Aurinko paistaa ja lämmittää ilmaa. Se on kohta täällä, niin
kuin aina ennenkin. Se on lämmin aalto, joka pyyhkii ylitsesi astuessa ulos.
Tunnet jotain uutta mitä et ole tuntenut pitkään aikaan. Huomaat kuinka kroppa
muistaa jotain, mitä aivot eivät vielä ole rekisteröineet. Kevät. Sisäkausi
alkaa olemaan lopuillaan ja kohta kirmataan ulkona kallioiden ja kivien
kimpussa. Sisälläni jokainen solu huutaa ulos, pois tunkkaisista ja pölyisistä
halleista. Haluan taas tuntea kylmän kiven sormissani ja auringon lämmön
ihollani. Haluan projektoida, kokea tuskastumista ja epätoivoa flow kokemuksia unohtamatta. Haluan iloita hetken, kun opin uutta ja projekti saa päätöksen, sitten siirryn kohti uusia haasteita.
Olen kuin hevonen joka tietää pääsevänsä kohta ulos
kirmaamaan virheämmille laitumille, mutta ei vielä. Ei tänään eikä huomenna, kun
katson ulos lunta riittää ja jääpuikot roikkuu talon räystäillä. Pian se
tapahtuu, joka rauhoittaa vaeltelevaa mieltäni. Ajatukset ovat alkaneet
harhailemaan keskeneräisiin projekteihin. Yöllä herään kesken ihanaa unta
lapsen kitinään, jossa projektoin lähikallion reittiä. Kesken aamupuuron keiton
tajuan miettiväni yhtä boulderkiveä, jossa yksi loistava reitti odottaa nousuaan.
Parin viikon päästä pääsen hakemaan pädin talvivarastosta ja sitten kausi
alkaa.
Uuden asunnon kallioseinämä tarjoaa pientä kivaa tekemistä.
Siitä on turha odottaa löytävänsä 8a projekteja tai edes seiskoja, mutta kuinka
moni voi sanoa takapihallaan löytyvän kiivettävää? Pikainen lumikenkäretki
paljasti muutaman kivan näköisen helpon linjan, joiden puhdistaminen kutsuu. Tahdon
päästä nyt jo kiven kimppuun harjaamaan ja kokemaan ensi nousun ilon. Huokaus, ei vielä. Malta hetki, se on sen arvoista. Päätän hakea toisen kupillisen
kahvia, jonka jälkeen suuntaan keiville mankan peittämien otteiden pariin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti