Norppaboulder

Joukko huippu kiipeilijöitä valtasi Bouldersaimaan lauantaina ja tietysti sitä varten piti saada uusia reittejä. Nyt on pitkä viikonloppu takana ja pikku hiljaa ajatus kotona hengailusta kuulostaa hyvältä. Kaikki alkoi torstaina jolloin otteet lähti seinältä ja niiden pesu jatkui yömyöhään asti. Dreamteam reitintekijät saapuivat, ja heti he alkoivat pyörittelemään otteita käsissään ja miettimään millaisia reittejä tulisi. Reitinteko hommat jatkuivat seuraavana päivänä muutaman paikallisen tyypin liityttyä joukkoon. Ammattitaitoisten reitintekijöiden työskentelyä oli ilo seurata ja opin myös uusia asioita kuten työstökahvan käyttö helpottaa vaikeiden reittien tekemistä. Nerokasta ja niin itsestään selvää, mutta en ollut ikinä tajunnut sitä.

Hetki ennen kuin kilpailijat saapuivat.

Pari reitintekijää.

Mahtava reitintekijätiimi kokosi loistavia probleemia kiipeilijöille ratkaistavaksi, joista suurimpaan osaan nähtiin nousu. Ihana oli seurata miten huippukiipeilijät tanssivat seinää ylös niin kevyen näköisesti. Samalla se myös muistutti, miten paljon on matkaa siihen että voisi itse kiivetä vaikeita reittejä. Parasta kisoissa on se, että nyt on paljon laadukkaita probleemia mitä treenata. Harmi vaan,  että joudun hieman odottelee, että alkuviikosta nyrjähtänyt nilkka paranee siihen kuntoo et pystyy kunnolla kränkkää.

Loppuun muuta fiilistely kuva kisoista.

Kisaajat saapui ja meno näytti tältä.

Muutama kova mies ihmettelee mitä seuraavaksi.

Enni ja Roosa.

Paikallinen kiipeilijä ihmettelee mitä kulman takaa löytyy.

Anna jaettu naisten ykkönen.

Eevi jaettu ykköstila.

Paikallinen kiipeilijä keltaisella.

Miesten voittaja Vadim Timonov.

Tuttu naamakin näkyi, kun yksi karelian kiipeilijöiden edustaja saapui kisoihin.

Köyden terävässä päässä

Vedän tossut jalkaan ja valjaat päälleni. Sidon kasisolmun valjaisiin ja katson ylös. Eri värisiä otteita johtaa ylös parinkymmenen metrin korkeuteen. Keltaiset kahvat huutavat nimeäni. Otan ensimmäisestä otteesta kiinni ja lähden etenemään. Kaikki on niin tuttua ja turvallista, mutta jotenkin taas uutta ja jännittävää. Huomaan puristavani vähän enemmän kuin normaalisti samalla kun käsivarsissa kasvaa pumppi tasaiseen tahtiin. Ankkurin lähestyessä aloitan sisäisen kamppailun klippaanko ankkurin vai en.  Käden osuessa viimeiseen otteeseen hyppään sitä sen enempää miettimättä. Pienen hetken tunnen lentäväni kunnes köysi kiristyy ja vauhti pysähtyy, ja tajuan roikkuvani köydessä varmistajan laskiessa minua alaspäin. Hymyilen, tämä se vasta on elämää.

Hypättiin pojun kanssa alkuviikosta junaan ja lähdettiin käymään Joensuussa. Matkan tarkoitus oli käydä tervehtimässä kavereita ja kiipeämässä köyttä areenalla. Vaikka boulderointi on hauskaa, niin köysikiipeilyssä on vaan sitä jotain. Boulderointia voisi verrata pikajuoksuun, kun taas köysikiipeilyssä on kyse jo pitkänmatkan juoksusta, jossa maitohapot jylläävät. Köysittely sytyttää sisälläni taistelijan, joka ei suostu antamaan periksi ennen kuin sormet eivät enää pysy kahvassa kiinni.

Pojukin halusi ottaa kuvia. Areena pari vuotiaan näkökulmasta. Kuten kuvasta näkee hiljaista oli ja rauhassa sai olla.

Köysikiipeilyssä korostuu hienosti reitinlukemisen taito, sillä hyvä köysikiipeilijä pystyy alhaalta päin suunnittelemaan mistä otteista on hyvä tehdä klippi ja mihin otteeseen kannattaa jäädä lepäämään. Lepoasentojen opettelu kyllä kannattaa, sillä hyvässä otteessa tehty palauttelu saattaa olla se ratkaisevatekijä pääseekö reitin ylös asti vai ei. Uskottelen usein itselleni, että pienikin ote voi olla kahva jossa pystyy helposti palauttelemaan. Ilokseni sain todeta, että lepäämisen minä kyllä hallitsen. Vaikka kädet väsyivät normaalia nopeammin, koska en ole kiivennyt köyttä yli kahteen kuukauteen, niin silti pystyi palauttelemaan ja sain onnistumisia reiteiltä jotka haastavat minua.

Areenalla on kivaa!

Pojukin oli kasvanut sitten viime kerran. Nyt kiipeilyt onnistui hienosti kahdestaan, ja  ”hiekkalaatikolla” jaksettiin leikkiä pitkään ihan yksin. Sitten kun ei leikit eivät enää kiinnostaneet, niin läppäri esiin ja piirretyt kehiin. Pikkumies jaksoi hienosti hengailla pari tuntia mukana niin, että itse sain kiivetä ihan riittävästi.

Miten liikut seinällä?

Oletko miettinyt mitä jalkasi tekevät kiivetessäsi? Elävätkö ne omaa eläämäänsä vain huomaatko miten jalkojen asennon muutos vaikuttaa painopisteeseen? Jos vastasit kyllä, voit onnitella itseäsi olet tiedostanut kiipeilystä kaksi hyvin tärkeää asiaa. Jos et vielä ole tätä tajunnut, ei hätää asialle voi tehdä jotain. Nyt on korkea aika ruveta pohtimaan voisiko kopiseville jaloille ja reittien pääsemättämyydelle olla selitystä.

Aloitettuani Bouldersaimaalla työskentelyn olen päässyt näkemään yhden jos toisen aloittelevan kiipeilijän yritystä päästä ylös. Yleisimmät virheet johtuvat jaloista ja siitä että oman kehonpainopistettä ei hahmoteta vedetään käsillä, ja sitten ihmetellään kun kädet menee pumppiin. Jos kuvittelit, että pidempään kiivenneet eivät enää tee samoja virheitä, olet väärässä. Minä ainakin tunnustan välillä unohtavani jalkojen olemassa olon. Onneksi näihinkin ongelmiin on olemassa ratkaisu. Jos oma ymmärrys ei riitä, niin kiipeä itseäsi parempien kanssa jotka jaksavat neuvoa ja opastaa sinua tai sitten voit käydä kiipeilyn tekniikkakurssin.

Pääsin osallistumaan BS:n järjestämälle kiipeilyn peruskurssille, joka oli jaettu kahteen kahden tunnin sessioon jossa käytiin läpi kiipeilijöiden yleisimmät virheet eli huono jalkatekniikka ja painopisteen vaikutus kiipeilyyn. Kurssilla painotettiin hyvin lämmitelyn merkitystä ja sain hyviä vinkkejä millaisia liikkeitä voi ja kannattaa tehdä ennen kiipeilyä. Kuka tunnustaa, että on skipannut lämmittelyn ja siirtynyt suoraan seinälle pahimmillaan omalla projektille? Minä ainakin. Ei kannattaisi, sillä hyvin tehty lämmittely ehkäisee loukkaantumisia eihän kukaan huippu-urheilijakaan lähde tekemään omaa maksimi suoritustaan kylmiltään.

Vaikka kiipeily kokemusta on jo vuosia takana, niin silti sieltä tarttui jotain mukaan. Väkisin huomasin kurssin ensimmäisen päivän jälkeen pohdiskelevani omaa kiipeilyäni ja miten paljon minulla on tekemistä dynaamisten muuvien kanssa. Tärkeä muistutus olikin, että dynaamisiin vetoihin lähdetään alhaalta kädet mahdollisimman suorina.

Näin käy, kun dyno ei onnistu. Painopiste vetää jo alaspäin kun käsi hamuaa seuraavaa otetta.

Jotta asiat eivät olisi liian hankalia niin kurssin toisena päivänä jatkettiin siitä mihin jäätiin eli jalkoihin ja painopisteen hahmottamiseen. Tällä kertaa opiskeltiin kiipeämään diakonaalisti, pohdittiin miten dynoja tehdään sekä tutustuttiin huukkien maailmaan. Paljon tuttua asiaa, mutta kertaus ei ikinä ole pahasta. Kun kiipeily muuttuu analyyttiseksi niin se voi tuntua alkuun hankalalta. Se mikä ennen tuntui helpolta muuttuukin haastavaksi, koska ensimmäistä kertaa sitä kiinnittää huomiota miten seinällä liikkuu. Se on onneksi ohi menevä tunne, sillä kun tiedostaa oman kehonsa liikkumista voi oppia siitä ja kehittää itseä.

Vasen käsi on siirtymässä oikean käden yli ristiin. Ristiinvedoissa käytetään yleensä vastakkainen käsi-jalka yhdistelmää tasapainoisen asennon löytämiseksi. 

Voin lämmöllä suositella kurssia kaikille niille jotka haluavat kehittää omaa kiipeilyään. Jos kurssille ei ole mahdollisuutta osallistua, niin kannattaa edes hetkeksi pysähtyä miettimään miten liikkuu seinällä. Omaa kiipeilyä kannattaa tarkastella tasaisin väliajoin. Pohtia niitä asioita mitkä ovat itselle haastavia ja yrittää keksiä mitä asialle voisi tehdä. Jos uusi muuvi tuottaa hankaluuksia, niin se vaatii vain harjoittelua (usein satoja/tuhansia toistoja ennen kuin se menee lihasmuistiin). Olet yhtä hyvä kiipeilijä kuin heikoin lenkkisi, joten keskity niiden treenaamiseen.

Tasapainoilua

Aamulla herätessä tunnen itseni levänneeksi. Ylös nouseminen ei tarkoita sydämmen hyppäämistä kurkkuun eikä limaa tarvitse syleksiä tuntikausia. En silti luota omaan tuntemukseen, kroppa ei ole tuntunut normaalilta pitkään aikaan. Olen ollut väsynyt, palautuminen takkuaa ja liikkuessa sykkeet nousseet hetkessä korkealle. Mitää järkevää syytä näille oireille ei varsinaisesti ole löytynyt, kun vierailin lääkärin luona. Olen kiivennyt milloin mitenkin välillä meno on lähtenyt lapasesta ja seuraavana päivänä olotila on ollut raskas. Välillä olen taas malttanut mieleni ja saanut pidettyä itseni ja sykkeet aisoissa.

Makaan sängyssä hengitän sisään ja ulos. Yritän olla kuulematta pieniä askelia, jotka lähestyvät koko ajan. Vilkaisen sykemittariin lukemat pyörivät 50 molemmin puolin. Jess, normaalit lukemat pitkästä aikaa. Nousen ylös ja odotan milloin mittarin lukema pompsahtaa ylös. Luvut asettuvat nopeasti 60 molemmin puolin. Riemuitsen, sillä pitkästä aikaa kroppa toimii niin kuin pitää. Toivo taas juoksulenkille lähtemisestä elää ja normaalista treenaamisesta. Juniori tarttuu jalkaan kiinni. Otan hänet syliini ja lähdemme kohti leikkipuistoa.

Keltsi

Ruuvaillin työpäivän ratoksi keltaisia otteita seinään. 

Hups, siitähän tuli napakka. Minun kun piti tehdä leppoinen vaaleanpunainen. No, ensi kerralla sit.

Poju saimaalla

Päätin pyörähtää BS:llä pojun kanssa, kun omista kiikuista ei tunnu tulevan mitään niin altistetaan sitten juniori lajille. En todellakaan tiennyt mitä odottaa. Tiesin et poju on innokas ja sen keskittymiskyky on sekunnin mittainen, mutta et en ollut varautunut siihen et se juoksentelisi kaikkiin ilmansuuntiin päättömänä. 

Näinkin pieniä tossuja löytyy pikkuisiin jalkoihin.

Seinällä oli muutama reitti eläinhahmoilla ja ne kiinnosti kovasti parivuotiasta taaperoa. Puitteet taaperokiipeilylle oli siis hyvät. Muutaman kerran poju kävi ihmettelemässä norsua ja kilpikonnaa, mutta eihän meidän parivuotias jaksanut keskittyä tuollaiseen toimintaan. Paljon hauskempaa olisi pomppia ja juosta patjoilla. Kuperkeikkaharjoituksia tehtiin sohvan selkänojalta patjalle. Taidettiin hieman aiheuttaa harmaita hiuksia paikanomistajalle, kun melun määrä ja riehuminen kasvoi sopivan ikäisen leikkikaverin saapuessa. Onneksi paikalla oli vähän porukkaa eikä mitään vahinkoa päässyt tapahtumaan.

Hei se on norsu!

Pojulla oli kyllä super kivaa, mutta itse sain kyllä juosta perässä komentamassa milloin mistäkin. Ei, irtonaisiin otteisiin ei saa koskea! Ei juosta! Mistähän saisi järkeä tuon ikäiselle edes sen hitusen? Olisi mukavaa, kun poju osaisi edes hetken verran keskittyä ja kuuntelisi mitä sille sanotaan. Katsotaan milloin päässäni seuraavan kerran viiraa ja vien pojun BS:lle…

Uusi vuosi ja uudet tuulet

Vuosi vaihtui ja niin jäi myös sen mukana taakse Joensuu. Paluu juurille tuntuu hyvältä, mutta samalta vieraalta. Kaupunki on sama tuttu, mutta jotenkin muuttunut ja uusi asuinalue uusine lenkkipolkuineen odottavat talsimista. Muuttaminen on aina ärsyttävää tavaroiden pakkaaminen laatikkoihin vie oman aikansa ja puhumattakaan siitä ennen kuin tavarat ovat löytäneet oikeat paikkansa. Jotenkin osa tavaroista ei ikinä löydä oikeaa paikkaansa ja pysyy laatikossa, olisikohan se sen merkki että niistä voisi luopua? Sitten on vielä siivous niin vanhassa kuin uudessa asunnossa. Itse kuulun siihen porukkaan, joka rätin kanssa hinkkaa yö myöhään vain saadakseen pienen tahran katoamaan.

Kaiken muuttamisen keskellä liikunnat jäi vähälle ja eikä se edes harmittanut, kun kropassa tuntui yks jos toinenkin paikka oireilevan. Nyt alkaa taas kroppa tuntumaan normaalilta ja voin siirtyä treenaamaan jo tutuksi tulleeseen Bouldersaimaan tiloihin. Rehellisesti voin sanoa, että minun ei tule ikävä keitaan koppia, mutta areenan köysiseinää tulen kaipaamaan. Olen sisimmältäni kuitenkin köysikiipeilijä ja nautin sairaalla tavalla myös tippumisesta köyteen. No, ainahan voin lähteä käymään Joensuussa tai sitten voin suunnata kohti etelää isommille seinille.

Kiipeilykavereita tulee kyllä ikävä. Susirajalla pääsi tutustumaan yhden jos toisenlaiseen porukkaan. Tyhmät jutut olivat arkipäivää ja matkat taittui leppoisassa jutustelussa niistä kovista suorituksista mitä tehtäisiin ja on tehty. Iso kiitos Joensuun posse hyvistä reissuista ja treeneistä! Erityisesti mieleen on jäänyt reissut Kuopioon kalakukkoilemaan. Vähän on orpo olo, kun ei ole tuttuja naamoja hallilla pyörimässä, mutta enköhän minä uusia kiipeilykavereita vielä saa. Uusiin ihmisiin tutustuminen on välillä hankalaa enkä ole maailman puheliain ja sosiaalisin ihminen, mutta ehkä uusi työ auttaa tässä asiassa.

Pojun kannalta muutos entiseen on iso, nyt ei mennä aamuisin päiväkotiin vaan äidin ja isän kanssa pitäisi jaksaa olla koko päivän. Eikä nyt pääse kiipeilyhallille riehumaan ja leikkimään kavereiden kanssa, niin kuin Joensuussa pääsi. Muutos tulee vaatimaan tältä äidiltä ennen kaikkea luovuutta että saisi keksittyä riittävästi ohjelmaa päivälle, jotta tylsyys ja kiukku ei pääsisi yllättämään.

Uudelle vuodelle en tee lupauksia enkä halua edes muistella kulunutta vuotta. Päällimmäisenä tunteena menneestä vuodesta on helpotus ja sitä seurannut ärsytys. Nyt katsotaan kohti tulevaa ja tehdään suunnitelmat tulevalle vuodelle myöhemmin kunhan muutama asia ensin ratkeaa…