Nuku nuku nurmilintu, väsy väsy västäräkki…

Aamulla kun herään tunnen itseni väsyneeksi, sitä toivoisi voivansa pysyä sängyssä koko päivän ja vain nukkua, nukkua ja nukkua. Ei, minulle ei ole suotu sitä mahdollisuutta, että vain lepäisin enkä sitä edes lopulta haluakaan. Taas on yksi huonosti nukuttu yö takana. Nousen ylös ja lähden pojan kanssa olohuoneeseen. Aamuisin kun katson pientä lastani, joka hymyilee leveästi, maistaa hieman lelua, jonka jälkeen nostaa itsensä konttausasentoon ollen valmiina lähtemään kohti uusia seikkailuja. En voi olla ajattelematta miten voisin olla itsekäs ja jäädä sänkyyn, kun toinen haluaa kokea maailman ihmeitä.  Hänelle maailma on täynnä uusia asioita ja mahdollisuuksia oppia asioita.

Aamupalaa syödessäni katselen toisella silmällä kun poika touhuaa omiaan ja toisella selailen hajamielisesti facebookia. Kello hiljaa etenee ja rupean pakkaamaan tavaroita. Vauvalle tarvittavat tavarat ja itselle kiipeilykamat mukaan. Ahtaudumme autoon ja ajelen kohti hallia. Väsyttää ja silmäluomet painaa samalla mietin onko tässä mitään järkeä? Miksi haluan kiivetä ja treenata vauva-aikana? Eikö elämä olisi paljon helpompaa jos vain pysyisi kotona? Vauva-aika on muutenkin raskasta aikaa, ja treenauksen yhdistäminen siihen kuulostaa varmalta keinolta polttaa itsensä loppuun. Etenkin kun meillä ei todellakaan nukuta koko yötä, ei herätä kerran yössä vaan useita. Havahdun ajatuksistani, kun tajuan tulleeni perille. Menemme sisään ja saan ensimmäiset kommentit lapsen mukaan ottamisesta. Vanhempi herra huutaa että kelaajako sieltä tulee. Mieleni tekee sanoa ei vaan kiipeilijä, olen hiljaa ja enkä sano mitään. Maksan kassalle ja siirryn hallin puolelle. Poika nukkuu ja rupean lämmittelemään. Hieman käsien pyörittelyä ja venyttelyä ja sitten lähden kiertelemään hallia.

Pikku hiljaa kroppa alkaa heräämään huomaan miten lämmin tunne valtaa käsivarret ja pää tyhjenee. Kaverini saavuttua väsymyksestä ei ole enää jälkeäkään ja keskustelemme niitä näitä välillä kiivetään kumpikin omia reittejä vuorotellen vauvaa vahtien. Rentoa tekemistä ilman paineita ei suuria suorituksia eikä vääntämistä, mutta se ei haittaa ei tänään, nyt nautitaan yhdessä tekemisestä. Innostun lopulta kiipeämään systeem seinää, jolla saan pienen pumpin aikaan. Katselen campus rimoja, siellä ne ovat ja kutsuvat luokseen. En ole koskenut niihin raskauden jälkeen kertaakaan. Varovasti tunnustelen miltä niistä pitäminen tuntuu ja vedän muutaman leuan. Hienoa sormet ei valita, ja kokeilen siirtää toista kättä ylemmälle rimalle, sehän tuntui helpolta. Iloitsen kun tajuan että pystyn campustelemaan. Nyt tulee muutos treeneihin ja campustelu on osa bouldersessiota.

Kävelen hallilta hymyissä suin ja mietin miten hyvät kiikut oli. Yllätin itseni positiivisesti ja poikakin tuntui viihtyvän kaverin tavaroita tutkien. Nyt taas muistan miksi käyn kiipeilemässä. Saan siitä niin paljon energiaa ja voimaa päivään, että jaksan taas vauva-arkea ja se tekee minusta paremman äidin. Voin hetken tehdä jotain mitä rakastan. Kun käteni koskevat otteita, unohdan kaiken muun vain seuraavalla muuvilla on väliä. Olen niin onnellinen miten ihania kiipeilykavereita minulla on, joiden kanssa käymät keskustelut antaa puhtia huonoimpaankin päivään. Miksi siis en kävisi kiipeilemässä ja treenaisi vauva-aikana, kun saan siitä niin paljon.