Jalat vie

Suhteeni juoksuun on ollut pitkään nihkeä. Olin lapsena liikkuvainen ja nautin erityisesti pihaleikeistä joissa juostiin. Sitten tuli yläaste ja lukio, jolloin koulu ja muut harrastukset vei voiton. Luonnollinen liikkuminen väheni ja juoksusta koulun liikuntatunnilla tuli pakkopullaa, joka aiheutti hengenahdistumista, punanaamaisuutta ja pistoksia kylkeen. En todellakaan harrastanut juoksua, ja meni useampi vuosi etten ottanut juoksuaskeltakaan. Kiipeilyn tultua kuvioihin, oma kunto rupesi kasvamaan ja aina välillä saattoi muutama juoksuaskel eksyä kuvioon areenalla lämmitellessä.

Jostain kummallisesta syystä alkuraskauden aikoihin päätin, että juoksu on hyvä tapa saada koira nopeasti väsyksiin. Niinpä eräänä päivänä otin koiranhihnan käteeni ja lähdin ulos juoksulenkille. En voi hyvällä omallatunnollakaan sanoa, että meno olisi ollut juoksua tai mukavaa puuhaa molemmille. Koira veti ja minä vikisin perässä välillä äristen koiralle. Aika pian väsyimme molemmat ja pystyimme palaamaan kotiin. Rutiiniksi muodostui reilu puolentunnin lenkki metsäpolkuja pitkin niin, että muita ihmisiä ja koiria ei tulisi vastaan. Seurailin sykkeitä, jotka pysyttelivät kohtuullisissa rajoissa eikä kasvava maha vaikuttanut juoksuun mitenkään. Juoksun tuntuessa siedettävältä, jatkoin juoksulenkkejä ja juoksin ensimmäistä kertaa elämässäni tunnin lenkin raskaana viikolla 25, vauhti ei kyllä päätä huimannut ;) Jossain vaiheessa kroppa muistutti raskaudesta, ja juoksu jäi liitokipujen takia, mutta palo juoksuun jäi.

Aika pian pojan syntymän jälkeen lähdin liikkeelle, ensin kävellen ja lopulta muutamia juoksuaskelia ottaen. Vaunujen kanssa oli hyvä mennä, kun samalla sai hien pintaan ja pojan nukkumaan. Jalat vei pidemmälle ja pidemmälle, ja pian olin saavuttanut taas pisteen jossa voin juosta tunnin, joka tuntui olevan sopivan pituus. Keho muistutti aika ajoin, jos juoksi lujempaa tai pidempää kipuilemalla, ja en halunnut rikkoa paikkoja juoksulla.

Olen epäsäännöllinen juoksija minulla ei ole tavoitteita, kunhan käyn kipittämässä tietä pitkin niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Välillä on mielessä pyörinyt testata miten pitkään sitä jaksaa juosta, mutta vielä en ole siihen lähtenyt. Viime sunnuntaina koira pääsi tai joutui mukaan, ja juoksun tuntuessa hyvältä lenkki venyi 13 km nopeudella 10,84 km/h. Olen hyvin tyytyväinen, että juoksu ei enää aiheuta hengenahdistusta vaan siitä voi jopa nauttia. Sellaisena sen haluankin pysyvän, jolkottelen silloin kuin itselle sopii ja sen verran mikä tuntuu hyvältä sinä päivänä. Mielestäni juoksu on hyvää aerobista liikuntaa, jolla saa pidettyä jonkinlaista peruskuntoa yllä, ei mitään muuta. Se on hyvä tapa ulkoiluttaa koiraa ja lasta, vaunuista saa hieman enemmän haastetta ylämäkeen. Nähtäväksi jää milloin seuraavan kerran laitan lenkkarit jalkaan ja suuntaan lenkille, jos sää jatkuu sateisena se voi olla hyvinkin pian.