Karjalasta kajahtaa

Tuuli puhaltaa idästä ja lujaa, nyt on saatu pientä bouldervideota idänseudun kiipeilystä, kiitos kiipeily kaverini Antin. Pätkällä nähdään Joensuun seudun kiipeilijöitä harrastajista paikkalliseen voimahärkään pohjoismaisissa kisosissakin menestyneeseen mieheen. Itsekin esiinnyn pätkällä (kohta 04:16), ja täytyy myötää mukava oli nähdä omaa kiipeilyiä pitkästä aikaa videolta. Ehkä sitä ei näytäkään niin hölmoltä kiipeileillessä kuin sitä välillä kuvittelee ;)



East Side Bouldering 2013 from Antti Turunen on Vimeo.

Namaste

Hengitä nenän kautta sisään ja ulos, laita silmät kiinni ja rentoudu. Keskity hengitykseen, vie kädet yhteen ja toista alkumatra. Om vande gurunam… Nyt olet valmis harjoitukseen sisään hengityksellä vie kädet yhteen pään päälle ja ulos hengityksellä taivutus alas.

Hengitän ja liikkeet seuraavat toinen toisiaan. Jokaisella hengityksellä pyrin rentouttamaan venytyksessä olevaa lihasta. En pakota kehoa mihinkään mihin se ei ole valmis. Hiljaisen päiväunihetken talossamme rikkoo vain minun hengitys ja hyppely joogamaton päälle eri asanoiden välillä. Nautin jokaisesta sekunnista, en muista milloin olen viimeksi saanut tehtyä joogaharjoituksen. Kuukausi sitten vai onko siitä jo pidempään? Sillä ei ole väliä, uppoudun täysin joogan pariin ja siirryn asanasta toiseen soljuvasti. Tunnen eläväni, kroppa ei vastusta vaan tekee yhteistyötä, ja yllätyksekseni saan joissakin asanoissa tehtyä venytyksen pidemmälle kuin aiemmin. Tunnin harjoituksen jälkeen olo on mahtava, tunnen miten veri virtaa kehossani ja lämmin tunne täyttää niin ruumin kuin mielen.

Joogaan liittyy mitä kummallisia ennakkokäsityksiä. Toinen pitää sitä hippien touhuna saada yhteys universumiin ja toinen voi ylistää sen parantavia vaikutuksia. Niin tai näin, itse en koe olevani mikään himojoogi tai edes haluavani sellaiseksi. Suhteeni erityisesti astangajoogaan on hyvin analyyttinen enkä hevillä usko eri asanoiden vaikutuksia kehon energia virtoihin. Suhtaudun joogaan kehonhuoltona, joka tasapainottaa ja rentouttaa muun liikunnan rasittamia lihaksia. Jooga on hyvä laji muiden raskaampien lajien rinnalle, josta on erityisesti hyötyä kehon liikkuvuuden lisääntymisenä.

Jooga opettaa salakavalasti kehonhallintaa, kun saat itsesi johonkin asanaan siinä joutuu olemaan useamman hengityksen ajan, jolloin joutuu keskittymään rentouttamaan venytyksessä olevia lihaksia hengityksen avulla. Toisin sanoen, sitä joutuu väkisin keskittymään, mitkä lihasryhmät ovat missäkin asanassa venytyksessä ja mitkä eivät. Jotkin asanat taas puolestaan aktivoivat keskivartaloa kuten navasana, joka aktivoi vatsalihaksia.

Navasana kuva täältä

 Kiipeilyssä olen huomannut joogan auttavan jalkatyöskentelyssä, eikä reitin ylös pääseminen jää ainakaan siitä kiinni etteikö jalka nousisi. Kuitenkin suurin opetus joogasta itselle on ollut hengitys: muista hengittää kun jokin kohta on kireänä. Kiipeilyä mietittäessä juuri hengityksen pidätys lisää maitohappojen määrä eikä kruksi muuvia saa tehtyä. Siksipä yritän keskittyä hengitykseen mahdollisimman paljon, pyrin tarkkailemaan erityisesti köysitellessä hengitystäni ja pysähdyn tarvittaessa lepäämään ja tasaamaan hengitystä, jos huomaan sen kiihtyvän.

Maailmalla on monia joogaavia kiipeilijöitä jotka haluavat kehon ja mielen yhdistämistä. Meditaatio ja joogahetki ennen kiipeilyä on joillekin osa valmistautumista reitin kiipeämiseen. Jooga, kun on hyvä keino rauhoittaa vaeltelevaa mieltä, jonka avulla mielen saa keskittymään yhteen tehtävään kerrallaan. Vielä en ole itse saavuttanut sen suurempaa heräämistä joogan suhteen eikä päivittäisiä meditaatio ja jooga harjoituksia tehdä tässä talossa, enkä todellakaan joogaa ennen kiipeilyä. Kuitenkin nautin joogasta ja siitä tunteesta minkä se minun kehossani saa aikaan. Tulen jatkossakin harrastamaan sitä säännöllisen epäsäännöllisesti, juuri silloin kuin minulle sopii.

Lopuksi haluan laittaa kuvan tämä hetken lempi asanastani, joka on päälläseisonta. Sen sanotaan stimuloivan psyykkisiä ominaisuuksia. Tämä johtuu aivojen lisääntyneestä veren saannista. Ajattelu selkiytyy ja muisti paranee. Tahdonvoima lisääntyy ja ihminen kykenee keskittymään paremmin. Mene ja tiedä onko tuo totta, mutta kivaa päälläseisonta on joka tapauksessa. Kannattaa kokeilla.

Sirsasana kuva täältä

Pää pilvissä

Jokainen haaveilee jostakin on se sitten omakotitalo, ulkomaanmatka, uudet varusteet, hyvä treeni, you name it. Jotenkin tuntuu että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella, omasta elämästä puutuu jotain mitä muilla on. On pieniä haaveita ja suuria, ja sitten on niitä ultimaattisia unelmia, jos ottaisin irtioton ja lähtisin maailmaa kiertämään ja jättäisin kylmän Suomen taakse enkä palaisi koskaan. Joo, ihan varmasti tapahtuu…

Haaveita ja unelmia miettiessäni, heräsin todellisuuteen miten kiipeily ruokkii minussa itsekeskeisyyttä. Haluaisin vain kiivetä, herätä aamulla tietäen että tänään ei ole muuta ohjelmaa kuin kiipeily. Pieneen mieleen ei tunnu mahtuvan muuta ajatusta, päivittäin katsot kiipeilyä käsitteleviä nettisivuja ja videoita. Välillä huomaat selailevasi 27cragsiä ja miettiväsi, jos nyt pääsisit lähtemään, minne menisit ja mitä kiipeisit. Leikit ajatuksella tuon pääsisin varmasti ja tuo olisi hyvä projekti. Mikäs siinä, jos eläisin elämää yksin vailla perhettä ja työtä, voisin helposti toteuttaa haaveeni.

Itsekeskeisessä haavemaailmassa en voi ikävä kyllä elää, ja todellisuus iskee joka päivä vastaan. Oma perhe on kuitenkin se tärkein asia maailmassa, ei se että äiti haluaa kiivetä. Suuret kysymykset ovat viime aikoina pyörineet mielessä, mitä en ole aikaisemmin halunnut miettiä. Mitä vuoden päästä tapahtuu, missä me olemme ja mitä minä teen? Ehkä se tärkein kysymys on ollut mitä minä teen isona? Tiedän, tuota kysytään lapsilta ja nuorilta, ei lähes kolmikymppisiltä ihmisiltä. Kummasti mielessä pyörii raha eikä syystä, kun katsoo mitä vauhtia juniori kasvaa ja tutkii tavaroita niin vahinko sattuu ja tulee sattumaan, kalliiksi tulee. Ajatus jatkuvuudesta ja taloudellisesta turvallisuudesta olisi hyvä olla edes toisella, mutta suuri kysymys onkin miten sen saisi ja mistä?

Ehkä turhautuminen ja haavemaailman pohdiskelu kumpuaa vain parin viikon liikuntatauosta. Siitä tunteesta, kun katsot ulos kauniiseen syyssäähän ja mietit mitä kaverit sillä aikaa lähettää, kun itse homehdut sisälle. Ehkä se kuuluu aikuistumiseen, herätään todellisuuteen, että tarvitaan pidemmän aikavälin suunnitelmia enää ei voi elää viikko ja kuukausi kerrallaan. Lapselle, kun haluaa syöttää tulevaisuudessa jotain muuta kuin tonnikalaa ja nuudelia. Ehkä tämäkin pohdiskelu oli vain keino olla tekemättä jotain mitä olisi pitänyt tehdä, täysin turha, itsekeskeisen minän aikaansaannos.

Englantilaista kiipeilyä

Kolmen viikon sisälläolon jälkeen paloin halusta päästä ulos. Sairastelu alkaa olemaan takana päin, mitä nyt epämääräistä limaa irtoaa pitkin päivää, mutta sitähän ei lasketa. Pojunkin ollessa parempi, päätin lähteä ulkobouldereille. Suuntana oli tällä kertaa Jeron kämmenkivi. Ensikertalaiselle kivi näyttäytyy majesteettisena, sillä korkeutta löytyy, ja lähempi tarkastelu paljastaa kiven uskomattoman hienon karheanpinnan ja ennen kaikkea hyvät kitkat. Lähestymiseen saa käyttää hieman enemmän aikaa, käveltävää tulee noin kilometrin verran, mutta mikäs siinä upeissa maisemissa kävellessä.

Kivellä odotti yksi reitti mitä olen halunnut päästä kokeilemaan raskauden jälkeen, Soffa 7A. Pari vuotta sitten sen ylös pääseminen oli jo lähellä ja nyt olin vakuuttunut, että pystyn kiipeämään sen. Suomen syksykeli antoi parastaan, kun ajomatkalla rupesi tiputtelemaan vettä. Hieman jännitimme pääsisikö kiipeämään vai tulisiko tästä hukkareissu. Kivelle päästyämme saimme onneksemme todeta sen olevan kuivana, vaikka vettä tiputti vähän väliä. Lämppärinä toimi huiman korkea vitosen linja, jonka muut toppasivat, mutta itse tipuin metriä vajaa topista keskittymisen herpaannuttua, kun poju alhaalla rupesi vaatimaan äitiään. Pädin päällä vähän tärisytti korkealta tippuminen, mutta alastulon ollessa hyvä niin ei siinä mitään käynyt. No, ehkä oma ego sai kolauksen, joka tekee varmasti välillä hyvää…

Poju oli hyvin vaativalla päällä, ja pienen välipalan nauttimisen jälkeen jaksoi hieman tutkia ympäristöä äidin vieressä. Päiväunet olivat jääneet vajaiksi, joka aiheutti kitinää. Kun kaverit olivat saaneet testailla omia reittejään, siirrettiin pädit Soffan alle. Poju siirtyi mieltä osoittaen A:n syliin ja itse rupesin selvittelemään muuveja kohdalleen. Parin hakemisen jälkeen kruksiveto onnistui, ja naureskellen totesin loppuhan on helppo sitä ei varmaan tarvitse harjoitella. No, kuinka väärässä olinkaan. Poju vaati äidin syliä ja otin pikkuisen lähelle. Pikku hiljaa silmät rupesi lupsahtelemaan ja uni vei voiton.

Siirto A:n syliin ja takas projektille. Yritys ja kruksiveto jäi vajaaksi. A:n neuvosta siirsin oikean käden toiselle otteelle ja veto kanttiin helpottui. Nyt ongelmaksi muodostui loppu, jonka piti olla helppo. Yritin ja yritin vasen käsi ei vaan jaksanut puristaa ja ladonovi-ilmiö iski heti, kun yritin siirtää oikeaa kättä. Kuinka monta kertaa joku pitää koittaa ennen kuin tajuaa, että se ei toimi? Minun kohdallani kymmeniä kertoja, jossain vaiheessa aikani tahkottua ymmärsin ongelmani oikea jalka pitää saada paremmin. Ratkaisuna huukki oikeaan kanttiin, ja oikean käden siirto ja pian olin kiven päällä. Tunsin itseni tyhmäksi, kun ratkaisu oli niin ilmeinen ja kevyt, mutta olin vain jumittunut kokeilemaan toisen betaa joka ei vain toiminut minulle, sillä se vaati enemmän voimaa. Nyt oli jokainen muuvi selvillä, ei muuta kuin lepoa ja evästä koneeseen ja sitten tosi yritys.

 

Soffa 7A 

Kaveri vetäisi mystisen Yorkshiren minun palautellessa nukkuva lapsi sylissäni. Lapsen siirto toiseen syliin ja projektin kimppuun. Epätoivoista yritystä saada sormet lämpimäksi käsien pyörittelyllä, mutta lopulta luovutin ja istuin alas pädille kädet lähtöotteille. Muuvit seurasivat toisiaan ja flow tuntui löytyvän kruksiveto meni heti ja nyt vain tarkasti loppu. Ei mitään ongelmia ja hetkessä olin kiven päällä hyvin tyytyväisenä. Mielestäni kyseessä on yksi hienoimmista seiskoista mitä Pohjois-Karjalasta löytyy ja suosittelen koittamaan, jos seudulle eksyy. Kiitos A lapsen vahdista ja kuvista.

Kaveri nappasi muutaman kuvan kuin haeskelin Yorkshiren muuveja, mutta se reitti jäi toiseen kertaan.

Vain päivä muiden joukossa

Istun aamupalapöydässä lapsi sylissäni, taas on takana yksi katkonainen yö, ja silmäluomet painaa tonnin verran. Lapsi kitisee ja painautuu syvemmälle syliin, en varmasti syö yhtään mitään. Huokaan ja tarjoan maitoa, joka tekee kauppansa. Kuume tekee nousuaan, ja lapsen silmäluomet painuvat kiinni. Hörppään kahviani ja mietin, onnistuuko siirto sylistä vaunuihin vai tuleeko siirto yrityksestä kolmannen luokan sota. Päätän yrittää ja onnistun. Lapsi jatkaa uniaan vaunuissa.

Samalla, kun siivoan puuron tähteet pöydältä ja lattialta mietin, mitä tekisin seuraavaksi. Käynkö päiväunille, jolla varmistan oman jaksamiseni illalla vai tekisinkö töitä vai jotain ihan muuta eli jumittaisin koneella netissä seikkaillen. Päätän yrittää olla reipas työntekijä ja perehtyä oman alan kirjallisuuteen. Artikkelia lukiessa ajatukset poukkoilevat ja lopulta havahdun siihen, että en muista mitään juuri lukemastani johdannosta. Luovutan, ei näillä yöunilla pysty keskittymään mihinkään ajatustyötä vaativaan. Otan lisää kahvia ja samassa poju herää, eipä sitä kauan ehtinyt töitä tekemään. Huokaisen helpotuksesta, sillä nyt ei tarvitse kantaa huonoa omatuntoa, kun ei jaksa tehdä mitään. Tunnetusti lapsen hereillä ollessa työn teon voi täysin unohtaa.

Päivä kuluu puuhastellessa imuroidaan, pestään pyykkiä ja tehdään ruokaa, lapsi sylissä tietenkin. Kipeänä lapsesta on tullut suuren suuri takiaispallo, joka seuraa äitiä joka paikkaa ja eikä lattialla haluta olla vain syli kelpaa. Parin tunnin hereillä olon jälkeen lapsi alkaa osoittaa väsymisen merkkejä ja käperrymme sohvalle lepäilemään. Seuraavaksi havahdun koirien haukuntaan, kun mies tulee kotiin. Keskustelemme päivän tapahtumista samalla, kun valmistamme päivällistä. Tiedustelen kiipeily mahdollisuutta, ja mies lupautuu vahtimaan poikaa. Pakkailen nopeasti kiipeilykamat ja suuntaan hallille.

Pyöräillessä mietin mitä kiipeäisin, ja päätän kiivetä suhteellisen mukavia reittejä joilla saa pienen pumpin aikaan. Liidailessa lämppärireittiä havahdun kruksi kohdassa, että olen miettinyt kiivetessä kaikkea muuta kuin itse kiipeilyä, kroppa vain tekee asioita joita en juuri ajattele. Zombiolotila näköjään jatkuu kiipeillessä, ja itsensä herättäminen tuntuu olevan vaikeaa. Kuitenkin päivän kiipeilyt sujui suhteellisen hyvin, ja loppua kohden myös pää tuntui liittyvän seuraani. Juuri kun kaikki alkoi olemaan kohdallaan aika tuli vastaan, kun lupasin olla ajoissa kotona ja päätin pitää siitä kiinni kynsin ja hampain. Siispä kunnon pumppi treeni loppuun, joka muodostui vihreästä reitistä liidaten areenan kattoon ja heti perään yläköydellä lila ylös.

Kamat kasaan ja pyöräily kotiin, jossa kaikki oli mennyt hyvin ja poju oli touhukkaalla päällä siispä lähdin ulkoiluttamaan vielä koirat. Vaikka muistutin kiipeillessä enemmän zombia kuin kiipeilijää, niin uskon tästäkin kiipeilykerrasta on ollut jotain hyötyä, ainakin mieli virkistyi liikunnasta ja jaksan taas paremmin iltahulinointia.

PK kausi

Meillä alkoi PK kausi, ja en puhu tällä kertaa peruskestävyydestä vaan päiväkodista. Poju aloitti hoidon, joka tarkoitti meillä uuden arjen alkamista. Nyt ei nukuta niin pitkään kuin halutaan eikä aamulla kysytä väsyttääkö, kun herätyskello pirahtaa soimaan. Nyt aamuja rytmittää kello, joka vilistää aina hirmuista vauhtia ja kahdeksalta tyypin pitäisi olla PK:ssa. Myönnän me ollaan niitä vanhempia, jotka tuovat lapsen juuri ja juuri sovittuun aikaan hoitoon ja hakevat sen milloin sattuu (yleensä aikaisemmin kun on ilmoitettu). Aamut eivät todellakaan ole minun vahvin juttu, miten nautinkaan niistä aamuista jolloin poju ei olekaan herännyt herätyskelloon ja on saanut nautti aamukahvin rauhassa. Ikävä kyllä pieni termiitti tuntuu heräävän aamuisin pieneenkin rasahdukseen, ja aamusta muodostuu maraton kelloa vastaan. Ehkä minun pitäisi suosiolla vain herätä aikaisemmin, niin ei tarvitse pää kolmantena jalkana olla menossa.

Toki huonoa omatuntoa voi kantaa siitä, että lapsi joutuu hoitoon niin nuorena, mutta meidän perheellä ei nyt ollut muuta vaihtoehtoa. Onneksi itse hoito on sujunut hyvin, tyyppi on kuin kala vedessä eikä itkuja äidin tai isän perään ole ollut. Taitaa uudet lelut ja muut lapset sen verran kiinnostaa, että äitiä ei juuri kaipailla. Olemme saaneet koko perhe kokea myös hoidon nurjan puolen, kun flunssa iski päälle. Yksi jos toinen yskii ja niiskuttaa.

Liikunta on ollut telakalla viikon verran, joka alkaa jo tuntua pään sisällä. Toki se on tervettä pitää lepoviikkoja, mutta flunssaisena sohvan pohjalla makaaminen ei ole sellaista lepoa mitä haluan tehdä. Sairastelusta seuraa taas voimattomuutta, pienikin askare saa hengästymään, mikä saa tuntemaan itsensä laiskaksi. Sitten, kun syöt vielä normaalisti tai enemmän herkkuja, niin on huono omatunto kierre valmis. Nyt kun pahin vaikuttaisi olevan ohi, niin palan halusta päästä taas treenaamaan. Syksyn tultua motivaatio sisäkiipeilyynkin on kasvanut, ja muovin tamppaaminen ajatustasolla ei tunnu pahalta. Toki ulkokausi vielä jatkuu kunhan saan itseni taas kunnolla kuntoon, mutta arvostan taas arjen alettua sisäkiipeilyn nopeutta ja tehokkuutta. Treenaus innostus nostaa todenteolla taas päätään, ja jonkinlaista suunnitelmallisuutta olisi tarkoitus tehdä tälle talvikaudelle. Katsellaan miten saan treenit suunniteltua ja toteutettua juniorin pyöriessä nyt kuvioissa.

Vähän motivaatiota treenaukseen. Itsellä rupesi sormen päät ainakin syyhyämään. 

Tarinointia kivillä

Ystävä ilmoitti jokin aika sitten tulevansa käymään Joensuussa, ja odotin innolla milloin päästään taas vaihtaman kuulumisia. Edellisestä kerrasta oli kulunut jo muutama kuukausi. Tapani mukaan ehdotin yhteisiä kiipeilyitä, ja tällä kertaa ulos kiville. Ystävällä ei ollut omia kamoja mukanaan, mutta onneksi meidän jalan koossa ei ole suurta eroa, ja minun yhdet kengät voisivat olla sopivat hänelle. Jotenkin tuntui, että itse kiipeilyllä ei olisi tällä reissulla niin väliä, tärkeämpää olisi päästä tarinoimaan pitkästä aikaa.

Reissuun mukaan otettiin vielä meidän isompi karvakorva, joka oli paineen poiston tarpeessa. Lapsi pääsi toisen ystävän luo hoitoon, joten saatiin rauhassa seikkailla kivillä ja minä sain sitä kuuluisaa omaa aikaa. Suunnitelma oli mennä Uuron kiville, jossa halusin testata yhtä 7a reittiä, jonka jälkeen siirryttäisiin släbikivelle helpompien reittien luo. Automatka kiville ei varmasti ole ikinä mennyt niin nopeasti kuin nyt, hyvä seura todellakin saa ajan kulumaan nopeasti. Lähellä oli etten jutustellessa ajellut yhdestä risteyksestä ohi.

Beta alkoi löytyä

Pienen hakemisen jälkeen löydettiin oikealle kivelle, ja rupesin heti tutkailemaan seiskan otteita. Hmm.. hyvin oli hiljaista alussa ja kesti jonkin aikaa ennen kuin löysin sellaisen kohdan josta saisin ahterini nousemaan pädiltä. Sen jälkeen asiat etenikin nopeasti, ja muutaman kerran hain loppumuuveja kohdilleen ja ennen kuin huomasinkaan olin kiven päällä. Wow, eka seiskan boulderi yhdellä sessiolla. Nyt oli hymy herkässä ja taisi pienet tuuletuksetkin irrota.

Kiven päällä on helppo hymyillä

Hyvillä mielin siirryimme toiselle kivelle, josta näytin ystävälle mistä helpot reitit menee. Onneksi tossut sopivat ystävän jalkaan, ja hän pääsi myös kiipeämään. Kiven ympärillä oli valtavasti puolukoita ja joita napsimme kiipeilyn, jutustelun ja kepin heiton ohessa. Puolukoita tuli kerättyä myös kotiin vietäväksi asti, jotka maistuivat taivaallisen hyvältä turkkilaisenjogurtin kanssa johon lisäsin vielä lusikallisen hunajaa, nam. Koirakin sai kyllä kunnon treenin, kun ystävä jaksoi heittää keppiä sille kerta toisensa perään. Koira tuntuu olevan ikiliikkuja sorttia, jolta patterit ei ihan heti lopu. Kerran juhannuksena taisi väsymys tulla vasta illalla, kun koko päivän oli keppi leikkiä leikitty. Onneksi ikä alkaa tuollakin koiralla tehdä tehtävänsä.

Innokas kepin noutaja

Projektointia

Ihanaa oli käydä jonkun kanssa boulderoimassa ulkona. Olen viime aikoina käynyt kivillä vain yksin, ja unohtanut miten mukavaa yhdessä tekeminen voi olla. Niin kuin arvelinkin, kiipeily ei ollut tärkein asia  vain tarinointi ja hyvä fiilis. Mä luulen, että samat asiat oltaisiin keskusteltu kahvikupposen äärellä kahvilassa, mutta on se jotenkin vaan siistimpää mennä sinne metsään juttelemaan. Eikö?

Kiitos K kuvien ottamisesta :)