Tasapainoilua

Aamulla herätessä tunnen itseni levänneeksi. Ylös nouseminen ei tarkoita sydämmen hyppäämistä kurkkuun eikä limaa tarvitse syleksiä tuntikausia. En silti luota omaan tuntemukseen, kroppa ei ole tuntunut normaalilta pitkään aikaan. Olen ollut väsynyt, palautuminen takkuaa ja liikkuessa sykkeet nousseet hetkessä korkealle. Mitää järkevää syytä näille oireille ei varsinaisesti ole löytynyt, kun vierailin lääkärin luona. Olen kiivennyt milloin mitenkin välillä meno on lähtenyt lapasesta ja seuraavana päivänä olotila on ollut raskas. Välillä olen taas malttanut mieleni ja saanut pidettyä itseni ja sykkeet aisoissa.

Makaan sängyssä hengitän sisään ja ulos. Yritän olla kuulematta pieniä askelia, jotka lähestyvät koko ajan. Vilkaisen sykemittariin lukemat pyörivät 50 molemmin puolin. Jess, normaalit lukemat pitkästä aikaa. Nousen ylös ja odotan milloin mittarin lukema pompsahtaa ylös. Luvut asettuvat nopeasti 60 molemmin puolin. Riemuitsen, sillä pitkästä aikaa kroppa toimii niin kuin pitää. Toivo taas juoksulenkille lähtemisestä elää ja normaalista treenaamisesta. Juniori tarttuu jalkaan kiinni. Otan hänet syliini ja lähdemme kohti leikkipuistoa.

Keltsi

Ruuvaillin työpäivän ratoksi keltaisia otteita seinään. 

Hups, siitähän tuli napakka. Minun kun piti tehdä leppoinen vaaleanpunainen. No, ensi kerralla sit.

Poju saimaalla

Päätin pyörähtää BS:llä pojun kanssa, kun omista kiikuista ei tunnu tulevan mitään niin altistetaan sitten juniori lajille. En todellakaan tiennyt mitä odottaa. Tiesin et poju on innokas ja sen keskittymiskyky on sekunnin mittainen, mutta et en ollut varautunut siihen et se juoksentelisi kaikkiin ilmansuuntiin päättömänä. 

Näinkin pieniä tossuja löytyy pikkuisiin jalkoihin.

Seinällä oli muutama reitti eläinhahmoilla ja ne kiinnosti kovasti parivuotiasta taaperoa. Puitteet taaperokiipeilylle oli siis hyvät. Muutaman kerran poju kävi ihmettelemässä norsua ja kilpikonnaa, mutta eihän meidän parivuotias jaksanut keskittyä tuollaiseen toimintaan. Paljon hauskempaa olisi pomppia ja juosta patjoilla. Kuperkeikkaharjoituksia tehtiin sohvan selkänojalta patjalle. Taidettiin hieman aiheuttaa harmaita hiuksia paikanomistajalle, kun melun määrä ja riehuminen kasvoi sopivan ikäisen leikkikaverin saapuessa. Onneksi paikalla oli vähän porukkaa eikä mitään vahinkoa päässyt tapahtumaan.

Hei se on norsu!

Pojulla oli kyllä super kivaa, mutta itse sain kyllä juosta perässä komentamassa milloin mistäkin. Ei, irtonaisiin otteisiin ei saa koskea! Ei juosta! Mistähän saisi järkeä tuon ikäiselle edes sen hitusen? Olisi mukavaa, kun poju osaisi edes hetken verran keskittyä ja kuuntelisi mitä sille sanotaan. Katsotaan milloin päässäni seuraavan kerran viiraa ja vien pojun BS:lle…

Uusi vuosi ja uudet tuulet

Vuosi vaihtui ja niin jäi myös sen mukana taakse Joensuu. Paluu juurille tuntuu hyvältä, mutta samalta vieraalta. Kaupunki on sama tuttu, mutta jotenkin muuttunut ja uusi asuinalue uusine lenkkipolkuineen odottavat talsimista. Muuttaminen on aina ärsyttävää tavaroiden pakkaaminen laatikkoihin vie oman aikansa ja puhumattakaan siitä ennen kuin tavarat ovat löytäneet oikeat paikkansa. Jotenkin osa tavaroista ei ikinä löydä oikeaa paikkaansa ja pysyy laatikossa, olisikohan se sen merkki että niistä voisi luopua? Sitten on vielä siivous niin vanhassa kuin uudessa asunnossa. Itse kuulun siihen porukkaan, joka rätin kanssa hinkkaa yö myöhään vain saadakseen pienen tahran katoamaan.

Kaiken muuttamisen keskellä liikunnat jäi vähälle ja eikä se edes harmittanut, kun kropassa tuntui yks jos toinenkin paikka oireilevan. Nyt alkaa taas kroppa tuntumaan normaalilta ja voin siirtyä treenaamaan jo tutuksi tulleeseen Bouldersaimaan tiloihin. Rehellisesti voin sanoa, että minun ei tule ikävä keitaan koppia, mutta areenan köysiseinää tulen kaipaamaan. Olen sisimmältäni kuitenkin köysikiipeilijä ja nautin sairaalla tavalla myös tippumisesta köyteen. No, ainahan voin lähteä käymään Joensuussa tai sitten voin suunnata kohti etelää isommille seinille.

Kiipeilykavereita tulee kyllä ikävä. Susirajalla pääsi tutustumaan yhden jos toisenlaiseen porukkaan. Tyhmät jutut olivat arkipäivää ja matkat taittui leppoisassa jutustelussa niistä kovista suorituksista mitä tehtäisiin ja on tehty. Iso kiitos Joensuun posse hyvistä reissuista ja treeneistä! Erityisesti mieleen on jäänyt reissut Kuopioon kalakukkoilemaan. Vähän on orpo olo, kun ei ole tuttuja naamoja hallilla pyörimässä, mutta enköhän minä uusia kiipeilykavereita vielä saa. Uusiin ihmisiin tutustuminen on välillä hankalaa enkä ole maailman puheliain ja sosiaalisin ihminen, mutta ehkä uusi työ auttaa tässä asiassa.

Pojun kannalta muutos entiseen on iso, nyt ei mennä aamuisin päiväkotiin vaan äidin ja isän kanssa pitäisi jaksaa olla koko päivän. Eikä nyt pääse kiipeilyhallille riehumaan ja leikkimään kavereiden kanssa, niin kuin Joensuussa pääsi. Muutos tulee vaatimaan tältä äidiltä ennen kaikkea luovuutta että saisi keksittyä riittävästi ohjelmaa päivälle, jotta tylsyys ja kiukku ei pääsisi yllättämään.

Uudelle vuodelle en tee lupauksia enkä halua edes muistella kulunutta vuotta. Päällimmäisenä tunteena menneestä vuodesta on helpotus ja sitä seurannut ärsytys. Nyt katsotaan kohti tulevaa ja tehdään suunnitelmat tulevalle vuodelle myöhemmin kunhan muutama asia ensin ratkeaa…