Stone cold

Kylmä tuuli lävistää koko kehon ja meinaan kaatua taaksepäin. Värisen hetken sen voimasta. Sormet ovat kohmeessa enkä pysy lämpimänä vaikka miten hypin paikallani. Onko tässä mitään järkeä? Tuulen voimakkuus puuskissa on varmasti yli 15 metriä sekunnissa ja lämpötila on viisi astetta. Mikä saa ihmisen tällaisessa säässä lähtemään ulos kivelle? Paljon järkevämpää olisi mennä sisälle tehdä kunnon hikitreeni ja painella väsyneenä kotiin syömään suklaata. Mutta se ei vain käy. Pää haluaa ulos. Reitti huutaa minua. Se vainoaa iltaisin, kun pitäisi nukahtaa. Muistelen miltä otteet tuntuu ja miten muuvit etenevät yksi toisensa jälkeen.

Kiven päällä tärisen osittain kylmästä ja osittain toppauksen aikaan saamasta jännityksestä. Jokin sisälläni helpottaa hetkeksi. Tyydytys onnistumisesta kestää vain vähän aikaa, sillä tunnen jo seuraavan reitin kutsuvan nimeäni.  Oikeastaan minua ei vainoa yksikään reitti vaan se tunne jonka jokainen onnistunut toppaus saa aikaiseksi. Hetkellinen helpotus ja itsensä voittaminen, mitä enemmän joudun tekemään töitä ylös pääsemiseksi sitä merkittävämmäksi reitti muodostuu, mutta mitä varten? Ei kukaan muista mitä kiipesin ja miten, sitten kun aikani maan päällä on ohi vai muistaako?

Seuraavan kerran kiipeän sisällä ja muovi tuntuu tympeältä sormenpäissä eikä aikaisemmin kiivetyt reitit tunnu menevän mitenkään. Kroppa on jumissa eikä mistään tunnu tulevan mitään. Kokeilen sisäprojektiani kerran eivätkä muuvit tunnu löytyvän mitenkään.  Katselen miten muut liikkuvat sujuvasti ja kevyesti tanssivat tiensä ylös. Näen hymyileviä ihmisiä onnistuessaan ja tiedän tuon virneen pysyvän heidän kasvoillaan loppupäivän ajan. Minulta on hymy kaukana, sillä tunnen itseni kömpelöksi elefantiksi, joka vain tömisten putoaa patjalle. Miten sisäkiipeily voi tuntua näin hankalalta? Kuvittelenko kaiken vai voisiko syy olla päässä ja siinä miten ulkokiipeily eroaa sisäkiipeilystä.  

Kuvista saa tällä kertaa kiittää rakasta miestä.

Muutaman päivän päästä saan miehen puhuteltua kameroineen mukaan Imatralle. Ajatus edes nopeasta bouldersessiosta saa sisäisen tuleni taas palamaan. Rupean suoraan kiipeämään ilman kunnon lämppiä ja pyllähdän heti pädille. Se ei harmita eikä ärsytä, vaikka sisällä lämppärireitillä tippuminen olisi varma keino nostaa v-käyrä pilviin. Mieleni on jostain syystä aina rauhallisempi ulkona. Reitti lopulta meni, ja siirryn suunnitellulle projektille. Muuvit löytyvät muutaman yrityksen jälkeen, mutta käsien pumppi tipautti juuri silloin, kun kuvittelen olevani selvillä vesillä. Se ei haittaa, reitti odottaa kyllä minua. Hymyilen, sillä sain sen mitä halusin jonkun joka huutelee minua luokseen ja motivoi yrittämään uudestaan ja uudestaan. Taas pienen hetken ajan mieli on tyytyväinen.