Kohti parempaa uutta vuotta

Joulupukki tiesi mitä tarvitsen, jos nyt saisin käden oireet kuriin...

Ulko boulderia

Syyskuussa alkaneet käsiongelmat pakottivat hidastamaan kiipeilyä ja miettimään uudestaan miten pystyisin jatkamaan lajia ilman, että toinen käsi on jatkuvasti kipeänä. Kiipeilyn määrä laski ja kuminauhajumppa tuli tutuksi. Lapoja rupesin harjoittelemaan säännöllisesti, sillä minulla on toisella puolella kipua ja liike rajoittuneisuutta. Rengaskurssin aamuna mietin, että näinköhän pystyn tekemään mitään. Renkaat osoittautuivatkin oivaksi keinoksi avata kipeänä ollutta rintalihasta, joka on kurssin jälkeen tuntunut paljon paremmalta.

Calling elvis 7A

Nyt olen uskaltautunut taas ulos kiipeämään ja toistaiseksi käsi ei ole mennyt enempää tukkoon. Kävin yksin räpeltämässä yhdellä lähikivellä ja pääsin ensimmäistä kertaa iltakiikuille valojen kanssa, joka osoittautui yllättävän mukavaksi kokemukseksi, jos kosteaa kiveä ei oteta huomioon. Maltti on nyt valttia ja olen hyväksynyt sen tosiasian, että tänä vuonna en todennäköisesti kiipeä enää mitään vaikeaa. Harvemmin ne kivet ja kalliot sieltä häviävät...

Ihanat kamalat renkaat

Muistatko koulun liikuntasalissa olevat renkaat joissa roikuttiin ja keinuttiin? Niin minäkin ja kokemukseni renkaista oli todellakin lapsenkengissä, ennen kuin sain painostettua miehen hyväksymään nämä sisustuselementit kotiimme. Tiesin, että renkaat sopivat lapsille temppuiluun ja ne ovat oiva treeniväline aikuiselle, mutta minulla ei ollut käsitystä siitä miten tehokasta ja vaikeaa renkailla tekeminen oikeasti on.

Tätähän niillä renkailla tehdään eiks nii?

Voimistelurenkaat on yksi miesten telinevoimistelun alalajeista ja laji vaatii erittäin paljon voimaa ja tekniikkaa. Renkaat ovat kuitenkin kokeneet mullistuksen ja nyt renkaat ovat perustreeniväline niin crossfit saleilla kuin kodeissa. Voimistelurenkaat ovatkin koko perheelle sopiva liikuntaväline, ja niillä on erittäin kätevä treenata koko kroppa läpi.

Osallistuin Suomen tunnetuiman kiipeilevän telinevoimistelijan Teemu Ojalan rengaskurssille tarkoituksena oppia enemmän renkailla treenaamisesta. Minulla oli vähän kokemusta renkailla treenaamisesta, sillä olinhan hankkinut renkaat meille kotiin reilu kuukausi sitten ja samoihin aikoihin renkaat ilmestyivät BS:lle, mutta silti tunsin olevani aloittelija muiden joukossa.

Kurssi oli hyvin tiivis paketti siitä, mitä kaikkea renkailla voi tehdä eikä aikaa hukattu missään vaiheessa turhiin höpinöihin. Teemu korosti alkuun alkulämmittelyn merkitystä erityisesti olkapäät ja lavat on hyvä lämmitellä ennen renkaille siirtymistä. Alkuun lähdettiin liikkeelle perusliikkeistä kuten punnerruksista, oikonojasta, kulmasoudusta, dipistä ja kulmanojasta. Tarkemman raportin eri liikkeistä voi lukea BS:n blogista. Naisten on turha pelätä renkailla treenaamista, sillä vaikeustasoa on helppo säätää omaa kehonkulmaa muuttamalla esim. kulmasoutu helpottuu huomattavasti kun siirtyy alhaalta pystympään asentoon.

Minulle uusi tuttavuus oli jousiammuntapunnerrus ja pakko sanoa tästä tuli heti yksi suosikki likkkeistäni. (kuva TL) 

Jokainen vähänkin treenannut huomaa hetkessä miten epävakaat renkaat ovat. Vahvemmankin miehen kädet rupeavat hetkessä tärisemään, kun pienet stabiloivat lihakset eivät ole riittävän kehittyneet. Renkailla on vaikea huijata eikä se kannata, vaan enemmin tekee sen yhden toiston kunnolla ja puhtaasti kuin huonolla tekniikalla useita tai sitten keventää esim. kuminauhoilla.

Oikonoja pojun kanssa.

Kurssilla käytiin luonnollisesti läpi myös niitä hieman haastavampia liikkeitä läpi kuten etuvaaka ja takavaaka. Onneksi näitä liikkeitä ei tarvinnut osata entuudestaan eikä saada puhtaasti tehtyä, vaan kaverin avustuksella kaikki pystyivät harjoittelemaan oikean liikeradan löytymistä. Samoin muscle-upia pystyy vähemmänkin voimia omistava harjoittelemaan osissa. Tähän liikkeeseen sainkin todella hyviä vinkkejä ja vuoden loppuun mennessä meinaan toteuttaa yhden haaveistani tekemällä puhtaan muscle-upin renkailla. Renkailla riittää haastetta varmasti kaikille vai miltä kuulostaa kiepin ja kipin osaaminen tai ristiriipunta?

Teemu avustaa takavaan kanssa (kuva TL). 

Rengaskurssilla muistin taas millaista on olla aloittelija. Se on helppoa kun ihminen joka osaa näyttää miten pitää tehdä, mutta sitten kun menet itse kokeilemaan niin ei tapahdu mitään :D. Renkaat niin kuin kiipeilykin vaatii paljon toistoja, että oikeat liikeradat oppii ja saa riittävästi voimaa niiden toteuttamiseen. Se kuitenkin kannattaa, sillä renkaat kehittävät kehonhallintaa ja lihasvoimaa, ja niillä voi helposti venytellä niskahartiaseudun jumeja auki. Kiipeilijöiden todellakin kannattaa tehdä renkailla treeniä korjaamaan kiipeilijöille tyypillistä gorillaryhtiä ja rengastreenillä saa sitä voimaa yläkroppaan.

Kurssin vetäjä Teemu on erittäin mukava ja kannustava. Häneltä löytyy hyviä vinkkejä miten liikkeitä voi keventää, jos jokin liike tuntuu mahdottomalta. Lisäksi häneltä sain hyviä neuvoja käsilläseisontaan sekä pääsin kokeilemaan elämässäni ensimmäistä kertaa tämän hetken hitti lajia acroyogaa, joka oli muuten hirveän hauskaa. Voin lämpimästi suositella renkaiden hankkimista kotiin, vaikka ei mikään himotreenaaja olisikaan. Nyt kun renkaat tuossa kotona roikkuvat, niin niihin tarttuu yks jos toinenkin tässä perheessä hetkeksi venyttelemään ja temppuilemaan. Jos taas haluaa tosissaan treenailla renkailla, niin kannattaa tutustua rengasmiehen teksteihin ja videoihin. 

Kulmasoutua kotona. Poju osallistuu mielellään äidin treeneihin :)

Haukkis

Predator (kuva HP)

Varmistusta (kuva HP)

Pinnalla

Mä kellun. Mä kellun vedessä ja hengitän. Mikään ei kosketa mua eikä kiinnosta enempää kuin hengittäminen. Voisin jatkaa tässä olemista loputtomiin, unohtaa kaiken muun ja antaa virran viedä mukanaan. Mennä vain sinne mikä tuntuisi hyvältä ja tehdä vain niitä asioita joista tykkään. Ei, se ei vain mene niin. Samassa huomaan taas räpiköiväni pysyäkseni pinnalla.

Surullinen jääkarhu... 

Blogin kirjoitus on ollut tauolla, niin kuin kaikki muukin elämässä tuntuu olevan. Tuntuu, että elän vain odotus tilassa, jossa ei tapahdu mitään. Päivät seuraavat toisiaan ilman suurempaa odotusta tai muutosta. Ei ole mitään jännittävää kerrottavaa, mitä olisi tapahtunut. Liikunta tuntuu olevan pakokeino pitää pääkasassa, ja silti siitäkin tuntuu puuttuvan iloa ja onnistumisen tunne. Ne reitit joita haluaisi kiivetä on joko liian kaukana projektoitavaksi tai sitten pilaan kaiken itse kiipeämällä huonosti.  Sen lisäksi vasenkäsi on oireillut keväästä asti milloin mistäkin kohtaa ranteista, kyynärpäästä, olkapäästä, you name it.

Ehkä se on taas kerran minun ongelma , että odotukset eivät kohtaa todellisuutta ja leijun jossain pilvissä. Eikä hommassa tunnu olevan mitään järkeä. Jotenkin olen saanut itseni raahattua viikosta toiseen ulos. Kiivettyjen reittien lukumäärä ylittää jo nyt reippaasti edellisten vuosien määrän, silti kaikki tuntuu riittämättömältä ja vähäiseltä. Odotan muutosta. Se on tulossa enemmin tai myöhemmin ja toivon sen tuovan ilon mukanaan.

Köysittelyä haukkiksella. Kuva H. Pitkänen

Renkailla olisi tarkoitus jatkossa treenailla enemmänkin, jos vain paikat kestää ehjänä.

Kun aloitin kiipeily…

En tiennyt, että seuraisin säätiedotuksia enemmän kuin mummoni. Ilmatieteenlaitos ja Foreca ovat tulleet hyvin tutuiksi. Sadetutkaa fanitan ihan kympillä. Tunninvälein päivittyvä sadetilanne voi saada aikaan suuria riemunkiljahduksia tai karvaita pettymyksiä, joka voi taas johtaa tavaroiden heittelyyn ja miehelle äksyilyyn. Viime hetken sadetilanteen näkee myös kelikameroista, jos sellainen sattuu lähistöllä olemaan.

En uskonut istuvani/ajavani kaikkia niitä kilometrejä vain kiven/kallion takia. Autossa tulee vietettyä helposti useampi tunti viikossa vain sen takia, että haluan ulos kiipeämään. Ovatko kaikki ne kilometrit olleet sen arvoisia? Ehkä ei. Mukaan mahtuu reissuja, jossa pettymys säiden muuttuessa on ollut suuri tai olen loukannut itseni. Suurin osa kiipeilyreissuista on kuitenkin ollut juuri sitä mitä olen halunnut tai tarvinnut. Autossa istuminen saa siis jatkua tulevaisuudessakin.

En tiennyt, että Thermacellistä tulisi paras kaverini. Se on kuusimetsien keskellä pelastus, jonka uupumisen huomaa hetkessä. Itikka-armeijan ympäröimänä sitä huomaa keskittyvän enemmän käsivarressa istuvaan itikkaan, kuin siihen mihin käsi pitäisi nostaa seuraavaksi. Älä siis unohda tätä kaveria kotiin.

En tiennyt, että kiipeily on niin kokonaisvaltainen laji. Se ei riitä, että menee ylös tai no riittää, mutta miten paljon siinä on mukana tunnetta. Olen kokenut pelkoa, jännitystä, iloa ja riemua kiipeilyn parissa. Mikään ei saan vaistoja heräämään kuin ajatus, että nyt ei halua tai kannata tippua. Tärinät kiven päällä on tullut kerran, jos toisenkin tutuksi ja silti sitä haluaa lisää. Pakko sanoa on tämä vähän hullua hommaa…

En uskonut haaveilevani teleskooppitikkaista ja toisesta isommasta pädistä.

Enkä uskonut tarkistavani ensimmäisenä 27 cragsistä hullunkiilto silmissä, missä lähimmät kiipeilypaikat sijaitsee, kun keskustelemme kotona vierailusta toiseen kaupunkiin. 27 crags on oiva paikka katsoa onko lähiseudulla tai matkanvarrella jotain kiivettävää. Taitaa nykyisin kiipeilytossut vähintään lähteä mukaan, sillä ei sitä koskaan tiedä jos sitä pääsisi jonnekin kiipeämään. Nyt on muuten loistava tilaisuus tukea 27 crags appia.

En uskonut ikinä kiipeäväni kasin reittiä nyt uskon sen olevan mahdollista, jos oikea reitti osuu vain kohdalle.

Taapero paparazzi

Käväistiin kaverin kanssa aamukiikuilla muurahaiskivellä. Poju lähti mukaan joten odotukset omasta kiipeilystä eivät olleet korkealla. Taapero paparazzi tallensi kaiken oleellisen kameran muistikortille. 

Kuortsikkaan saatiin kerättyä pari käpyä (Kuva poju). 

Siinä se kivi sit olis. Pitäiskö tässä kiivetäkin? (Kuva poju)

Jostain kummallisesta syystä tälläisiä kuvia olisit kymmeniä... (Kuva poju)

Kyllä me välillä oikeasti kiivettiinkin tai ainakin yritettiin (Kuva poju).

Lisää kiipeilyä. Kaveri lähetti hienosti ensimmäisen kutosensa :) (Kuva poju)

Poju onnistui taltioimaan minun työstämän seiskan lähtöotteen (Kuva poju).

Todistusaineistoa et minäkin oikeasti kiipesin. (Kuva H)

Päivän suurin teko tuli omasta mielestäni pojulta, joka valloitti kiven alastulo släbin puolelta (Kuva H)

Tarzan

Se ottaa minut ylväänä vastaan. Kuusikon takaa tumma seinämä tervehtii tulijaa. Katselen sitä arvioiden: löydämmekö yhteisen sävelen vai löydänkö itseni lentämässä kauas sen luota? Ensi silmäyksellä huomaan yhden kulman kutsuvan minua. Se vetää minua puoleensa kuin magneetti, mutta en vielä tohdi koskea siihen.

Varovaisena siirryn toiseen kohtaan ja kosketan kallion pintaa. Se tuntuu viileältä ja karhealta. Kuin varkain lähden etenemään seinää pitkin. Tunnustelen ja tutkin jokaista kohdalleni osuvaa kohoumaa ja uurretta. Pieni askel kerrallaan kohoan aina vain ylöspäin maanpinnasta mieleni vallatessa tuttu keskittymisen tunne. Sydän jyskyttää ja tunnen, kuinka verisuonet pumppaavat verta. Hengitys muuttuu raskaammaksi. Sitten kaikki on ohitse metallin kilahtaessa. Samassa huomaan lähteväni hitaasti alaspäin.

Se tuntui hyvältä samaan aikaan uudelta, mutta niin tutulta. Jokainen aivosolu huutaa lisää. Käsivarret jyskyttää ja epäilys omista kyvyistä kalvaa mieltä. Luokseen huutava kulma on ihan eri juttu kuin tämä linja, se ei anna turhaa armoa vaan vaatii loppuun asti kaiken keskittymisen mitä löytyy. Saanko minä hetken ajan tanssia sen kanssa vai kääntääkö se minulle selkänsä ja heittää menemään?

Katson sitä nöyränä. En odota mitään, en usko pääseväni sitä ylös vaikka sisimmissäni tiedän pystyväni siihen. Usko itseeni ja siihen, että saan kiinni jokaisesta otteesta on jossain syvällä. Rauhallisin mielen tartun ensimmäiseen otteeseen kiinni ja nostan jalkani ylöspäin. Pysähdyn hyllylle ja katson mitä edessäni aukeaa. Vasemman käden saideri jota seuraa pinssi kantissa. Sitten olisi nostettava jalka ylös ja ponnistettava, ja otettava oikealla kädellä kahvasta kiinni. Kaikki menee juuri niin kuin pitää.

Hengähdän hetkeksi. Pystyn vielä mokaamaan tämän parissa kohtaa. Nyt tarkkana. Katsot jalat hyvin ja otat kunnolla kiinni krimpperistä! Kroppa tekee niin kuin pää käskee ja löydän itseni lepoasennosta. Pumppu käsissä tuntuu pahalta. Pyydän, vielä hetki. Anna minun kestää seinällä vielä hetki. Karhea kivi murahtaa jotain vastukseksi. Odotan, minulla ei ole kiire. Vakuutan itselleni, että minä pystyn olemaan tässä vaikka kuinka pitkään. Jatkan sitten, kun se julmetun tykytys on hellittänyt.

Jossain vaiheessa on vain jatkettava. Oikea käsi etenee krimpperille, vasen jalka ylös ja saiderista kiinni. Sitten vain oikea jalka ylös ja sen päälle. Luota jalkaan otat vain kantista kiinni. Kädet tarraavat otteeseen kuin se olisi tärkein asia maailmassa. Sitä se varmasti sillä sekunnilla on. Kylmä todellisuus iskee kuitenkin vasten kasvoja. Voihan v****! Jatko, sitä ei ole vielä laitettu. Nappaan valjaistani jatkon ja kurkotan. Ei helvetti, en yllä. Jatko takaisin valjaisiin. Käyn päässäni nopean keskustelun luovuttamisen ja uudelleen yrittämisen välillä. Ei, nyt ei todellakaan luovuteta! Sinä nostat sen jalan kitkalle ja laitat sen jatkon sinne. Huomaan toteuttavani tätä suunnitelmaa hakien asentoa, jossa toisen käden voisi irrottaa jatkon laittamista varten. Vasemman käden kohta tuntuu vahvemmalta ja oikealla kädellä kurotan ristiin vasemman käden alitse. Onnistun saamaan jatkon pulttiin ja portin sanoessa klik huokaisen helpotuksesta.

Viimeinen jatko on nyt klipattu enää pari muuvia ennen ankkuria. Käsien pumppi on järisyttävä. Halu luovuttaa kasvaa sekunti sekunnilta, mitä pidempään pysyn paikallani. Jostain kerään vielä viimeiset voiman rippeet ja vedän lopun tarkasti. Vasemman käden osuessa kahvaan vakuutan itselleni tämä oli tässä. Nyt ei voi enää tippua. En anna sitä itselleni anteeksi, jos nyt mokaan. Kuuntelen omaa hengitystäni. Sisään ulos, sisään ulos. Teen vielä yhden muuvin ja klik. Kiitollisena laskeudun alas kauden yksi tavoite on nyt saavutettu.

Hienoa muuvittelua sisältävä Tarzan Bundolo 7c. (Kuva TL)

Taaperon kanssa kivillä

Heräsin yhteisen perheretken jälkeen siihen todellisuuteen, että poju on kasvanut viime vuodesta ja sen kanssa voisi teoriassa käydä jo kahdestaan metsässä. Hassua miten sitä ykskaks huomaa pojusta on kehittynyt itsenäinen iso tyyppi jonka kanssa voi tehdä jo asioita sen sijaan, että juokset koko ajan sen perässä. Päätimme alkuviikosta lähteä mökille, jossa riittäisi tekemistä koko perheelle. Mies suuntasi  heti järvelle ja minä puolestani pitkän pohdinnan jälkeen pakkasin pädin ja pojun autoon. Suuntasimme tutulle kivelle, jossa oli yksi reitti jonka alkua voisin muuvitella. Kun ajelin kivelle sadepisarat alkoivat tippua autontuulilasiin ja hetken mietin, että palaisin takaisin mökille.

Joko niitä kuplia saa?

Onneksi en kääntynyt, sillä kivi oli vielä kohtalaisen kuiva ja eikä sade vaikuttanut kovenevan. Putsailin ja mankkailin otteita samalla kuin taapero kyseli saippuakupliensa perään. Kaivoin saippuakuplapurkin repusta ja annoin sen pojulle. Pojun puhallellessa kuplia rupesin itse kokeilemaan reittiä ilman kunnon lämppiä tietysti. Kun muuvit alkoivat olemaan kasassa poju vaati huomiota ja tylsyys alkoi vaivaamaan. Silloin muistin, että minulla on kamera mukana. Annoin pokkarin pojulle ja itse suuntasin kiven alle. Sain reitin juuri topattua, kun sade yltyi. Poju oli sillä aikaa räpsinyt sata ja yksi kuvaa sammalesta, jaloista, kädestä ja ties mistä. Sai se muutaman kuvan pyynnöstäni otettua minustakin. Tunnin reissusta jäi käteen yksi kiivetty reitti, tyhjä saippuakuplapurkki, runsaasti poistettavia kuvia, tyhjä eväsrasia ja toivo siitä, että muksun oppii ja tykkää lähteä kiville äidin kanssa kaksistaan.

Taaperon näkökulma kiipeilyyn

Tätä reittiä voisi seuraavalla kerralla kokeilla...

Näitä kuvia olikin sitten riiittämiin...

Metsäretkellä

Kävimme koko perheen voimin retkeilemässä. Minä kiipesin, poju keskittyi metsän ihmettelyyn ja mies taas dokumentoi parhaat hetket kameralle. Kaikki viihtyi ja aurinko paistoi. 

Kevään ensimmäiset toppikiipeily kelit.

Eväät kaivettiin esiin heti, kun päästiin pelipaikoille.

Hmm... mihinkäs tätä mankkaa ja harjaa voisikaan käyttää?

Puiden merkaamiseen tietysti.

Low tide.

Huukki nousi kyllä, mutta sen päälle meno ontui ja toppaus oli sit ei niin nättiä polvimallia.

Kiven päällä vähän hymyilyttää.

Osa porukkaa?

Kiipeily on yksilö laji, jossa jokainen vastaa omasta suorituksestaan ja kilpailee loppu pelissä vain itseään vastaan. Erityisesti boulderoinnissa jokainen tekee omaa suoritustaan eikä kontaktia muihin tarvitse ottaa, jos ei halua. Uskaliaimmat tekevät sitä samaa ulkona raahaten pädejä pitkin mantuja ja peltoja. Usein nämä tyypit ovat hyvin tietoisia, mitä riskejä myös yksin kiipeily pitää sisällään. Arvostan jokaista hetkeä kivellä tai kalliolla, sillä se tarjoaa hengähdystauon arjen rutiineista. Minä, pädi ja kivi muuta ei tarvita vai tarvitaanko? Yksin kivillä käymisen ei pitäisi olla normi vain pakon edestä tapahtuvaa toimintaa, silloin kun kaveria ei ole mahdollista saada mukaan.

Kiipeilykavereita on moneen lähtöön, niin kuin ihmisiä yleensäkin, mutta ne joita itse arvostan ovat luotettavia ja kannustavia. Tyyppejä joiden kanssa läppä lentää ja joiden kanssa voidaan nauraa epäonnistuneellekin reissulle. Hyvään kiipeilykaveriin luottaa varmistajana ja spottaajana. Se on se tyyppi jonka tiedät hoitavan homman kotiin, niin että voit itse keskittyä olennaiseen eli omien rajojen rikkomiseen.  Hyvä kaveri tietää myös heikkoutesi ja osaa tsempata oikeaan aikaan, kun itseltä alkaa usko loppumaan.

Havahdun eräänä päivänä ajatukseen, että olen taas liikkeellä yksin. Huomaan kaipaavani tuttuja naamoja ja juttuja kiven ja kallion juurella. Ajatukset harhailevat keväiseen heinikseen ja siihen miten kivaa oli kiivetä hyllydemo talvitauon jälkeen. Tajuan, että nyt en välttämättä kiipeä tuota vakio lämppäriä koko kesänä eikä mukana ole tuttuja kavereita varmistamassa. Tajuan olevani se uusi naama, joka ei vielä ole osa tämän seudun ulkokiipeily porukkaa.

Parhautta! Keväinen heinis parin vuoden takaa.

Vaikka olen törmännyt mahtaviin tyyppeihin BS:llä ja tulee moikattua useimpien tyyppien kanssa hallilla, niin jotain tuntuu puuttuvan. Välillä tunnen olevani porukan outsideri, jonka kanssa on vain tultava toimeen. Kaipaan kavereita joiden kanssa voi jutella muustakin kuin kiipeilystä ja siitä miten tämä reitti menee. Ajatus tyttökiikuista saa haikean fiiliksen ja hymyn huulille. Hyviä hetkiä ja ennen kaikkea terapiaa koko sielulle.

Uusien kaverisuhteiden luominen vie aikaa enkä voi odottaa samanlaisia kiipeilykavereita kuin jenssilässä. Lähtökohdat ovat erilaiset ja minä olen erilainen. Silti tunne ala-asteen liikuntatunnista kun tulee valituksi viimeisenä joukkueeseen, ei katoa. Minun vain pitää itse olla aktiivinen, kysellä seuraa ulos ja ehkä joku päivä joku kysyy minua mukaan. Alku jää on nyt rikottu ja muutama reissu uusien kiipeilykavereiden kanssa on takana. Hyviä hetkiä kaikin puolin niin köydellä kuin boulderissa. Tästä se sosiaalinen ulkokiipeily lähtee, sillä kiipeily porukassa on vain aina kivempaa kuin yksinäinen kiven halailu.

Stone cold

Kylmä tuuli lävistää koko kehon ja meinaan kaatua taaksepäin. Värisen hetken sen voimasta. Sormet ovat kohmeessa enkä pysy lämpimänä vaikka miten hypin paikallani. Onko tässä mitään järkeä? Tuulen voimakkuus puuskissa on varmasti yli 15 metriä sekunnissa ja lämpötila on viisi astetta. Mikä saa ihmisen tällaisessa säässä lähtemään ulos kivelle? Paljon järkevämpää olisi mennä sisälle tehdä kunnon hikitreeni ja painella väsyneenä kotiin syömään suklaata. Mutta se ei vain käy. Pää haluaa ulos. Reitti huutaa minua. Se vainoaa iltaisin, kun pitäisi nukahtaa. Muistelen miltä otteet tuntuu ja miten muuvit etenevät yksi toisensa jälkeen.

Kiven päällä tärisen osittain kylmästä ja osittain toppauksen aikaan saamasta jännityksestä. Jokin sisälläni helpottaa hetkeksi. Tyydytys onnistumisesta kestää vain vähän aikaa, sillä tunnen jo seuraavan reitin kutsuvan nimeäni.  Oikeastaan minua ei vainoa yksikään reitti vaan se tunne jonka jokainen onnistunut toppaus saa aikaiseksi. Hetkellinen helpotus ja itsensä voittaminen, mitä enemmän joudun tekemään töitä ylös pääsemiseksi sitä merkittävämmäksi reitti muodostuu, mutta mitä varten? Ei kukaan muista mitä kiipesin ja miten, sitten kun aikani maan päällä on ohi vai muistaako?

Seuraavan kerran kiipeän sisällä ja muovi tuntuu tympeältä sormenpäissä eikä aikaisemmin kiivetyt reitit tunnu menevän mitenkään. Kroppa on jumissa eikä mistään tunnu tulevan mitään. Kokeilen sisäprojektiani kerran eivätkä muuvit tunnu löytyvän mitenkään.  Katselen miten muut liikkuvat sujuvasti ja kevyesti tanssivat tiensä ylös. Näen hymyileviä ihmisiä onnistuessaan ja tiedän tuon virneen pysyvän heidän kasvoillaan loppupäivän ajan. Minulta on hymy kaukana, sillä tunnen itseni kömpelöksi elefantiksi, joka vain tömisten putoaa patjalle. Miten sisäkiipeily voi tuntua näin hankalalta? Kuvittelenko kaiken vai voisiko syy olla päässä ja siinä miten ulkokiipeily eroaa sisäkiipeilystä.  

Kuvista saa tällä kertaa kiittää rakasta miestä.

Muutaman päivän päästä saan miehen puhuteltua kameroineen mukaan Imatralle. Ajatus edes nopeasta bouldersessiosta saa sisäisen tuleni taas palamaan. Rupean suoraan kiipeämään ilman kunnon lämppiä ja pyllähdän heti pädille. Se ei harmita eikä ärsytä, vaikka sisällä lämppärireitillä tippuminen olisi varma keino nostaa v-käyrä pilviin. Mieleni on jostain syystä aina rauhallisempi ulkona. Reitti lopulta meni, ja siirryn suunnitellulle projektille. Muuvit löytyvät muutaman yrityksen jälkeen, mutta käsien pumppi tipautti juuri silloin, kun kuvittelen olevani selvillä vesillä. Se ei haittaa, reitti odottaa kyllä minua. Hymyilen, sillä sain sen mitä halusin jonkun joka huutelee minua luokseen ja motivoi yrittämään uudestaan ja uudestaan. Taas pienen hetken ajan mieli on tyytyväinen.

Ulkokauden avaus

Vatsan pohjaa nipistää. Sekunnit tuntuvat minuuteilta ja minuutit tunnilta. Aika tuntuu matelevan, sillä tänään on SE päivä, jota jokainen kivenhalaaja odottaa kuin kuuta taivaalta. Ulkokauden avaus. Muistot kylmästä kivestä saa hymyn huulille. Ajatukset harhailevat niin hyviin hetkiin onnistumisiin kuin pelon sekaisiin tunteisiin kivellä ja tippumiseen.

Sitähän se ulkokiipeily on mukavuus alueelta pois astumista. Sisäkiipeily nyt vain sattuu olemaan hyvin turvallista pakkopullaa ja treeniä ulkokautta varten. Ulkona vasta mitataan miten hyvä kiipeilijä sitä ollaan. Sisäkiipeilyssä reitteihin löytyy usein yksi tai pari eri betaa, mutta ulkona löytyy helposti pieniä vaihtoehtoisia otteita joita eri mittaiset kiipeilijät voivat käyttää. Ulkokiipeilyn hienous perustuukin sen monipuolisuuteen, kun samaan reittiin löytyy eri tapoja mennä. Ulkona kovin kiipeilijä voi olla myös se kuka hallitsee päänsä ja toppaa vitosen highballin eikä kovimman greidin kiipeilijä.

Palelen hiekkalaatikon reunalla. Muksu leikkii onnessaan toppapuku päällä ja itse kiroan kylmää tuulta kuoritakissa. Ehkä pitäisikin mennä sisälle kiipeämään? Ei! Tänään menen ulos, sillä säässä ei ole mitään vikaa on pilvistä ja muutama astetta plussalla eli hyvät kitkat luvassa. Iltapäivällä poju nukahtaa päiväunille ja päätän, että nyt lähden. Tuskailen aikani pukeutumisen suhteen, mutta parempi kai se on laittaa liikaa kuin liian vähän. Enää pädi autoon ja menoksi.

Muurahaiskivi näyttää suurelta ja oma pädi onnettoman pieneltä sen alla, silti sisälläni kuplii ja kädet haluavat päästä koskemaan kylmää kiven pintaa. Jotain olen BS:llä olo aikanani oppinut, sillä hyvä lämmittely kannattaa ja lämppäilen rauhassa kiven juurella. Viimein on aika laittaa tossut jalkaan ja mankata kädet. Sormet tarttuvat pieniin otteisiin ja tossut ovat olemattomilla jalkaotteilla. Ponnistan, jalka lipeää ja käsi vain koskee seuraava otetta ja pyllähdän pädille. Hymyilen, tätähän tämä ulkokiipeily on, pädin päällä oleskelua.

Ensimmäinen kerta ulkona tuntuu aina jännittävältä ja epäilys kalvaa sisällä. Pysyykö tossu varmasti tuolla pienellä jalkaotteella ja miten noin pienestä otteesta voi ottaa kiinni? Korkeammalla pädi näyttää kutistuvan muurhaisen kokoiseksi, jonka päälle ei varmasti osu jos tippuu. Sain taas kokea jännitystä mitä sisällä ei saa. Pää teki stopin yhdellä helpolla reitillä ja hyppääminen pädin päälle aiheutti yhtä pahoja sydämentykytyksiä. Kuitenkin hyppäsin alas sitä sen enempää ajattelematta. Onneksi nilkka tuntuu olevan sen verran parantunut, että se kestää epätasaisen pädin päälle hyppimisen. Onneksi sain kokea myös onnistumisia, kun kauden eka seiska meni ja seuraavalla kerralla saan varmasti toisenkin pakettiin. Onhan se hyvä jättää jotain seuraavaan kertaan, eiks niin ;)

Norppaboulder

Joukko huippu kiipeilijöitä valtasi Bouldersaimaan lauantaina ja tietysti sitä varten piti saada uusia reittejä. Nyt on pitkä viikonloppu takana ja pikku hiljaa ajatus kotona hengailusta kuulostaa hyvältä. Kaikki alkoi torstaina jolloin otteet lähti seinältä ja niiden pesu jatkui yömyöhään asti. Dreamteam reitintekijät saapuivat, ja heti he alkoivat pyörittelemään otteita käsissään ja miettimään millaisia reittejä tulisi. Reitinteko hommat jatkuivat seuraavana päivänä muutaman paikallisen tyypin liityttyä joukkoon. Ammattitaitoisten reitintekijöiden työskentelyä oli ilo seurata ja opin myös uusia asioita kuten työstökahvan käyttö helpottaa vaikeiden reittien tekemistä. Nerokasta ja niin itsestään selvää, mutta en ollut ikinä tajunnut sitä.

Hetki ennen kuin kilpailijat saapuivat.

Pari reitintekijää.

Mahtava reitintekijätiimi kokosi loistavia probleemia kiipeilijöille ratkaistavaksi, joista suurimpaan osaan nähtiin nousu. Ihana oli seurata miten huippukiipeilijät tanssivat seinää ylös niin kevyen näköisesti. Samalla se myös muistutti, miten paljon on matkaa siihen että voisi itse kiivetä vaikeita reittejä. Parasta kisoissa on se, että nyt on paljon laadukkaita probleemia mitä treenata. Harmi vaan,  että joudun hieman odottelee, että alkuviikosta nyrjähtänyt nilkka paranee siihen kuntoo et pystyy kunnolla kränkkää.

Loppuun muuta fiilistely kuva kisoista.

Kisaajat saapui ja meno näytti tältä.

Muutama kova mies ihmettelee mitä seuraavaksi.

Enni ja Roosa.

Paikallinen kiipeilijä ihmettelee mitä kulman takaa löytyy.

Anna jaettu naisten ykkönen.

Eevi jaettu ykköstila.

Paikallinen kiipeilijä keltaisella.

Miesten voittaja Vadim Timonov.

Tuttu naamakin näkyi, kun yksi karelian kiipeilijöiden edustaja saapui kisoihin.