Köyden terävässä päässä

Vedän tossut jalkaan ja valjaat päälleni. Sidon kasisolmun valjaisiin ja katson ylös. Eri värisiä otteita johtaa ylös parinkymmenen metrin korkeuteen. Keltaiset kahvat huutavat nimeäni. Otan ensimmäisestä otteesta kiinni ja lähden etenemään. Kaikki on niin tuttua ja turvallista, mutta jotenkin taas uutta ja jännittävää. Huomaan puristavani vähän enemmän kuin normaalisti samalla kun käsivarsissa kasvaa pumppi tasaiseen tahtiin. Ankkurin lähestyessä aloitan sisäisen kamppailun klippaanko ankkurin vai en.  Käden osuessa viimeiseen otteeseen hyppään sitä sen enempää miettimättä. Pienen hetken tunnen lentäväni kunnes köysi kiristyy ja vauhti pysähtyy, ja tajuan roikkuvani köydessä varmistajan laskiessa minua alaspäin. Hymyilen, tämä se vasta on elämää.

Hypättiin pojun kanssa alkuviikosta junaan ja lähdettiin käymään Joensuussa. Matkan tarkoitus oli käydä tervehtimässä kavereita ja kiipeämässä köyttä areenalla. Vaikka boulderointi on hauskaa, niin köysikiipeilyssä on vaan sitä jotain. Boulderointia voisi verrata pikajuoksuun, kun taas köysikiipeilyssä on kyse jo pitkänmatkan juoksusta, jossa maitohapot jylläävät. Köysittely sytyttää sisälläni taistelijan, joka ei suostu antamaan periksi ennen kuin sormet eivät enää pysy kahvassa kiinni.

Pojukin halusi ottaa kuvia. Areena pari vuotiaan näkökulmasta. Kuten kuvasta näkee hiljaista oli ja rauhassa sai olla.

Köysikiipeilyssä korostuu hienosti reitinlukemisen taito, sillä hyvä köysikiipeilijä pystyy alhaalta päin suunnittelemaan mistä otteista on hyvä tehdä klippi ja mihin otteeseen kannattaa jäädä lepäämään. Lepoasentojen opettelu kyllä kannattaa, sillä hyvässä otteessa tehty palauttelu saattaa olla se ratkaisevatekijä pääseekö reitin ylös asti vai ei. Uskottelen usein itselleni, että pienikin ote voi olla kahva jossa pystyy helposti palauttelemaan. Ilokseni sain todeta, että lepäämisen minä kyllä hallitsen. Vaikka kädet väsyivät normaalia nopeammin, koska en ole kiivennyt köyttä yli kahteen kuukauteen, niin silti pystyi palauttelemaan ja sain onnistumisia reiteiltä jotka haastavat minua.

Areenalla on kivaa!

Pojukin oli kasvanut sitten viime kerran. Nyt kiipeilyt onnistui hienosti kahdestaan, ja  ”hiekkalaatikolla” jaksettiin leikkiä pitkään ihan yksin. Sitten kun ei leikit eivät enää kiinnostaneet, niin läppäri esiin ja piirretyt kehiin. Pikkumies jaksoi hienosti hengailla pari tuntia mukana niin, että itse sain kiivetä ihan riittävästi.

Miten liikut seinällä?

Oletko miettinyt mitä jalkasi tekevät kiivetessäsi? Elävätkö ne omaa eläämäänsä vain huomaatko miten jalkojen asennon muutos vaikuttaa painopisteeseen? Jos vastasit kyllä, voit onnitella itseäsi olet tiedostanut kiipeilystä kaksi hyvin tärkeää asiaa. Jos et vielä ole tätä tajunnut, ei hätää asialle voi tehdä jotain. Nyt on korkea aika ruveta pohtimaan voisiko kopiseville jaloille ja reittien pääsemättämyydelle olla selitystä.

Aloitettuani Bouldersaimaalla työskentelyn olen päässyt näkemään yhden jos toisen aloittelevan kiipeilijän yritystä päästä ylös. Yleisimmät virheet johtuvat jaloista ja siitä että oman kehonpainopistettä ei hahmoteta vedetään käsillä, ja sitten ihmetellään kun kädet menee pumppiin. Jos kuvittelit, että pidempään kiivenneet eivät enää tee samoja virheitä, olet väärässä. Minä ainakin tunnustan välillä unohtavani jalkojen olemassa olon. Onneksi näihinkin ongelmiin on olemassa ratkaisu. Jos oma ymmärrys ei riitä, niin kiipeä itseäsi parempien kanssa jotka jaksavat neuvoa ja opastaa sinua tai sitten voit käydä kiipeilyn tekniikkakurssin.

Pääsin osallistumaan BS:n järjestämälle kiipeilyn peruskurssille, joka oli jaettu kahteen kahden tunnin sessioon jossa käytiin läpi kiipeilijöiden yleisimmät virheet eli huono jalkatekniikka ja painopisteen vaikutus kiipeilyyn. Kurssilla painotettiin hyvin lämmitelyn merkitystä ja sain hyviä vinkkejä millaisia liikkeitä voi ja kannattaa tehdä ennen kiipeilyä. Kuka tunnustaa, että on skipannut lämmittelyn ja siirtynyt suoraan seinälle pahimmillaan omalla projektille? Minä ainakin. Ei kannattaisi, sillä hyvin tehty lämmittely ehkäisee loukkaantumisia eihän kukaan huippu-urheilijakaan lähde tekemään omaa maksimi suoritustaan kylmiltään.

Vaikka kiipeily kokemusta on jo vuosia takana, niin silti sieltä tarttui jotain mukaan. Väkisin huomasin kurssin ensimmäisen päivän jälkeen pohdiskelevani omaa kiipeilyäni ja miten paljon minulla on tekemistä dynaamisten muuvien kanssa. Tärkeä muistutus olikin, että dynaamisiin vetoihin lähdetään alhaalta kädet mahdollisimman suorina.

Näin käy, kun dyno ei onnistu. Painopiste vetää jo alaspäin kun käsi hamuaa seuraavaa otetta.

Jotta asiat eivät olisi liian hankalia niin kurssin toisena päivänä jatkettiin siitä mihin jäätiin eli jalkoihin ja painopisteen hahmottamiseen. Tällä kertaa opiskeltiin kiipeämään diakonaalisti, pohdittiin miten dynoja tehdään sekä tutustuttiin huukkien maailmaan. Paljon tuttua asiaa, mutta kertaus ei ikinä ole pahasta. Kun kiipeily muuttuu analyyttiseksi niin se voi tuntua alkuun hankalalta. Se mikä ennen tuntui helpolta muuttuukin haastavaksi, koska ensimmäistä kertaa sitä kiinnittää huomiota miten seinällä liikkuu. Se on onneksi ohi menevä tunne, sillä kun tiedostaa oman kehonsa liikkumista voi oppia siitä ja kehittää itseä.

Vasen käsi on siirtymässä oikean käden yli ristiin. Ristiinvedoissa käytetään yleensä vastakkainen käsi-jalka yhdistelmää tasapainoisen asennon löytämiseksi. 

Voin lämmöllä suositella kurssia kaikille niille jotka haluavat kehittää omaa kiipeilyään. Jos kurssille ei ole mahdollisuutta osallistua, niin kannattaa edes hetkeksi pysähtyä miettimään miten liikkuu seinällä. Omaa kiipeilyä kannattaa tarkastella tasaisin väliajoin. Pohtia niitä asioita mitkä ovat itselle haastavia ja yrittää keksiä mitä asialle voisi tehdä. Jos uusi muuvi tuottaa hankaluuksia, niin se vaatii vain harjoittelua (usein satoja/tuhansia toistoja ennen kuin se menee lihasmuistiin). Olet yhtä hyvä kiipeilijä kuin heikoin lenkkisi, joten keskity niiden treenaamiseen.