Muksu kivillä

Viikonlopuksi oli luvattu lämmintä säätä ja ajatus neljän seinän sisällä olemisesta puistatti. Jotain aktiviteettia pitää keksiä sekä minulle että pojulle. Pojusta on kuoriutunut aikamoinen ulkoilma ihminen. Hyvin kuvaa se, että pääsiäisenä mökillä ensimmäinen ajatus heräämisen jälkeen oli ulos pääseminen ja itku tuli kun yöpuvussa ei päässyt ulos. Ihan mahtavaa, itsekin viihdyn ulkona paremmin kuin sisällä. Hyvähän pienen ihmisen on päästä ulkoilemaan, ja maailma näyttäytyy todella jännittävänä taaperon silmin. Kivi, keppi tai käpy voi tarjota pitkäksi aikaa viihdettä, ja niitähän metsästä löytyy.

Pädin päällä oli hyvä ihmetellä käpyä.

Sain ystävän innostumaan perhekiipeilyistä ja suuntasimme sunnuntaiaamuna Liperin kiville. Oma kiipeily ei ollut tärkeintä vaan se, että mukaan lähti hyvät eväät ja hyvää seuraa. Ystävän tyttö otti heti huolehtivan isosiskon roolin ja vahti ettei poju juoksentele ihan mihin sattuu. Pojulla oli auto mukana, jota oli hauska työnnellä tietä pitkin. Aikamoinen pari valjakko painoi metsässä menemään, isompi huolehti pienemmästä ja näytti miten kiviä heitellään johon pienempi yhtyi (päiväkodintädit varmaan kiittää tästä taidosta).

Pikkuisen rakas auto, joka pitää ottaa mukaan joka paikkaan.

Majakka ja perävaunu yhdistämä vauhdissa. 

Aikuiset kiipesivät sen verran mitä halusivat ja välillä vaihdettiin muksujen vahtijaa, jotta toinen pääsi kiipeämään. Mitään vakavaa projektointia en tehnyt, vähän koittelin yhtä kiipeämätöntä seiskaa, mutta nakit olivat jo valmiiksi rikki niin eihän siitä tullut muuta kuin itku. Eväät syötiin lämpimän auringon paistaessa eikä muuta jäänyt kotiin vietäväksi kuin roskat. Loistava reissu, enkä tiedä kuka tykkäsi siitä eniten varmaan takapenkin väki, joka nauraa räkätti koko matkan takaisin Joensuuhun.

Sormet huutaa armoa, mutta pakko vielä koittaa...

Jos sitä pääsisi täältä ylös, noup! Sammalta tuli vastaan enemmän kuin laki sallii.

Ulkokiipeilyn viemää

Tänä vuonna ulkokausi alkoi aikaisin siis todella aikaisin näille leveysasteille. Taisi helmikuussa rohkeimmat jo käydä hiplaamassa kylmää kiveä, mutta itse pystyttelin vielä tuohon aikaan tiiviisti sisällä. Maaliskuussa heräsin tunteeseen, minkä jokainen kiipeilijä tietää, aurinko lämmittää hieman ja lämpötila nousee plussan puolelle. Päässä pyörii ajatukset siitä joko kivet ovat kuivia? Pitäisikö lähteä katsomaan? Se on se pieni ääni sisällä, joka kuiskaa kevät on täällä, nyt ulos kiikuille.

Sitä ääntä ei voi vastustaa ja ensimmäinen reissu ulos tapahtui itselle historiallisen aikaisin maaliskuun lopulla. Kivi oli kylmää ja kuivaa, aurinko lämmitti ja fiilis oli korkealla. Vanha projekti toivotti tervetuloa ja yhteinen taipaleemme jatkui taas. Useamman kuukauden ero sai kaiken tuntumaan uudelta ja vaikealta, otteet olivat taas hukassa ja pieniä. Kuitenkin toivon kipinä syttyi muutaman muuvin löytyessä, jospa tämä yhteinen taipaleemme joskus saataisiin päätökseen.

Satunnaiset visiitit ulos ovat jatkuneet sään salliessa. Yksinäiset reissut pädin kanssa toimivat terapiana arjen keskellä, ei huuto, ei kiukkua, ei haukkumista ja vikinää vain luonnon ääniä. Linnut laulaa ja hyönteiset pörisevät. Hiljainen hetki missä hermo lepää. Olen täysin nauttinut omista retkistäni ja niiden helppoudesta. Heität vain pädin, kiipeilytossut ja mankan autoon ja ei muuta kuin menoksi. Ei säätöjä kyydeistä ja kavereista. Sisäinen boulderoija on herännyt, se on vihdoinkin havahtunut talviunestaan ja todennut tämän homman olevan hurjan hauskaa.

Olen jo nyt päässyt vierailemaan kahdella uudella paikalla, joissa olen saanut kiivetä uusia reittejä sekä opiskella uusia muuveja. Olen saanut kokea onnistumisen ja epäonnistumisen iloa. Ennen kaikkea olen havainnut osaavansa jotakin eikä pää ole rajoittanut kiipeilyä. Vielä ei ole tullut lamaannuttavaa pelkoa sitä tunnetta, kun ei uskalla mennä ylös- tai alaspäin. Sen tullessa toivon, että en silloin ole yksin, sillä alhaalta kuuluvan kaverin kannustava ääni saa pelot kaikkoamaan tai ainakin taka-alalle. Vaikka yksinäiset reissut ovat huippuja, niin kiipeily porukassa on vielä hauskempaa. Hyvässä seurassa ei harmita niin paljona kun tiput loppumuuvista. Nyt on tämän yksinäisen suden aika ruveta taas sosiaaliseksi kiipeilijäksi, ehkä ne projektitkin rupeaa menemään.

Just another day at the office

Not really. Onneksi työhuoneesta ja kirjoitushommista pääsee hetkeksi eroon, kun ulkomaalaisia vierailijoita saapuu yliopistolle. Niitä on sitten hyvä käyttää ihmettelemässä kansallismaisemaa.

Ja kyllähän sitä on jo tässä vaiheessa pölyt pyyhitty myös pädin päältä. Aurinko lämmittää ja hyvät kitkat, mitä sitä muuta voisi enää toivoa.

Punaista ja keltaista

Uudet ystävät saapuivat postista, kyllä nyt kelpaa taas käydä lenkillä.

Jos sanani syön mörökölli minut vieköön

Ja mörökölli vei. Se huuteli nimeäni jo perjantai iltana ja lauantaina karjui luokseen. Olet jo Lappeenrannassa sinulla on kiipeilytossut mukana, miksi et sitten liittyisi  iloisten kiipeilijöiden joukkoon? Flunssa oireiden alkaessa hieman helpottaa (toisin sanoen kuume ei ollut enää niin korkea perjantain iltana), päätin lähteä katsastamaan norppaboulderit. Kerran jouduimme joka tapauksessa ajelemaan Lepraan niin, miksi en menisi paikan päälle katselemaan millaiset skabat sinne on saatu aikaiseksi. Kemikaali nimeltään ibuprofeiini saapui ja pelasti päivän. Vaikka kuumetta ei enää ollut niin pääsärkyä oli ja on vieläkin, niin lääkkeellä sen saa hallintaan. 

Näin jälkiviisaana on hyvä todeta, että onneksi pakkasin kiipeilykamat mukaan, sillä kisoissa oli tosi kivaa eikä tyhjin käsin palattu kotia. Kiipeily tuntui, noh, todella tukkoiselta ja haasteelliselta. Pää ei toiminut, jonka takia tyhmiä betavirheitä tuli tehtyä koko ajan. Se taas johti  siihen, että useille reiteille joutui tekemään monta yritystä, joka taas vei voimia. Minusta tuntui, että olen loppu jo viiden reitin jälkeen, heh, kiipesin lopulta 24. Kuolema tuli useamman kerran kisojen aikana, köhin, yskin ja niistin, mutta levolla olo parani ja pystyin taas kiipeämään. Normaalisti en pidä helpompien reittien välillä pitkiä taukoja, mutta nyt oli pakko levätä kahvarallinkin jälkeen.

 Olin jo luovuttamassa 2,5 h jälkeen, kun tuntui ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia päästä enää mitään tässä kunnossa. Onneksi meidän seurasta oli muitakin paikalla, ja J sai tsempattua minut yrittämään kahta reittiä vielä. Nehän menivät, kunhan oikea beta löytyi ja lepäsi kunnolla. Tunnelma oli hyvin kannustava, taputuksia sateli toppauksista ja kannustus huudot kaikuivat hallissa. Betaa jaettiin kanssa kisailijoiden kesken ja reittejä pohdittiin porukassa. Mukavaa oli, tosin en voin olla miettimättä miten kisat olisi sujuneet, jos olisin ollut 100 % kunnossa. Sitähän ei voi koskaan tietää, pitää varmaan mennä käymään vielä keväällä saimaalla testaamassa joitakin vaikeampia reittejä uudestaan.

Otteiden harjaus on kivaa.

J.S näytää miten slopperissa pysytään.

J.K liilalla reitillä.

N ja keltainen reitti.

Joensuulaisessa juniorissa riitti virtaa. N yritti/kiipesi varmasti kaikkein eniten reittejä koko porukasta.

Släbien partaveitsi J.K  demostroi miten keltainen reittin mennään.

Oma tyyli näyte samalle reitille.

Släbillä kiipeily on tarkkaa puuhaa ja kroppa on hyvä pitää seinässä kiinni. J.S:n tyyli näyte.

Joensuun posse pääsi Etelä-Saimaa lehteen :)

Vitutus maximus

Mulla ei suunnitelmat tunnu ikinä menevän, niin kuin haluan. Saimaa reissun jälkeen ajatus oli treenata kunnolla reilun viikon ja pitää muutama päivä lepoa ennen kisoja. Vain päivä kotiin saapumisesta poju tuli kipeeksi ja itsellä alkoi samoihin aikoihin lievä kurkkukipu. Himmailin kotona sairaan pojun kanssa, jolla sitten todettiin korvatulehdus, ja pojun elämän ensimmäinen antibioottikuuri oli todellisuutta. Ajattelin, jos nyt lepää kunnolla niin en tule enempää kipeeksi. Kuulostaa järkevältä?

Niinpä niin, kerrankin kun oikeasti lepään pienten flunssaoireiden ilmaannuttua, niin saan vuosisadan sitkeimmän limataudin, joka tuntuu vain pahenevan päivä päivältä. Kaikkea löytyy limaa irtoaa, kurkku on karhea, pää tuntuu välillä räjähtävän, on kuumetta ja lihassärkyä. Liikunta on ollut telakalla yli viikon ja kunnon kiipeily sessioista on vielä pidempään. Lohturuoka ja herkut tuntuu maistuvan liiankin hyvin ja oma peilikuva ärsyttää päivä päivältä enemmän. Muiden liikunta suoritukset ja hehkutukset aiheuttaa haikeutta ja kateutta, ennen kaikkea suurta ärsytystä, kun ei itse pääse liikkumaan. Sairaana ollessa saan taas todeta, miten paljon liikunta ja erityisesti kiipeily merkitsee minulle. Mies on saanut kokea todenteolla kiukutteluani ja ihme on, että hän ei vielä ole suuttunut minulle.

Se mikä ärsyttää ehkä eniten on kisojen väliin jääminen (jostain syystä olin ihan täpinöissäni Norppabouldereista), mutta sydämen hakatessa valmiiksi tuhatta ja sataa on järkevämpää jättää kisailu muille. Toivon oman mielenterveyden ja miehen takia muutosta tähän sairasteluun, tai muuten tänne muuttaa yksi kiukkuinen ampiainen pysyvästi.

Saimaata

Edellisestä reissusta Lepraan oli jo kulunut useampi kuukausi, joten oli korkea aika suunnata pojun kanssa isovanhempien lihapatojen luo. Hassua oli huomata miten poju on kehittynyt edellisestä kerrasta. Nyt portaita mennään kuin vanha tekijä, ylös ja alas ilman, että kenenkään tarvitsee vahtia perään. Samoin olohuoneen pöytä toimi maan mainiona kiipeilypisteenä, josta voi paljon paremmin tarkkailla ympäristöään :D

Pieni vesipeto pääsi taas oikeuksiin, kun mummo vei meidät uimahalliin pulikoimaan. Hetken verran sain itsekin uiskennella isossa altaassa, kunnes äiti huudot alkoivat kaikua hallissa. Poju ei halunnut jäädä mummon kanssa lastenaltaaseen, vaan äidin olisi pitänyt olla koko ajan paikalla. Sitä päivää odottaessa, kun äiti ei voisi vähempää kiinnostaa ja halutaan tehdä asiat itse ilman vanhempia. No, silloin varmaan toivotaan, että voi kun poju tekisi äitinsä kanssa asioita ;)

Mitä muuta reissuun kuului? Tietysti Bouldersaimaa sekä lauantaina että sunnuntaina. Saimaalla oli uusia reittejä joista helpoimmat kiipeilin flashina, ja vaikeimmille kävin tekemässä muutaman yrityksen. Lauantaina keskityttiin määrään, en edes tiedä kuinka paljon reittejä lopulta kiipesin (jotain 30) lopulta oli pakko lopettaa, kun sormenpäät rupesi olemaan hellänä. Sunnuntaina heräsin pieneen lihaskipuun, mutta en valtaisaan. Aamupäivään kuuluin leikkipuistossa käymistä ja kirpputorilla kiertelyä. Oli nimittäin viimeinen kerta, kun otan pojun kirppikselle mukaan ilman vaunuja. Jokaikinen auto olisi pitänyt saada, ja maailma suurin harmitus tuli, kun äiti ei ostanut Brion taaperokärryjä. Pienestä asti sitä joutuu pettymään…

Sunnuntai boulderit sujui fiilistely pohjalta. Jotain edellisenä päivänä kesken jääneitä reittejä koittelin enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Tatissa oli hyvin minun tyylinen krimppireitti, jossa ensimmäinen veto oli henkilökohtainen kruksi, joka onneksi lopulta meni. Sunnuntai sisälsi hyvin leppoisaa menoa kiipeilyllisesti, ja jutustelua tulevista norppabouldereista. Vajaan pariin viikon päästä Lappeenrannassa 22.3 järjestetään ekat kisat, johon olisi tarkoitus osallistua. Kyseessähän on leppoisat open kisat, josta löytyy jokaiselle kiivettävää. Lisäksi osallistumismaksusta menee 5 € saimaannorpan suojeluun, ja se on jo itsestään hyvä syy osallistua kisoihin. Toinen hyvä syy on kisoissa vallitseva tunnelma kiipeilyä unohtamatta. Siistiä päästä taas keskittymään pelkästään kiipeilyyn neljän tunnin ajan se, kun on perheelliselle ihmisille suurta luksusta.