Osa porukkaa?

Kiipeily on yksilö laji, jossa jokainen vastaa omasta suorituksestaan ja kilpailee loppu pelissä vain itseään vastaan. Erityisesti boulderoinnissa jokainen tekee omaa suoritustaan eikä kontaktia muihin tarvitse ottaa, jos ei halua. Uskaliaimmat tekevät sitä samaa ulkona raahaten pädejä pitkin mantuja ja peltoja. Usein nämä tyypit ovat hyvin tietoisia, mitä riskejä myös yksin kiipeily pitää sisällään. Arvostan jokaista hetkeä kivellä tai kalliolla, sillä se tarjoaa hengähdystauon arjen rutiineista. Minä, pädi ja kivi muuta ei tarvita vai tarvitaanko? Yksin kivillä käymisen ei pitäisi olla normi vain pakon edestä tapahtuvaa toimintaa, silloin kun kaveria ei ole mahdollista saada mukaan.

Kiipeilykavereita on moneen lähtöön, niin kuin ihmisiä yleensäkin, mutta ne joita itse arvostan ovat luotettavia ja kannustavia. Tyyppejä joiden kanssa läppä lentää ja joiden kanssa voidaan nauraa epäonnistuneellekin reissulle. Hyvään kiipeilykaveriin luottaa varmistajana ja spottaajana. Se on se tyyppi jonka tiedät hoitavan homman kotiin, niin että voit itse keskittyä olennaiseen eli omien rajojen rikkomiseen.  Hyvä kaveri tietää myös heikkoutesi ja osaa tsempata oikeaan aikaan, kun itseltä alkaa usko loppumaan.

Havahdun eräänä päivänä ajatukseen, että olen taas liikkeellä yksin. Huomaan kaipaavani tuttuja naamoja ja juttuja kiven ja kallion juurella. Ajatukset harhailevat keväiseen heinikseen ja siihen miten kivaa oli kiivetä hyllydemo talvitauon jälkeen. Tajuan, että nyt en välttämättä kiipeä tuota vakio lämppäriä koko kesänä eikä mukana ole tuttuja kavereita varmistamassa. Tajuan olevani se uusi naama, joka ei vielä ole osa tämän seudun ulkokiipeily porukkaa.

Parhautta! Keväinen heinis parin vuoden takaa.

Vaikka olen törmännyt mahtaviin tyyppeihin BS:llä ja tulee moikattua useimpien tyyppien kanssa hallilla, niin jotain tuntuu puuttuvan. Välillä tunnen olevani porukan outsideri, jonka kanssa on vain tultava toimeen. Kaipaan kavereita joiden kanssa voi jutella muustakin kuin kiipeilystä ja siitä miten tämä reitti menee. Ajatus tyttökiikuista saa haikean fiiliksen ja hymyn huulille. Hyviä hetkiä ja ennen kaikkea terapiaa koko sielulle.

Uusien kaverisuhteiden luominen vie aikaa enkä voi odottaa samanlaisia kiipeilykavereita kuin jenssilässä. Lähtökohdat ovat erilaiset ja minä olen erilainen. Silti tunne ala-asteen liikuntatunnista kun tulee valituksi viimeisenä joukkueeseen, ei katoa. Minun vain pitää itse olla aktiivinen, kysellä seuraa ulos ja ehkä joku päivä joku kysyy minua mukaan. Alku jää on nyt rikottu ja muutama reissu uusien kiipeilykavereiden kanssa on takana. Hyviä hetkiä kaikin puolin niin köydellä kuin boulderissa. Tästä se sosiaalinen ulkokiipeily lähtee, sillä kiipeily porukassa on vain aina kivempaa kuin yksinäinen kiven halailu.

Stone cold

Kylmä tuuli lävistää koko kehon ja meinaan kaatua taaksepäin. Värisen hetken sen voimasta. Sormet ovat kohmeessa enkä pysy lämpimänä vaikka miten hypin paikallani. Onko tässä mitään järkeä? Tuulen voimakkuus puuskissa on varmasti yli 15 metriä sekunnissa ja lämpötila on viisi astetta. Mikä saa ihmisen tällaisessa säässä lähtemään ulos kivelle? Paljon järkevämpää olisi mennä sisälle tehdä kunnon hikitreeni ja painella väsyneenä kotiin syömään suklaata. Mutta se ei vain käy. Pää haluaa ulos. Reitti huutaa minua. Se vainoaa iltaisin, kun pitäisi nukahtaa. Muistelen miltä otteet tuntuu ja miten muuvit etenevät yksi toisensa jälkeen.

Kiven päällä tärisen osittain kylmästä ja osittain toppauksen aikaan saamasta jännityksestä. Jokin sisälläni helpottaa hetkeksi. Tyydytys onnistumisesta kestää vain vähän aikaa, sillä tunnen jo seuraavan reitin kutsuvan nimeäni.  Oikeastaan minua ei vainoa yksikään reitti vaan se tunne jonka jokainen onnistunut toppaus saa aikaiseksi. Hetkellinen helpotus ja itsensä voittaminen, mitä enemmän joudun tekemään töitä ylös pääsemiseksi sitä merkittävämmäksi reitti muodostuu, mutta mitä varten? Ei kukaan muista mitä kiipesin ja miten, sitten kun aikani maan päällä on ohi vai muistaako?

Seuraavan kerran kiipeän sisällä ja muovi tuntuu tympeältä sormenpäissä eikä aikaisemmin kiivetyt reitit tunnu menevän mitenkään. Kroppa on jumissa eikä mistään tunnu tulevan mitään. Kokeilen sisäprojektiani kerran eivätkä muuvit tunnu löytyvän mitenkään.  Katselen miten muut liikkuvat sujuvasti ja kevyesti tanssivat tiensä ylös. Näen hymyileviä ihmisiä onnistuessaan ja tiedän tuon virneen pysyvän heidän kasvoillaan loppupäivän ajan. Minulta on hymy kaukana, sillä tunnen itseni kömpelöksi elefantiksi, joka vain tömisten putoaa patjalle. Miten sisäkiipeily voi tuntua näin hankalalta? Kuvittelenko kaiken vai voisiko syy olla päässä ja siinä miten ulkokiipeily eroaa sisäkiipeilystä.  

Kuvista saa tällä kertaa kiittää rakasta miestä.

Muutaman päivän päästä saan miehen puhuteltua kameroineen mukaan Imatralle. Ajatus edes nopeasta bouldersessiosta saa sisäisen tuleni taas palamaan. Rupean suoraan kiipeämään ilman kunnon lämppiä ja pyllähdän heti pädille. Se ei harmita eikä ärsytä, vaikka sisällä lämppärireitillä tippuminen olisi varma keino nostaa v-käyrä pilviin. Mieleni on jostain syystä aina rauhallisempi ulkona. Reitti lopulta meni, ja siirryn suunnitellulle projektille. Muuvit löytyvät muutaman yrityksen jälkeen, mutta käsien pumppi tipautti juuri silloin, kun kuvittelen olevani selvillä vesillä. Se ei haittaa, reitti odottaa kyllä minua. Hymyilen, sillä sain sen mitä halusin jonkun joka huutelee minua luokseen ja motivoi yrittämään uudestaan ja uudestaan. Taas pienen hetken ajan mieli on tyytyväinen.