Erään reitin tarina

Reittejä on erilaisia. On lyhyitä, pitkiä, släbejä, hänkkejä, krimperi reittejä ja kahvaralleja. On sellaisia joita tanssit ylös, ja niitä joissa jännität jokaista lihastasi vain pysyäksesi seinällä. On sellaisia joissa tunnet itsesi vahvaksi kuin leijona, ja sitten on niitä reittejä joilta lennät ensimmäisestä muuvista. On reittejä, jotka pelottavat tippumisen takia tai muuten vaan. On paskoja reittejä ja on hienoja reittejä. Osan reiteistä kiipeät vain kerran elämässä, ja sitten on niitä joihin palaat uudestaan ja uudestaan. Jotkut reitit opettavat uusia muuveja toisten ollessa tylsiä toistoja aiemmin kiivetyistä. On reittejä jotka haastavat niin henkisesti kuin fyysisesti.  On hyvän mielen reittejä, jotka saavat hymyilemään. Sitten on niitä joilla pidättelet itkua tuskastumisen, oman huonouden tai pelon vuoksi.

Joskus reittiin voi liittyä tunteita tai ne ovat tärkeitä jostain muista syistä. Se voi olla legenda, osa historiaa, jonka kaikki haluavat kiivetä tai siihen voi liittyä muistoja. Se voi olla reitti jota olet katsellut, kun itseäsi paremmat kiipeävät sitä leikitellen ylös ja salaa haluat pystyä samaan. Minulla oli juuri yksi sellainen reitti, Tommy Taberman 7a+. Kiipeilyn alku taipaleella huokaillen katselin, kun kokeneemmat nousivat sitä ylös sujuvasti ja helpon näköisesti. Reitti oli pumppaavan näköinen suorastaan äijämäinen, joka tulisi vaatimaan voimaa ja uutta tekniikkaa. Alkuun olin varma, että en naisena edes pystyisi siihen. No, joo kiipee naiset nykyisin 9a:ta, mutta ei meidän lähikalliolla. Kuitenkin olin päättänyt, että kiipeän tuon reitin ihan vain todistaakseni itselle että pystyn siihen. Tiesin, että reitti haastaisi minut niin fyysisesti kuin henkisesti.

Niinhän se teki, siitä muodostui reitti jota projektoin pitkään. Parin kesän aikana tuli useampia kertoja roikuttua reitillä. Sitä turhautumisen määrää on vaikea kuvata. Sen jälkeen kuin sain kehiteltyä jotenkin toimivan betan, joka kerta olin varma tänään se menee, mutta ei. Reitti oli toista mieltä. Saatoin tippua mistä kohdin tahansa kolmannen ja kuudennen klipin välistä. Juuri, kun luulin osaavani jonkun kohdan joku toinen kohta muuttui vaikeaksi. Kyseinen reitti opetti kyllä projektoimaan, ja yrityksiä tuli enemmän kuin millekään reitille aikaisemmin.

Sitten tuli se päivä, kun reitti meni ja pääsin tuskastani. Huokaisin helpotuksesta ja siirryin eteenpäin. En kiivennyt reittiä enää sinä kesänä. Seuraavana kesänä olin raskaana, ja jostain sain päähäni koittaa reittiä. Ei hyvää päivää, ei ollut kyllä menossa. Eikä ihme, raskaana ei oikein ole keskivartalo hallinnassa ja painoa on enemmän. Se siitä sitten.

Pieniä perhosia oli vatsassa, kun ensimmäisen kerran tänä vuonna kävelin reitin alle. Tiesin sen testaavan nykyistä kuntoani, pari vuotta sitten se oli pumppaava reitti joka vaati minulta paljon ylös pääsemiseen. Ennen kuin lähdin kiipeämään huikkasin kaverilleni nyt lennetään, kun oletin työstäväni reittiä pitkään. Kuinkas kävikään, lähellä oli että olisin kiivennyt reitin jatkojen vienti reissulla. En muistanut yhtä jalka otetta ja tipuin neljännen jatkon jälkeen. Toisella kerralla se siiten meni helpon tuntuisesti.

Jotain kehitystä on siis tapahtunut, ja olen tyytyväinen itseeni. Kun muistelen sitä pientä ihmistä ensimmäisiä kertoja kalliolla, en voi olla ajattelematta miten pitkälle olen tullut ja miten ylpeä olen itsestäni. Minusta on tullut se henkilö joksi halusin tulla vuosia takaperin. Nyt minulla on riittävästi voimaa, tekniikkaa ja kestävyyttä reitin kiipeämiseen. Ehkä nyt on minun vuoroni toimia innoituksen lähteenä jollekin toiselle, sitä itse tietämättä niin kuin seuran konkarit toimivat minulle. Olen hyvin kiitollinen kulkemastani matkasta tämän reitin kanssa, se on opettanut minulle paljon itsestäni.