkä se on taas kerran minun ongelma , että odotukset eivät kohtaa todellisuutta ja leijun jossain pilvissä. Eikä hommassa tunnu olevan mitään järkeä. Jotenkin olen saanut itseni raahattua viikosta toiseen ulos. Kiivettyjen reittien lukumäärä ylittää jo nyt reippaasti edellisten vuosien määrän, silti kaikki tuntuu riittämättömältä ja vähäiseltä. Odotan muutosta. Se on tulossa enemmin tai myöhemmin ja toivon sen tuovan ilon mukanaan.

Köysittelyä haukkiksella. Kuva H. Pitkänen

Renkailla olisi tarkoitus jatkossa treenailla enemmänkin, jos vain paikat kestää ehjänä.