Ulkokiipeilyn viemää

Tänä vuonna ulkokausi alkoi aikaisin siis todella aikaisin näille leveysasteille. Taisi helmikuussa rohkeimmat jo käydä hiplaamassa kylmää kiveä, mutta itse pystyttelin vielä tuohon aikaan tiiviisti sisällä. Maaliskuussa heräsin tunteeseen, minkä jokainen kiipeilijä tietää, aurinko lämmittää hieman ja lämpötila nousee plussan puolelle. Päässä pyörii ajatukset siitä joko kivet ovat kuivia? Pitäisikö lähteä katsomaan? Se on se pieni ääni sisällä, joka kuiskaa kevät on täällä, nyt ulos kiikuille.

Sitä ääntä ei voi vastustaa ja ensimmäinen reissu ulos tapahtui itselle historiallisen aikaisin maaliskuun lopulla. Kivi oli kylmää ja kuivaa, aurinko lämmitti ja fiilis oli korkealla. Vanha projekti toivotti tervetuloa ja yhteinen taipaleemme jatkui taas. Useamman kuukauden ero sai kaiken tuntumaan uudelta ja vaikealta, otteet olivat taas hukassa ja pieniä. Kuitenkin toivon kipinä syttyi muutaman muuvin löytyessä, jospa tämä yhteinen taipaleemme joskus saataisiin päätökseen.

Satunnaiset visiitit ulos ovat jatkuneet sään salliessa. Yksinäiset reissut pädin kanssa toimivat terapiana arjen keskellä, ei huuto, ei kiukkua, ei haukkumista ja vikinää vain luonnon ääniä. Linnut laulaa ja hyönteiset pörisevät. Hiljainen hetki missä hermo lepää. Olen täysin nauttinut omista retkistäni ja niiden helppoudesta. Heität vain pädin, kiipeilytossut ja mankan autoon ja ei muuta kuin menoksi. Ei säätöjä kyydeistä ja kavereista. Sisäinen boulderoija on herännyt, se on vihdoinkin havahtunut talviunestaan ja todennut tämän homman olevan hurjan hauskaa.

Olen jo nyt päässyt vierailemaan kahdella uudella paikalla, joissa olen saanut kiivetä uusia reittejä sekä opiskella uusia muuveja. Olen saanut kokea onnistumisen ja epäonnistumisen iloa. Ennen kaikkea olen havainnut osaavansa jotakin eikä pää ole rajoittanut kiipeilyä. Vielä ei ole tullut lamaannuttavaa pelkoa sitä tunnetta, kun ei uskalla mennä ylös- tai alaspäin. Sen tullessa toivon, että en silloin ole yksin, sillä alhaalta kuuluvan kaverin kannustava ääni saa pelot kaikkoamaan tai ainakin taka-alalle. Vaikka yksinäiset reissut ovat huippuja, niin kiipeily porukassa on vielä hauskempaa. Hyvässä seurassa ei harmita niin paljona kun tiput loppumuuvista. Nyt on tämän yksinäisen suden aika ruveta taas sosiaaliseksi kiipeilijäksi, ehkä ne projektitkin rupeaa menemään.