Puoli vuotta mittarissa

Nyt on äitinä olemista takana reilut puoli vuotta ja nopeasti se on mennyt. Vastahan sitä kotiuduttiin synnäriltä pieni käärö mukana täynnä odotuksia ja pelkoja, ja nyt lapsi konttaa hirmuista vauhtia. Muistan vielä kysymykset jotka pyörivät mielessäni vauvan saapumisen jälkeen. Olenko tarpeeksi hyvä äiti lapselleni ja miten oman elämän käy? Hyvin olen mielestäni onnistunut vauvan hoidossa. Voisi melkein sanoa lapsen olevan helppo ensimmäiseksi lapseksi tai mistä minä sen voisin tietää kun kyseessä on ensimmäinen lapsi. Poika on kuitenkin kasvanut hyvin ja toistaiseksi pysynyt terveenä eikä ole turhia itkeskellyt. Hurjaa on ollut seurata miten vauvan kehitys on nopeaa ja sitten kun lähdettiin liikkeelle niin sitä todella mennään. Poika on ollut pienestä asti jäntevä ja jaksoi kantaa päätään jo kolmen viikon ikäisenä ja kolmen kuukauden ikäisenä osasi kääntyä kumminkin päin. Puolivuotiaana kontataan, noustaan muutama rappunen ja seisotaan tukea vasten. Mihin ihmeeseen pikkuisella voi olla niin kova kiire?

En kuulu niihin ihmisiin, jotka ovat aina halunneet äidiksi ja kokeneet sen elämän työkseen. Alkuun pelkkä ajatus puistatti, mutta nyt en vaihtaisi päivääkään pois. Ensimmäiset hymyt ja naurut ovat sellaista kultaa, joiden avulla jaksaa huonommatkin yöt. Olen nauttinut täysin kotona olemisesta ja pojan kanssa puuhastelusta. Ensimmäisten kuukausien aikana tajusin, että vauvan kanssa voi tehdä asioita ja lapsi kulkee helposti mukana. Voi kuulostaa itsestään selvältä, mutta alkuun minusta tuntui että minulla ei ole omaa elämää vain lapsen hoitamista. Ensimmäinen kerta vauvan kanssa boulderhallilla aukaisi silmäni ja tajusin miten onnekas olen, kun harrastan lajia jonne voi ottaa lapsen mukaan.

Äitinä oleminen on tehnyt hyvää ja olen kasvanut ihmisenä. Voisin jopa väittää, että kiipeän paremmin nyt kuin ennen. Eikä se johdu pelkästään fyysistä ominaisuuksista vaan pään sisällä tapahtuneesta kehityksestä. Olen löytänyt uudenlaisen varmuuden omaan tekemiseen ja pystyn suhtautumaan huonohin kiipeily päiviin positiivisesti. Aina on jotain mihin voi olla tyytyväinen. Kertaakaan en ole ajellut kotiin hallilta huonolla fiiliksellä vaan hymy huulilla muistellen mitä tuli kiivettyä ja mitä voisi vielä parantaa. 

Yleistä meininkiä areenalla.

Tarkoitus oli kirjoitella kokemuksista vauvan kanssa kiipeilystä, ja taisin eksyä hieman aiheesta. Palataan nyt siihen. Kiipeily onnistuu hyvin pienenkin vauvan kanssa, kun muutama perusasia on kunnossa. Ensimmäisenä sääntönä olen pitänyt, että tyhjällä mahalla ei lähdetä mihinkään vaan juuri ennen lähtöä olen syöttänyt pojan. Tällöin ei herätä hallille päästyä nälkään vaan ääniin ja yleensä hiljaa katsellaan missä sitä ollaan. Toinen tärkeä asia on se, että  köysikiipeilessä joku on vahtimassa vauvaa alhaalla eli köysittelyyn tarvitaan vähintään kolme. Kaksi kiipee ja yksi viihdyttää lasta.

Boulderhallilla käyminen onnistui yksinkin, kun poika ei vielä liikkunut. Boulderoidessa pääsee nopeasti alas, jos vauvalle tulee joku hätä. Meidän pienellä hallilla voi kiivetä vauvan lähellä, jolloin lapsi näkee koko ajan missä äiti on. Auton turvakaukalo on osoittautunut parhaaksi hankinnaksi ikinä siinä on otettu monet unet niin autossa kuin kiipeilyhallilla. Monesti lapsi on nukahtanut automatkalla hallilla ja jatkanut uniaan siinä perille tultua. Kaukalossa viihdyttiin hyvin katselemassa ympäristöä neljän kuukauden ikään asti, jolloin liikkuminen rupesi kiinnostamaan enemmän. Boulderoidessa kaverin mukana olo helpottaa asioita, kun toinen voi pitää vauvaa sillä aikaa kun toinen kiipee. Näin tulee myös levättyä riittävästi yrkkien välillä.

Näin yksin kiipeilevänä en voi kun ihmetellä miten hyvin vauva on otettu mukaan kiipeily-yhteisöön. Kukaan ei ole valittanut vaikka lapsi on tutkimassa toisten reppuja, jatkoja, sulkkareita kaikkea mitä käteen sattuu osumaan. Pojasta on muodostumassa seuran uusi maskotti, joka tulee näkemään kaikenlaista äidin mukana kulkiessa. Olen ajatellut, että vauvan on hyvä nähdä paljon ihmisiä ja olla vieraiden ihmisten sylissä, niin ehkä poika ei rupea vierastamaan. Ainakaan vielä lapsi ei osoita merkkejä vierastamisesta.

Lapsi on saanut vain äidinmaitoa, ja imetyksen hyviin puoliin kuuluu se, että vauvan eväät kulkee koko ajan mukana. Olen kokenut helpommaksi imettää lasta kuin puljata tuttipullojen kanssa. Suoraan sanoen poju on osoittautunut aikamoiseksi pullo rasistiksi. Nyt nälän iskiessä sen kun raotat hieman paitaa ja annat vauvan syödä. Mielestäni imettäminen on täysin luonnollinen asia, jota ei tarvitse häpeillä vaan olen syöttänyt vauvan hallilla ihan samalla tavalla kuin kotona. En sitten tiedä miten paljon se on muita ihmisiä häirinnyt, ainakaan kukaan ei ole tullut valittamaan siitä.

Tärkeimpänä asiana kiipeilyssä vauvan kanssa on itsestään selvyys eli vauvan tarpeet tulevat ensin ja sitten omat. Jos vauva huutaa kesken kruksia ja matkaa ylös on vielä jäljellä, niin ei siinä auta kuin tulla alas lohduttamaan pikkuista. Kummasti vauvan itku saa vauhtia ja olen yhden jos toisenkin reitin loppumetrit kiivennyt ennätys vauhdilla loppuun. Jos vauva on selkeästi väsynyt, niin on parempi ruveta pakkaamaan tavaroita ajoissa eikä viivytellä siihen asti kun rupeaa kiukuttamaan. Olen kokenut paremmaksi että en aseta mitään tiukkoja treeni tavoitteita kiipeilykerroille, sillä koskaan ei tiedä miten poika jaksaa seurustella mukana. Kiivettyjen reittien määrä on vähentynyt per kiipeilykerta, mutta se ei haittaa nyt tulee köysitellessä levättyä riittävästi yritysten välillä. Kannustan kaikkia äitejä ja isiä kokeilemaan perhekiipeilyitä myös vauva-aikana. Itse olen yllättynyt positiivisesti sen helppoudesta ja tuomasta ilosta.

Omat lelut jaksaa kiinnostaa kiipeilyn alussa