Nice day at Kivilahti

Voiko omia suorituksia hehkuttaa? Rupesin pohtimaan itselle loistavan boulderpäivän päätteeksi, että pitäisikö omat onnistumiset jakaa kavereille ja tutuille. Kuulostanko omahyväiseltä, jos ilmoitan suureen ääneen kiivenneeni ne ja ne reitit vai onko se normaalia jakaa omat onnistumiset muiden kanssa. Todennäköisesti läheiset kaverit iloitsevat yhtä paljon onnistumisesta kuin minä itse, niin miksi ei jakaisi omaa iloa muiden kanssa. Olenhan itsekin iloinen, kun kaveri saa itselleen vaikean reitin lähetettyä.

Niin, entäs ne ei niin tutut? Automaattisesti ajattelen, että jos kirjoitan tänne blogiin hehkutusviestin mitä olen kiivennyt, niin joku ruudun takana saa sen käsityksen että olen omahyväinen. Sellainen henkilö jonka pitää julkisesti kertoa miten hyvä on. Tuskin asia on näin mustavalkoinen, ja monet tuntemattomat voivat samaistua ja iloita jonkun täysin tuntemattoman suorituksista siinä missä omistaan tai kavereidensa. Silti en halua antaa sellaista kuvaa itsestäni, että tarvitsen egon buustausta kertomalla miten hyvä olen. Päinvastoin itse usein vähättelen omia suorituksiani ja harvoin jaan niitä muiden ihmisten kanssa. Silti se on vain ajatus, mitä en saa päästäni pois.

 

Minä Low Boostilla 6c+ reitillä on muuten sama loppu kuin High boostilla 7A+. Kuvista kuuluu kiitos A:lle.

Onko blogini muuttumassa pikku hiljaa minä, minä suuntaan, joka käsittelee sitä mitä kiipesin ja missä. Miten nyt taas tuli jokin virstanpylväs saavutettua. Aina kun löytyy niitä itseä parempi tyyppejä, niin miksi kirjoittaa siitä, että on saanut jonkun random reitin kiivettyä vaikeudeltaan x. Kuitenkin kysymys on niistä omista pienistä virstanpylväistä ja uusista asioista, joita ei olisi uskonut saavuttavansa ainakaan vielä. Miksi siis en jakaisi niitä ja seisoisi rintarottingilla edes sen hetken, että voi sanoa minä saavutin jotain itselleni uutta. Lopulta, kun asiaa miettii, jos omista suorituksistaan ei osaa eikä viitsi iloita, niin ei sitä tee kukaan muukaan.

Niin, mistä sitten olen iloinen ja mitä haluan hehkuttaa muille. Onnistuin kiipeämään kolme seiskan boulderia kivilahdessa saman päivän aikana. Jollekin se voi olla arkipäivää ja toiselle pelkkä ajatus seiskan boulderista tuntuu absurdilta. Itselle se oli ensimmäinen kerta, ja se millaiset ja miten reitit meni on oma tarinansa.

Sanottakoon, että elämäni kovin flash suoritus oli lähellä. No, toisella yrkällä sain Namiskuukkelin 7A+ pakettiin, josta suuri kiitos kuuluu kyllä A:lle joka työsti sitä, kun vierailimme kivellä  muuta päivä aiemmin. Minulla oli beta halussa joten ei tarvinnut muuta kuin kiivetä. Seuraavaksi lähetin Natruusin 7B, jota olin työstänyt edellisellä kerralla. Makee reitti johon löytyi mainio oma beta korkealla jalannostolla, niin ei tarvinnut dynoilla. Lopulta pistin High boostin 7A+ pakettiin, johon olin kanssa tapaillut muuveja edellisellä kerralla. Huippu päivä ja hyvä suoritus näin hellekeleillä. Monta hyvää reittiä jäi vielä odottamaan, joita voisi lähteä koittamaan vähän viileämmällä kelillä. Pakkoa sanoa helleboulderit ei ole mitään herkkua, ja mun puolesta ilma voisi jo ruveta viilenemään. Ehkä nyt on minun aika ottaa rennosti ja nauttia muutaman päivän ajan vain auringosta.

Metsän poika tahdon olla

Lapsella on luontainen taipumus kiipeilyyn ja tutkimiseen, ja metsä tarjoaa loputtomat mahdollisuudet ihmettelylle. Löytyy kiviä, käpyjä, keppejä, mansikoita, mustikoita ja muuta mukavaa jota voi tutkia, tökkiä, heittää ja maistella. Kaikkea sellaista mistä lapset pitävät.

Metsässä käyminen ei ainoastaan ole mielekästä muksulle vaan se on myös erittäin kehittävää toimintaa. Epätasaisella alustalla kävely on loistava keino opetella kehonhallintaa ja omia rajoja. Voiko tuon kiven päälle kiivetä? Miten sieltä tullaan alas? Lapsi oppii myös että maailmasta löytyy paljon eri lajeja kasveja, hyönteisiä, lintuja ja nisäkkäitä.

Ei siis liene ihme, että poju on metsäretkillä kuin kala vedessä. Miehen palattua töihin olen joutunut viime aikoina toisinaan ottamaan juniorin mukana kiipeilyretkille. Vaikka tiesin, että muksu viihtyy hyvin metsäretkillä, se yllätti että parin tunnin kiipeilyreissu ei tunnu pikku miehellä missään, kunhan muistaa muutaman perusasian.

Heiniksessä jeepin työntelyä.

1. Eväät!!! Tätä ei voi liikaa korostaa hyvä reissu = hyvät eväät. Pakkaa mieluummin mukaan liikaa kuin liian vähän evästä, joka meillä yleensä tarkoittaa pillimehua, kuivahedelmiä, pähkinöitä ja banaania tai sitten vaan sitä mitä kaapista sattuu löytymään. Samat eväät toimii molemmille, joka helpottaa retkille lähtemistä ja kun evästä on paljon, niin voi itse tuhota loput paluu matkalla ja näin äitikin pysyy paremmalla tuulella.

Pädithän on sitä varten et niillä makoillaan, eiks nii? 

2. Hyttyskarkoitin!!! Jos metsään haluat mennä nyt, niin et takulla joudu olemaan yksin. Siellä on vastassa satapäinen hyttysarmeija odottamassa seuraavaa uhriaan, siis älä missään nimessä unohda hyttyskarkoitinta matkasta. Thermacell toimii ja antaa rauhan niin pienille kuin isoille. Parasta siinä on se, että ei tarvitse laittaa myrkkyä itselle eikä pojulle (eikä pienen iholle edes saa laittaa hyttysmyrkkyä!).

Karkoitin on todellakin hintansa arvoinen ja toimii. Suosittelen hankkimaan pahimpia hyttyspaikkoja varten. Kuva täältä.

3. Viihdykettä. Ei tarvitse olla Einstein tajutakseen, että taaperon keskittymiskyky lasketaan minuuteissa ja erilaista ohjelmaa on hyvä ottaa mukaan. Meillä mukaan on lähtenyt joku lempilelu, ja sitten mukana voi olla jotain extraa kuten saippuakuplia. Parhaat lelut ja toiminta kuitenkin löytyy itse metsästä. Kepillä voi piirtää tai sitten sillä voi onkia. Kiviä voi heittää ja isompien päälle voi kiipeillä. Polulla voi juosta ja hyppiä ja aiheuttaa samalla äidille sydänkohtaus, kun vauhti kasvaa välillä liian suureksi. Muksun harjaus palvelu toimii myös kivillä ja mankka on kiva levittää. Tosin sitä toimintaa on hyvä vahtia, jos et halua palata kotiin tyhjän mankkapussin kanssa.

Jeepin testirata kiven päällä.

4. Lopeta kiipeily ajoissa. Väsy voi tulla nopeasti ja viimeistään sanat nukkumaan kertoo tyhmemmällekin, että päivän kiipeilyt on ohitse. Vaikka kuinka itse haluaisi vielä kiivetä, muksun mukana ollessa mennään sen ehdoilla ja se on hyvä myös kertoa muille mukana oleville. Muutama tunti on toistaiseksi ollut riittävä, niin pojulle kuin äidille. Siinä ajassa saa kyllä pahimmat kiipeilyhalut tyydytettyä ja muisteltua projektin muuveja.

Saippuakuplien puhaltelua metsässä, ei taida kuulua perus boulderreissun varustuksiin?

5. Kaverit. Tämä nyt on itsestään selvyys, sillä lähes pari vuotiaan kanssa ei todellakaan mennä metsään yksin vaan toinen tai kaksi aikuista tarvitaan mukaan, jos meinaa kiivetä. Ymmärtävät kaverit ovat korvaamattomia, jotka jaksavat vahtia ja viihdyttää vikkelää pikku kaveria. Iso kiitos siitä!

Muutamalla boulderreissulla poju on ollut mukana, ja ne ovat sujuneet todella hyvin. Äiti on saanut kiivetä riittävästi uusia reittejä ja mukaan on tarttunut uusia projekteja, jotka odottavat viileämpiä kelejä. Köyttä on ulkoilutettu heiniksessa pojun kanssa ja suhteellisen tasainen alusta ja muutamat kivet tarjoaa viihdykettä myös perheen pienemmille. Viime kerralle syötiin varmasti kaikki metsämansikat mitä paikasta löytyy. Hyviä hetkiä meille molemmille. Kiipeilyn ei aina tarvitse olla vaikeaa vääntämistä useiden tuntien ajan, vaan lyhyemmätkin metsäretket tarjoaa mielen virkistymistä kaikille.

Muscle-up

Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja joskus siitä kuulee puhuttavan palomiespunnerruksena. Kyseessähän telinevoimistelijoiden perus repertuaariin kuuluvasta liikkeestä, mutta nykyisin siitä taidetaan puhua enemmän crossfittaajien keskuudessa. Muscle-up on erinomainen liike yläkropan harjoitteluun, siksi sen pitäisi olla tuttu myös kaikille kiipeilijöille. Liikkeessä yhdistyy leuanveto ja dippi eli vetävä ja työntävä liike, joka tekee siitä oikein tehtynä hyvin näyttävän näköisen ja ennen kaikkea hyvin haastavan liikkeen.

Törmäsin ensimmäisen kerran muscle-up liikkeeseen Gimme Kraft! kirjassa ja vaikeus oli merkattu pro tason puolelle eli ihan aloittelijoilta homma ei varmasti onnistu. Kuvasarjan mies saa liikkeen näyttämään hyvin helpolta, sen kun vain vedät leuan ja punnerrat tangoon päälle. Jos tangolla tehtävä versio onnistuu helpposti, niin aina voi ruveta harjoittelemaan samaa renkailla. Muistan katselleeni noita kuvia ja ajatelleeni, että tuo olisi kiva joskus osata.

Tällä viikolla käydessäni leikkipuistossa pojun kanssa päähäni juolahti, että voisin kokeilla päästä yhden kiipeilytelineen tangon päälle. Kun muita ihmisiä ei näkynyt, niin uskaltauduin pelleilemään ja kokeilemaan muscle-uppia. Yllätyin, kun pääsin tangon päälle. Kyseessä ei ollut täysin tyylipuhdas suoritus, mutta en sitä odottanutkaan kun kokeilen liikettä ensimmäistä kertaa.  Näköjään muscle-up kuuluu nyt minunkin treeni repertuaariin, ja harjoitukset puhtaan muscle-upin saamiseksi ovat alkaneet.

Paistaa se aurinko sittenkin

Koin ahaa-elämyksen viikko sitten yhden reitin kanssa, ja uusien tossujen tultua halusin heti päästä testaamaan niitä juuri sillä reitillä. Testi sujui hyvin ja lähetys oli enemmän kuin lähellä. Alkuviikon sateinen sää vain laittoi kapuloita rattaisiin ja tummien pilvien vallattua taivaan, mieleni musteni enkä uskonut pääseväni reitille tällä viikolla. Joskus sää voi kuitenkin muuttua lyhyessä ajassa, ja kolmatta päivää jumitettua kotona pojun kanssa aurinko pilkahti hetkeksi näkyviin. Ehkä mies vahtisi pojua illalla ja voisin käydä kivellä?

Sää tuntuu välillä oikuttelevan vain kiusatakseen pieniä ihmisiä ja eläimiä. Koin pettymyksen, kun iltapäivällä  sadepisaroita tipahteli muutama tunti sitten kuivuneelle asfaltille. Silti sisälläni paloi halua päästä kivelle viettämään hetkeksi aikaa yksin. Kolme päivää muksun kanssa kotona rupesi tuntumaan ahdistavalta. Nyt piti olla minun hetkeni päästä ulos, niin miksi juuri silloin pitää sataa?

Kahvikuppi kädessäni katsoin ulos ja huomasin sään taas muuttuneen. Se ei satanut kuin hetken, ehkä kivi ei ole kovin märkä? Miehen kommentoidessa samalla hetkellä sohvalta: Miksi et mene jo? Ei siihen muuta sitten enää tarvittu, kuin kamat kasaan ja autonnokka kohti projektia. Kivelle ajellessa puhkuin itseluottamusta nyt se menee, siitä ei ole epäilystäkään. Ajettuani kymmenisen kilometriä, ensimmäiset pisarat tipahtelevat auton tuulilasiin. Ei! Ei nyt saa sataa, nyt on minun tilaisuuteni kiivetä se reitti.

Auton pyyhkimien pyyhkiessä yhä lujempaa, kiroan mielessäni miksi vielä ajat sinne kivelle se on kuitenkin märkä? Käänny kotiin, mitä järkeä on mennä märkään metsään ihmettelemään märkää kiveä? Sisäinen ääni ei kuitenkaan halunnut uskoa. Ehkä toivoa on, ehkä se ei sada pitkään ja kivi ei ole pahasti kastunut. Muutamien pisaroiden tipahdellessa taivaalta pysäköin auton ja lähden kävelemään kivelle. Housunlahkeet kastuu hetkessä ja olen varma, että löydän kiven takaa vesiputouksen.

Yllätys on suuri, kun kosken kiveä ensimmäisen kerran, sehän ei olekaan kuin hieman kostea. Otteet pystyy kuivamaan. Ryhdyn heti työhön talouspaperilla saan kivenpinnan kiipeilykuntoon. Enää makkaus ja ei muuta kuin yrittämään. Hups, sehän meni ja tuttiritari sai kolmannen nousun. Reitti sopi minulle täydellisesti. Siinä on  hyvät otteet, se sisältää paljon huukkia eikä siinä ole mitään mahdottoman raskaskaita vetoja. Kysymys on enemmän kestävyydestä. Joskus sitä kannattaa kuunnella sisäistä ääntään kuten nyt, ja sain sen tuloksen mistä olen haaveillut.

Tietenkään kamera ei ollut mukana kiipeilyreissulla joten todistusaineistoa kiipeilystä ei ole. Palkitsin itseni onnistuneesta kiipeilystä tekemällä Skyr-kakkua, ja siitä tuli tosi hyvää.