Köyden terävässä päässä

Vedän tossut jalkaan ja valjaat päälleni. Sidon kasisolmun valjaisiin ja katson ylös. Eri värisiä otteita johtaa ylös parinkymmenen metrin korkeuteen. Keltaiset kahvat huutavat nimeäni. Otan ensimmäisestä otteesta kiinni ja lähden etenemään. Kaikki on niin tuttua ja turvallista, mutta jotenkin taas uutta ja jännittävää. Huomaan puristavani vähän enemmän kuin normaalisti samalla kun käsivarsissa kasvaa pumppi tasaiseen tahtiin. Ankkurin lähestyessä aloitan sisäisen kamppailun klippaanko ankkurin vai en.  Käden osuessa viimeiseen otteeseen hyppään sitä sen enempää miettimättä. Pienen hetken tunnen lentäväni kunnes köysi kiristyy ja vauhti pysähtyy, ja tajuan roikkuvani köydessä varmistajan laskiessa minua alaspäin. Hymyilen, tämä se vasta on elämää.

Hypättiin pojun kanssa alkuviikosta junaan ja lähdettiin käymään Joensuussa. Matkan tarkoitus oli käydä tervehtimässä kavereita ja kiipeämässä köyttä areenalla. Vaikka boulderointi on hauskaa, niin köysikiipeilyssä on vaan sitä jotain. Boulderointia voisi verrata pikajuoksuun, kun taas köysikiipeilyssä on kyse jo pitkänmatkan juoksusta, jossa maitohapot jylläävät. Köysittely sytyttää sisälläni taistelijan, joka ei suostu antamaan periksi ennen kuin sormet eivät enää pysy kahvassa kiinni.

Pojukin halusi ottaa kuvia. Areena pari vuotiaan näkökulmasta. Kuten kuvasta näkee hiljaista oli ja rauhassa sai olla.

Köysikiipeilyssä korostuu hienosti reitinlukemisen taito, sillä hyvä köysikiipeilijä pystyy alhaalta päin suunnittelemaan mistä otteista on hyvä tehdä klippi ja mihin otteeseen kannattaa jäädä lepäämään. Lepoasentojen opettelu kyllä kannattaa, sillä hyvässä otteessa tehty palauttelu saattaa olla se ratkaisevatekijä pääseekö reitin ylös asti vai ei. Uskottelen usein itselleni, että pienikin ote voi olla kahva jossa pystyy helposti palauttelemaan. Ilokseni sain todeta, että lepäämisen minä kyllä hallitsen. Vaikka kädet väsyivät normaalia nopeammin, koska en ole kiivennyt köyttä yli kahteen kuukauteen, niin silti pystyi palauttelemaan ja sain onnistumisia reiteiltä jotka haastavat minua.

Areenalla on kivaa!

Pojukin oli kasvanut sitten viime kerran. Nyt kiipeilyt onnistui hienosti kahdestaan, ja  ”hiekkalaatikolla” jaksettiin leikkiä pitkään ihan yksin. Sitten kun ei leikit eivät enää kiinnostaneet, niin läppäri esiin ja piirretyt kehiin. Pikkumies jaksoi hienosti hengailla pari tuntia mukana niin, että itse sain kiivetä ihan riittävästi.