Kuka minä olen? Olen äiti, puoliso, kiipeilijä, väitöskirjan tekijä, siivooja, pyykin pesijä, koiran ulkoiluttaja, ruuanlaittaja,
luonnossa ihmettelijä, haaveilija, joku joka ei enää tiedä kuka oikein olen.
Ihminen muuttuu niin myös minäkin. En ole sama perfektionisti, joka aloitti
yliopistossa opiskelut vuosia sitten. Kuin salaa siitä ihmisestä on tullut
hyvin huolimaton tyyppi, joka ei hoida velvollisuuksiaan niin kuin pitäisi.
Elää kuplassa tietäen, että joku päivä se vielä puhkeaa, ollen tyytyväinen että
se päivä ei ollut tänään.
Ehkä se on vain kesä, joka saa aikaan, ehtii sitä
myöhemminkin asenteen. Sillä sisimmässäni tiedän, että jos todella haluaisin
hoitaa asiani niin kuin ne pitäisi hoitaa, niin tekisin sen. Oma etu menee
edelle tai ehkä se on vai laiskuutta ja välin pitämättömyyttä, muille ihmisille
tärkeänä pitämiin asioihin kuten töihin. Mikään ei voita niitä hetkiä lapsen
kanssa puuhatessa, kun päivällä kumpikin nauraa kippurassa olohuoneen matolla
tai kävellään nurmikolla paljain jaloin ihmetellen kiviä, kasveja, risuja
milloin mitäkin, vaikka sisimmässäni tiedän minun pitäisi tehdä jotain ihan
muuta. Entäs ne hetket kun iltapäivällä heität pädin selkään ja menet metsään
kiveä halaamaan. Terapiaa parhaimmillaan.
Elän pilvilinnan sumussa paeten todellisuutta mökille.
Täällä ollessa huomaan olevani mukavampi ja vähemmän nalkuttava akka kuin
kotona. Stressitaso on alhaisempi enkä jaksa välittää, olenko tänään tehnyt
tuntiakaan töitä. Sen sijaan seuraan ilolla pojan kävelyharjoituksia ja uusia
oivalluksia. Kerään takapihalta marjoja aamupuuroon ja välipalaksi, ja miten
pieni ihminen voikaan tykätä marjoista niin paljon. Luulen, että poju voisi
elää pelkästään marjoilla :) Kesän ollessa lyhyt, niin
ovat myös nämä huolettomat hetket, jotka haluan sulkea sisimpääni ja muistaa
ikuisesti.
Kaikelle on aikansa ja paikkansa, ja haluan elää tässä
hetkessä. Kun pystyn irrottautumaan kiireestä ja suorittamisesta, huomaan
nauttivani enemmän kaikista arkisista asioista. Kuka minä sitten olen? Minä
olen minä, varmasti ikuinen haaveilija, joka yrittää päästä irti kaiken
maailman suorittamisesta. Haluan oppia elämään päivä kerrallaan nauttimaan
arjen pienistä hetkistä ja saavutuksista.
Itsekin käyn jatkuvaa sisäistä kamppailua perfektionisti-suorittajan ja hetkessä eläjän välillä. Kaikki asiat pitäisi saada tehtyä niin viimeisen päälle huolella ja kaikessa olisi onnistuttava täydellisesti. Samalla kuitenkin haluaisin osata nautiskella enemmän juuri niistä pienistä asioista, jotka ovat koko ajan siinä ympärillä, vaikka epäonnistuisin miten. Välillä se onnistuu ja välillä ei.
VastaaPoistaToisinaan tekisi niin paljon mieli pakata kamat ja hypätä seuraavaan junaan, reissata vaan päämäärättä eri puolilla maailmaa ja ihmetellä. Kuunnella riippumatossa lintujen laulua ja kävellä kuhisevien kaupunkien tomussa... Toisaalta tykkään elämästäni myös tällaisena.
Elämä on yhtä aaltoilua. Sehän onkin oikeastaan vaan hyvä, että voi olla välillä yhdessä roolissa ja myöhemmin toisessa. Jos jämähtäisi aina yhteen ja samaan, tuntuisiko se sitten miltään? Pieni haikailu ja kyseenalaistaminen tekevät mielestäni elämästä Elämän. Välillä on hyvä tarttua muutoksen mahdollisuuteen ja heittäytyä uuteen ja pelottavaan. Mikään ei ole niin pysyvää kuin muutos, ja ehkä se on hyvä asia :-)
Samoja aatoksia on tullut mietittyä, kun joutui palaamaan takaisin työarkeen mukavan kahden viikon paussin jälkeen. Vaikka työtauko oli työntäyteinen, nautin siitä kaikesta puuhasta,koska kaiken sai tehdä omaan tahtiin. Ja herätä omaan luonnolliseen rytmiinsä. Moni asia edistyi ja tuntui, että tekemisellä oikeasti saa aikaan jotain konkreettista ja näkyvää. Varmaan samoja fiiliksiä kuin Neelalla talkooviikon päätteeksi.
VastaaPoistaNyt taas töissä. Herätys kuuden jälkeen, kahvia koneeseen, nollat taulussa ajomatka mäelle ja täysi keskittyminen päälle, että saa pidettyä perfektionistiset piirteensä kurissa. Ja miten sietää viikoittain sitä, että todennäköisesti arvioinnilla tuon huonoja uutisia kuin pahanilmanlintu, vaikka sellaisessa roolissa en oikeastaan haluiaisi olla. Sydän kaipaa vapautta tuosta tympeästä rutiinista. Minä ymmärrän ja sydän ymmärtää, että rahaa elämiseen on tienattava mutta mikä olisi se innostuksen herättävä tapa?
Elämä ei onneksi ole suoraviivaista ja helppoa. Emmehän muuten tietäisi onnea onneksi, jos asiat hoituisivat helposti. Emme tietäisi iloa iloksi, ellemme välillä kokisi mieletöntä kiukkua, jopa raivoa. Emme tietäisi kohdanneemme mielekkään työn tai harrastuksen, jos meillä ei olisi kokemusta liiallisesta vastuusta tai täysin väärästä valinnasta. Häilyvä tyytymättömyys on kuitenkin merkki jostain ja useimmiten muutoksesta, mikä kutittelee meitä ennen kuin itse se täysin tiedostetaan.
Tässä omassa myllerryksessä on tullut arvokkaaksi havainnoksi sen, että kaikella on aikansa. Tunnetilat vaihtuu, tyytymättömyys uudistaa, muutos tietää sisimmän tuulettamista. Onni löytyy itsestä, ei ulkopuolisista tekijöistä. Sen kun muistaisi.
En siis ole yksin ajatusteni kanssa. Haaveilen omavaraistaloudesta, ei työntekoa muita varten vain omaan tarpeeeen, elämästä jossa tuntisi olevan vapaa tekemään mitä haluaa. Sydän sykkyrällä unelmoin reissuun lähtemisestä, päivittäisestä kiipeilystä ja arkisesta elämästä. Olen ikävä kyllä realisti ja elämiseen tarvitaan rahaa, jota minulle on myönnetty ja sen eteen on tehtävä tulosta. Välillä inhottaa olla aikuinen, kiireineen ja aikatauluineen.
VastaaPoistaNiinhän se taitaa olla elämä on aaltoilua, inhottavine jaksoineen jonka jälkeen osaa taas arvostaa niitä mukavia. Yhtä myllerrystähän tämä viimeisiin vuosi on ollut ja paikalleen asettuminen ja arjen rutiinin muodostuminen voi olla hyväksi, sitä odottaessa. Kuka tietää millainen muutos on tulossa vuoden päästä, en minä ainakaa. Elellään päivä kerrallaan yrittäen nauttia niistä pienistä ilon hetkistä.