Syötkö tarpeeksi?

Kävimme tällä viikolla neuvolassa vakiokäynnillä, siellä katsottiin paino, pituus ja pään ympärys sekä juteltiin mitä kaikkea poika osaa. Meillä kontataan, kävellään tuettuna, seisotaan tukea vasten välillä saatetaan irrottaa otekin tuesta tasapainon säilyessä muutaman sekunnin ajan sekä harjoitellaan pinsettiotetta. Lopulta täti kertoi onko lapsi käyrillä vai ei. Neuvolankäyrät tuntuu olevan suurta salatiedettä joita ei näytetä vanhemmille, ei ainakaan meillä päin. Nyt täti totesi kylmästi, että on tiputtu nollakäyriltä alaspäin.

Onhan se loogista, että lapsen kasvu hidastuu kun se liikkuu paljon. Voisin väittää että poju voittaisi ikäistensä konttauskisat, jos sellaiset järjestettäisiin. Sen verran vauhdikasta menoa kiipeilyhallilla on, tuskin moni seitsenkuinen konttaa hallin päästä päähän. Onneksi suhtaudun neuvolan toimintaa vain ohjeistavasti enkä stressaa moisista kommenteista. Silti en voi olla pohtimatta miksi neuvolantäti ei kehunut miten hienosti poika liikkuu ikäisekseen vaan keskittyi painon ja pituuden kasvun hidastumiseen? Itse yritän löytää huonosta kiipeilykerrasta jotain positiivista olkoon se yksi onnistunut muuvi tai hyvin sujunut liidi, niin miksi arkisissa asioissa positiivisten asioiden sanominen on niin vaikeaa?

Sen ymmärrän, että neuvolantädin tehtävä on tarkkailla pojun kasvua, mutta vihjailut omaan painooni on täysin turhia. Tässä yhteiskunnassa, jossa naisilla on muutenkin ulkonäköön kohdistuvia paineita niin onko se neuvolatädin tehtävä myös kommentoida äidin painoa? Joku herkempi voisi ottaa pahasti itseensä moisista vihjailuista, mutta itse menin vain hämilleni kuin täti kyseli syömisistäni. Minähän olen ihan normaalipainoinen ja syön enemmän kuin mieheni. Suurin ongelmani on se että kulutan kaiken mitä syön. Ymmärrän kyllä että neuvolassa ollaan huolissaan äidin jaksamisesta, silti painoasiat ovat mielestäni sellaisia mihin ei tarvitse puuttua. Jokainen varmasti tietää oman tilanteensa, on siihen sitten tyytyväinen tai ei. Tuskin se täti tulisi meille ruokaa tekemään, jos en itse jaksaisi tai ehtisi.

Jokin on pielessä, jos keskitytään tuijottamaan jotain käyriä ultimaattisena totuutena. Ihmisen painoa seurataan heti sen syntymästä asti ja muistetaan huomautella, jos se on muuttunut, milloin sitä on liikaa ja milloin liian vähän. Kehutaan kun ihminen laihtuu, jopa ihannoidaan laihoja ihmisiä ja salaa paheksutaan lihavia. Sitten on ne liian laihat joita tuijotetaan paheksuvasti, sillä on varmasti syömishäiriö. Ei siis ole ihme, jos aikuiset ja lapset kokevat ulkonäkö paineita. Koskaan ei puhuta että joku olisi sopivan painoinen. Olemme jokainen erilaisia ja erirakenteisia, toinen kantaa ylpeänä ylimääräisiä kilojaan, kun toisella on hieman lihaksikkaampi hoikempi ruumis. Niin kauan kun on itse tyytyväinen siihen millainen on, niin kommentit painosta ja paineet ”täydellisen” ruumiin saamisesta voi jättää omaan arvoonsa. Se on jotain, minkä haluan opettaa myös lapselleni.