Kuka nyt kahvoista tykkää?

Kahva, tuo sana joka tarkoittaa oven, astian tai työkalun osa, johon tartutaan kädellä. Kiipeilyssä sillä tarkoitetaan isoa otetta josta saa hyvin kiinni. Usein kahvasta puhuttaessa ote on niin hyvä että sormet menevät otteen taakse. Kahvat ovat niitä otteita joista kuka tahansa kaduntallaaja saa kiinni, ne ovat isot möykyt seinällä joita kohti on hyvä suunnistaa seinällä edetessä.

Kuulostaako hyvältä? Ei, kahvat eivät ole ystäviäsi vaikka niin luulit. Tässä muutama asia mikä kahvoissa mättää.

1. Kahvoilla kiipeily saa aikaan kovettumia sormiin ja kämmeniin. Joka johtaa epätoivoiseen hiomapaperin käyttöön jotta saat nahat hieman ohuemmaksi, jotta kiipeily olisi taas mielekästä. Jos taas annat kovettumien kasvaa kämmenessäsi, niin joku kaunis päivä kiivetessäsi se repeää irti ja sekös vasta ärsyttää.

2. Kahvat ovat tiellä. Juuri kun olet tekemässä kruksi vetoa lyöt kyynärpääsi/polvesi johonkin kahvaan, niimpä tietysti se siitä yrityksestä. Loppu päivän voitkin sitten parannella saatuja haavoja toisella reitillä. Isot kahvat seinillä saa aikaan sen, että polvet ovat jatkuvasti mustelmilla ja käsivarret naarmuilla, turha siis haaveilla pitäväsi juhlatilaisuuksissa lyhyttä mekkoa.

3. Kahvat eivät kehitä sormivoimaa. No niin nyt päästää asian ytimeen, jos kiipeät aina kahvoilla sinusta tulee hyvä kahvakiipeilijä. Tamppaat vitosta innoissasi, kun vaikeammille reiteille ei ole mitään asiaan, koska sormet eivät kestä pieniä otteita, slouppeja, pinssejä jne. Olisiko siis aika kokeilla jotain muuta, ja ottaa niitä kahvoja pois seiniltä?

Kyllä, kahvoistakin on haittaa, mitä voi olla vaikea uskoa. Toki niistä on paljon hyötyä ja iloa, mutta jätetään ne nyt tämän tekstin ulkopuolelle. Tuleeko jollekin muulle muuta mieleen mikä mättää kahvoissa?

Voemakasta menoa

Niin se päivä koitti, jota olin odottanut jo muutaman viikon ajan. Herätys puoli seitsemältä niin kuin kaikkina arkiaamuina. Takana oli yö useammalla herätyksellä, mutta onnekseni voin todeta, että nykyisin pojun nukahtaa suhteellisen nopeasti uudestaan eikä tunnin nukuttamista keskellä yötä enää tarvita. Kaikesta huolimatta olotila oli levännyt ja mieli virkeä. Muutaman päivän lepo kiipeilystä oli tehnyt tehtävänsä ja halusin kiipeämään. Ihan sama mitä kunhan vain pääsee seinälle. Ja sitähän päästiin…

Voeman kalakukkoboulderit oli aivan mahtavat kisat eikä se jättänyt varmasti ketään kylmäksi. Tunnelma oli katossa kyllä jo menomatkalla, kiitos mainion seuran, mutta Voemalla se vain kohosi kun tuttuja naamoja alkoi näkyä. Sitten huomasin ne reitit, voi vitsit miten siistiltä ne näytti. Oli kahvaralleja, tasapainoilua, voima reittejä ja dynoja. Ehkä kisojen näyttävimmästä reitistä vastasi juoksu dyno kahvaan, jota monet jaksoivat yrittää ja useimmat siinä onnistuivatkin. Pitihän sitä itsekin koittaa, mutta ei siitä sen enempää. Jos jostain asiasta pitää valittaa, niin olisin kaivannut pikkuisilla mikroilla olevaa krimppireittiä. Ja syyhän ei ole se, että ne olisi jotenkin minun tyylisiä. Eipä vissiin…

Minulla oli taktiikkana pähkäillä reittejä J:n kanssa, ja suunnitelma toimi oikein hyvin. Etenimme reitti reitiltä yhdessä eikä yksin tarvinnut arvailla betaa, ja sen lisäksi tuli levättyä sopivasti eri reittien välillä. Ilokseni voin todeta, että Voeman kisat tarjosit juuri sopivasti itselle sopivia reittejä ja yllätyin miten paljon sitä jaksoi kiivetä neljän tunnin aikana. Toki muutama reitti jäi hampaankoloon, niin kuin aina, mutta sehän on vain hyvä syy mennä sinne kohtapuolin uudestaan ;) Kestävyyden puolesta olisin voinut kiivetä pidempäänkin erityisesti helpompia, mutta sormennahat alkoivat olemaan erimieltä asiasta samoin varpaat.

Joensuu oli todella hyvin edustettuna kisoissa eikä se jäänyt varmasti keneltäkään huomaamatta. Viimeistään siinä vaiheessa muut huomasit hullut Karelian kiipeilijät, kun joukkolaulu kohtaus alkoi. Täälläpäin on innostuttu sanoittamaan suomalaisia lauluja uudestaan kiipeilytermein, ja hyvää väliaika viihdettä tarjottiin varmasti muille kisailijoille ja katselijoille. Jos Joensuu oli hyvin edustettuna kisoissa osallistujien suhteen, niin oli se myös palkintojen osalta, kun neljä yhdeksästä jaetusta kalakukosta suuntasi susirajalle. Mies oli kotona sanonut, että ilman kukkoa ei ole kotiin tulemista, ja varmuuden vuoksi koukattiin meno matkalla torin kautta jos kisoista ei olisi tuliaisia. Noh, ei sitä tarvinnut ihan tyhjin käsin kotiin lähteä kisoista, ja kotona päästiin sitten vertailemaan kumpi kukko on parempaa.

Pahoittelen kuvien puuttumista. Kamera oli kyllä mukana ja ajatus oli ottaa kuvia, mutta kisa tunnelma vei voiton eikä kamera päässyt nyt repusta ulkoilemaan.

Kisaamisen tarve

Useimmilla meistä on sisään rakennettu tarve kilpailla, testata olenko parempi kuin kaverini tai se täysin tuntematon tyyppi. Halu näyttää omaa osaamistaan ja salaisesti toivoa menestystä, mainetta ja mammonaa. Voittajia juhlitaan ja vain ne muistetaan, ja kukapa meistä ei haluaisi olla palkintopallilla leveä hymy huulillaan. Niinhän se on aina mennyt parhaita urheilijoita juhlittiin jo Antiikin Kreikan aikaan näyttävin menoin, jossa kisaaminen oli suurta kansan huvia.

Kisoja on joka lähtöön jokaiselle jotakin. On juoksukisoja, ratsastuskisoja, akankantoa, shakkia tai paperilennokin heittoa unohtamatta. Jostain syystä viimeisimmässä meidän perhe on hyvin menestynyt :) On luonnollista kisata myös kiipeilyssä, jossa kisat voidaan jakaa karkeasti köysikisoihin ja boulderkisoihin. Kun jotakin on tehnyt yleensä riittävän pitkään, huomaa ajattelevansa voisinko minä osallistua kiipeilykisoihin. Olenko tarpeeksi hyvä? Mitä jos nolaan itseni ja tipun ensimmäiseltä otteelta? Mitä jos kaikki nauraa, kun en pääse helpointa reittiä? Mitä hyötyä on mennä kisoihin?

Minä en ole poikkeus haluan kisata ja huomaan olevani hyvinkin kilpailuhenkinen ihminen. Joka juontaa juurensa ala-asteelle asti, jolloin halusin pärjätä hyvin niin koulussa kuin urheilukisoissa. No, eipä se menestys usein kovin kummoista ollut, mutta tarve testata itseään oli kova ja se halu on säilynyt tähän päivään saakka. Jostain ihmeen syystä välillä haluaa päästä testaamaan itseään muita vastaan ja ennen kaikkea vertaamaan omaa kehitystä eli olisiko jotain kehitystä kiipeilyn osalla tapahtunut.

Olen käynyt niin köysikisoissa kuin boulderkisoissa, joista tykkään jälkimmäisistä enemmän. Syynä on rennompi ilmapiiri eikä kaikki ole siitä yhdestä yrityksestä kiinni, jos mokaat lähdön niin boulderissa voit ottaa uusiksi. Osittain syynä voi olla myös se, että rentoja jokamiehen ja naisen köysikisoja ei juuri järjestetä.

Kuva on parin vuoden takaa seuran järjestämistä kisoista

On taas se aika vuodesta, kun ne ykkös kiipeilykengät pääsevät käyttöön. Olen nimittäin ilmoittautunut ensi lauantaina järjestettäviin kalakukkobouldereihin. Nuo legendaariset Kuopiolaiset kisat, jossa voittajalle on kotimatkaa varten lahjoitettu matkaevästä tietenkin kuopiolaiseen tyyliin. Pari kertaa noissa skaboissa käyneenä tunnelma on yleensä ollut mitä parhain samoin reitit. Tällä kertaa en odota yhtään vähempää, nyt kun kisat järjestetään Voemalla. Tältä seudulta kisoihin on näillä näkymin lähdössä ennätys paljon porukkaan, joten yksin ei tarvitse projektoida.

Pientä jännitystä on jo ilmassa, eikä syynä ole vain kisoihin osallistuminen vaan mielessä pyörii ajatus mitenköhän miehen ja pojun päivä sujuu. Tästä reissusta tulee varmasti pisin aika, mitä olen tähän asti ollut erossa pojasta, ja se ajatus tuntuu melko vapauttavalta. Sillä tiedän miehen pärjäävän pojun kanssa loistavasti, jos vain ei satu kiukkupäivä ja kaikki ovat terveinä. Siksi olenkin innoissani, pääsen yhden päivän ajan keskittymään vain kiipeilyyn. Ei vaipan vaihtoa, ei jalassa roikkuvaa takiaista, eikä lattialle lentävää ruokaa, vaan aikuisten ja lasten seuraa jotka jakavat saman innostuksen kiipeilyä kohtaan kuin minä. Ihanaa!

Niin oliko niitä tavoitteita? Ei ole tai on, tarkoitus olisi kiivetä mahdollisimman paljon omalla tasolla. Toivon kovasti, että pysyisin muiden tuttujen kavereiden perässä enkä joutuisi hinkkaamaan reittejä useita kertoja ennen kuin pääsen sen tai tajuan luovuttaa. Tärkeintä on kuitenkin lähteä pitämään hauskaa ja yrittää jaksaa kiivetä neljä tuntia. Aikamoinen treeni tulossa ;) Olo on kuin pikku lapsella jouluaattona, koska lahjat avataan?

Yksin liikkeellä

Olen tässä muutaman viikon ajan pääsyt treenauksen makuun tai sanoisinko pariin. Vähintään kerran viikkoon olen pääsyt yksin kiipeämään boulderia ilman junioria, josta olen nauttinut täysin siemauksin ja yrittänyt käyttää sen ajan järkevästi treenaamalla enkä vain haahuilemalla seinällä jotakin. Nautin kiipeilyhallilla käymisestä pojun kanssa, mutta tosiasiahan on se, että silloin oma kiipeily on vähäistä ja tarkan treeniohjelman noudattaminen mahdotonta. Siksi ne kerrat, kun pääsee liikkumaan ilman puntissa roikkujaa, sitä haluaa ottaa kaiken mahdollisen irti.

Yleensä yksin käydessä huomaan olevani ihan täpinöissäni. Sinkoilen helposti hallissa reitiltä toiselle ja kiukkuan, kun en jotain pääse ja silti hymyilen leveästi, pitäisi varmaan lääkitys tarkistaa ;) Siksipä suunnitelmallisuus astuu kuvioon, muuten sekoilisin ympäri hallia ihan miten sattuu ja kehityksen kannalta se ei välttämättä ole paras ratkaisu. Parisen viikkoa olen keskittynyt voiman kasvattamiseen. Kunnon lämppärien jälkeen olen antanut itseni projektoida jotain vaikeaa reittiä. Kyseessä on ollut yleensä reitti joka vaatii itseltä paljon sisältäen itselle maksimimuuveja. Sillä ei ole väliä onko reitti mennyt vai ei (yleensä ei ). Kyse on ollut vaikeiden muuvien opettelusta ja sormivoiman kasvattamisesta.

Sitten kun sormet ovat kunnolla lämpimät olen siirtynyt campusteluun yleensä noin tunnin kiipeilyn jälkeen. Campustelua teen vähän fiiliksen mukaan jotain 15 minuuttia. Campustelussa teen milloin mitäkin kapuan rima kerrallaan ylöspäin, yritän saada toisella kädellä mahdollisimman ylhäältä kiinni joko suoraan tai rima kerrallaan ylöspäin mennen, vedän toisella kädellä ylös ja tiputan rima kerrallaan alaspäin lähtöotteelle jne. Campustelun kanssa haluan olla vielä varovainen ja yritän lopettaa hyvissä ajoin ennen kuin sormiin alkaa koskea. Mikään ei varmasti ärsytä kiipeilijää enemmän kuin sormien rikkominen.

Vielä on aikaa ja energiaa jäljellä, joten siirryn takaisin seinälle reittien pariin. Tämä on sellaista vapaata kiipeilyä ja uusien projektien kehittelyä. Lopussa siirryn otelaudan pariin, jossa saatan vielä roikkua vähän aikaa jossain pienessä otteessa. Yksikään treeni ei ole täydellinen ilman leukoja :D, ja toinen vakio juttuni on jalkojen nostot käsien ollessa koukussa, siitä on tullut minun suosikki vatsalihasliike. Toistoja teen sen verran mitä jaksaa yleensä pari niin leukoja kuin jalannostoja, ja nämähän vedetään sitten loppuun asti ettei enempää jaksa tehdä. Tämän jälkeen pitäisi tuntea tehneensä jotain, muttei liian väsynyt etteikö seuraavana päivänä voisi kevyesti kiipeillä ja kokonaisuudessa aikaa on kulunut parisen tuntia.