Saisinko tämän tanssin?

Ensimmäiseen ulkokiipeilyyn liittyy jotain mystistä, sitä odottaa kuin kuuta nousevaa. Ensin laskee kuukausia, sitten viikkoja ja lopulta päiviä. Kunnes pääset halaamaan kylmää kiveä. Tuntuu kuin se olisi vanhan ystävän kohtaaminen jota ei ole nähnyt pitkään aikaan. Alku on kankeaa kuin virallisissa juhlissa, sitä ei tiedä mitä sanoa ja miten olla. Olenko muuttunut vai onko se muuttunut? Entä jos en pidä muutoksesta, jos se ei olekaan parempaan suuntaan vaan huonompaan? Vieläkö löydämme yhteisensävelen vai huomaanko olevani toiselta planeetalta?

Suuret kysymykset pyörivät mielessäni kun ajelin kiville. Haaveilen keskeneräisen projektin kiipeämisestä ensimmäisellä yrityksellä, mutta samaan aikaan pelkään olevani huonompi kuin ennen. Ensimmäinen kerta ulkona on outo, en tiedä miten päin olisin. Oliko tuo käsiote oikeasti noin pieni ja terävä? Eihän täällä ole jalkaotteita, ei se tossu pysy tuossa. Kuitenkin lämmittely reitillä huomaan rauhallisuutta jota ei viime kerralla ole ollut. Katson rauhassa mistä saan kiinni ja mihin laitan jalat.

Ekalla kerralla ei pitäisi projektoida vaan keskittyä tuntuman hakemiseen. Ajaessa pyöri mielessä vain yksi reitti. Kiven luona katselen otteita, tuosta saa kiinni ja tuosta. En tarkkaan muista miten olen reitin alun kiivennyt, joten lähden rohkeasti kokeilemaan. Koitan nostaa ahterini ylös ja ottaa seuraavasta otteesta kiinni. Kiroan ja tuskastun, ei suju ei. Olen ihan surkea, ei minulla ole voimia tuohon muuviin, en pääse mihinkään. Olen ihan paska ja huonompi kuin ennen. Mietin tossujen myyntin laittamista. Kiroan ja yritän uudestaan ja uudestaan. Nöyrryn, kivi tuntuu suorastaan nauravan minulle. Luulitko tosiaan, että voit noin vain nousta minua ylös? Totean taas omien haaveiden aiheuttavan vain tuskastumista, ja kiven nousuun tarvitaan nöyrää asennetta ja avointa mieltä.

Pieni valon pilkahdus seuraa puolen tunnin jälkeen, huukki lähtöotteelle ja oikea käsi seuraavalle otteelle rauhallisesti ja varmasti. Muutama seuraava muuvi loksahtaa paikalleen ja ollaan samassa pisteessä kuin pari vuotta sitten. Ehkä toivoa on? Se ei ollut tänään, mutta se voi sittenkin olla tänä vuonna. Palaan kotiin häntä koipien välissä, nöyränä. Turhat haaveet projektien kiipeämisestä ekalla kerralla voi unohtaa. Jos olen valmis tutustumaan vanhaan ystävään uudestaan avoimin mielin, niin ehkä löydämme vielä yhteisen sävelen ja tanssimme tämän tanssin loppuun?