Miesten maailma vain onko?

Kiipeily on vielä toistaiseksi hyvin miehinen laji tai valtaosa lajin parissa puuhastelevista henkilöistä on miehiä eikä Joensuun seutu ole poikkeus. Kun aloittelin kiipeilyä ei meitä naisia ollut kuin kourallinen. Olen aina kummastellut mikä saa naiset pysymään poissa seinältä, kun alkeiskurssille heitä ilmestyy kiitettävästi. Onko se kiipeilyn miehinen maailma vai fyysinen puoli joka pitää ja on pitänyt tämän seudun naiset poissa kiipeilyn parista. Pitäisikö naisille olla oma vuoro, jossa voisi olla oma itsensä ilman miehistä painetta suoriutua? Onhan niitä naisille suunnattuja kuntosalejakin. Aloittelevan naisen ei todellakaan kannata verrata itseään pidempään ja vahvempaan aloittelija mieheen, joka voi päästä sellaisia reittejä ylös missä nainen ei välttämättä saa pyllyään ylös patjalta.

Jos tarkastellaan kiipeilyn fyysisiä ominaisuuksia, en tiedä montaa muuta lajia jossa naiset ja miehet voivat tehdä yhtä vaikeita asioita. Maailman huippu naiset eivät paljon häviä greidissä miehille eipä ero ole suuri täällä koto Suomessakaan. Naiset ovat siis yhtä kykeneviä kiipeämään kovaa kuin miehet. Naisilla on omat vahvuudet joihin kuuluu parempi tasapaino, ja moni mies on varmasti kateellinen naisten kyvystä krimpata pienille otteille.

Yksi asia naisten olisi hyvä muistaa, miesten beta ei aina toimi. Kuinka monta kertaa olen kuulut että kokeile näin? Joo, hyvä idea ja parin kerran jälkeen saan usein todeta betan toimimattomaksi omalle kohdalle. Toisin sanoen naisten on parempi kiivetä omalla betalla, kun pituus ja voimat eivät välttämättä riitä samaan tapaan kuin miehillä. Naisten on mielestäni kuitenkin turha käyttää tekosyinä reitin pääsemättömyyteen omaa pituuttaan ja vähäisempää yläkropan voimaa, sen minkä niissä häviää pitää ottaa takaisin luovuudella. Erityisesti ulkona löytyy pienempiä vähemmän käytettyjä otteita ja huukkeja käyttämällä saa käsillä olevan rasituksen jaettua myös jaloille. Sitä on usein kykenevämpi kuin antaa itsensä uskoa ja aina kannattaa yrittää.

Ulkonäkö voi pettää, ja kyllä välillä huomaa aloittelevienkin miesten kuvittelevansa olevan kovia kiipeilijöitä ja pullistellaan kuka on kiivennyt mitäkin. Miehillä on jostain ihmeen syystä kilpailtava asiassa kuin asiassa, kuka vetää monta leukaa, voiko tuonne dynota, ja pääseekö reitin vain kahdella sormella jne. Testosteronin puhuessa tuntee itsensä vähäpätöiseksi, kun leukoja ei nouse ja eikä dynot irtoa. Mieli tekee luikkia hiljaa hallilta kotiin. Tuolloin on parempi muistuttaa itseä olevansa ihan yhtä hyvä, mutta eri asioissa. Monesti vertailut toisiin on ahdistavaa, jokainen on yksilö omine vahvuuksineen. Miehet ja pojat pysyvät poikina, joille leikkimielinen kilpailu sallittakoon.

Yksi asia mitä en ymmärrä on se, että greidi kertoisi kenen kanssa voi kiivetä ja olla ystäviä (onneksi en ole siihen juuri törmännyt). Omalta kohdaltani voin sanoa, että useimmat kiipeilykaverit kiipeävät alhaisempaa greidiä kuin minä. Monista vähemmän kiivenneistä kavereista on tullut todellisia ystäviä, joiden kansa on kiva jakaa ilot ja surut. Ja kyllä, naiset tykkää jutella. Erityisesti useamman naisen porukka saattaa viettää aikaa kiipeilyn parissa monta tuntia, välillä kiiveten ja välillä maailman menoa ihmetellen. Noilla kerroilla suorittaminen jää vähemmälle ja nautitaan hyvästä seurasta. Loppujen lopuksi kiipeily on hyvin sosiaalinen laji, jossa hyvä porukka on tärkeintä eikä se kuka kiipee miten kovaa.  

Tässä hyvä ajatuksia naisten kiipeilystä.