torstai 30. huhtikuuta 2015

Osa porukkaa?

Kiipeily on yksilö laji, jossa jokainen vastaa omasta suorituksestaan ja kilpailee loppu pelissä vain itseään vastaan. Erityisesti boulderoinnissa jokainen tekee omaa suoritustaan eikä kontaktia muihin tarvitse ottaa, jos ei halua. Uskaliaimmat tekevät sitä samaa ulkona raahaten pädejä pitkin mantuja ja peltoja. Usein nämä tyypit ovat hyvin tietoisia, mitä riskejä myös yksin kiipeily pitää sisällään. Arvostan jokaista hetkeä kivellä tai kalliolla, sillä se tarjoaa hengähdystauon arjen rutiineista. Minä, pädi ja kivi muuta ei tarvita vai tarvitaanko? Yksin kivillä käymisen ei pitäisi olla normi vain pakon edestä tapahtuvaa toimintaa, silloin kun kaveria ei ole mahdollista saada mukaan.

Kiipeilykavereita on moneen lähtöön, niin kuin ihmisiä yleensäkin, mutta ne joita itse arvostan ovat luotettavia ja kannustavia. Tyyppejä joiden kanssa läppä lentää ja joiden kanssa voidaan nauraa epäonnistuneellekin reissulle. Hyvään kiipeilykaveriin luottaa varmistajana ja spottaajana. Se on se tyyppi jonka tiedät hoitavan homman kotiin, niin että voit itse keskittyä olennaiseen eli omien rajojen rikkomiseen.  Hyvä kaveri tietää myös heikkoutesi ja osaa tsempata oikeaan aikaan, kun itseltä alkaa usko loppumaan.

Havahdun eräänä päivänä ajatukseen, että olen taas liikkeellä yksin. Huomaan kaipaavani tuttuja naamoja ja juttuja kiven ja kallion juurella. Ajatukset harhailevat keväiseen heinikseen ja siihen miten kivaa oli kiivetä hyllydemo talvitauon jälkeen. Tajuan, että nyt en välttämättä kiipeä tuota vakio lämppäriä koko kesänä eikä mukana ole tuttuja kavereita varmistamassa. Tajuan olevani se uusi naama, joka ei vielä ole osa tämän seudun ulkokiipeily porukkaa.

Parhautta! Keväinen heinis parin vuoden takaa.

Vaikka olen törmännyt mahtaviin tyyppeihin BS:llä ja tulee moikattua useimpien tyyppien kanssa hallilla, niin jotain tuntuu puuttuvan. Välillä tunnen olevani porukan outsideri, jonka kanssa on vain tultava toimeen. Kaipaan kavereita joiden kanssa voi jutella muustakin kuin kiipeilystä ja siitä miten tämä reitti menee. Ajatus tyttökiikuista saa haikean fiiliksen ja hymyn huulille. Hyviä hetkiä ja ennen kaikkea terapiaa koko sielulle.

Uusien kaverisuhteiden luominen vie aikaa enkä voi odottaa samanlaisia kiipeilykavereita kuin jenssilässä. Lähtökohdat ovat erilaiset ja minä olen erilainen. Silti tunne ala-asteen liikuntatunnista kun tulee valituksi viimeisenä joukkueeseen, ei katoa. Minun vain pitää itse olla aktiivinen, kysellä seuraa ulos ja ehkä joku päivä joku kysyy minua mukaan. Alku jää on nyt rikottu ja muutama reissu uusien kiipeilykavereiden kanssa on takana. Hyviä hetkiä kaikin puolin niin köydellä kuin boulderissa. Tästä se sosiaalinen ulkokiipeily lähtee, sillä kiipeily porukassa on vain aina kivempaa kuin yksinäinen kiven halailu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti