Muovia köydellä

Elämä alkaa asettua uusiin uomiin ja vapauden tunne on jotain, mitä olen odottanut pitkään. Olen vapaa tekemään asioita joita haluan, ilman huonoa omatuntoa tai kiirettä. Nyt kolmen tunnin päivä treenit voivat olla arkipäivää tai sitten voin vain maata sohvalla katsomassa jotain hömppää koneelta, koska sekin on sallittua. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen vailla suuntaa elämässä, en ole osa oravanpyörää ja nautin siitä tunteesta suunnattomasti. Tiedostan, että tämäkään ei voi jatkua loputtomiin, mutta juuri nyt on hyvä näin. Nyt on minun hetkeni elämässäni keskittyä täysillä minuun itseeni ja treenata, niin paljon kuin haluan.

Ainoa este rankoille treenille on ollut nilkkani. Kolme viikkoa onnettomuudesta tarkoittaa sitä, että perus elämä sujuu ongelmitta. Voin kävellä normaalia vauhtia ja kiipeilemään pystyy. Kuitenkin nilkan liikkuvuus on selkeästi rajoittunut, ja se on selvästi vielä turvonnut. Kun on tällainen hätähousu, niin olen testannut nilkan sietoa jo juoksemalla tai no hyvin hiljaista hölkkää se oli, josta nilkka ei hirveästi tykännyt. Nyt sitten taas odotellaan milloin sitä seuraavan kerran uskaltaa lähteä juoksemaan.

Se mitä olen alle viikon tapahtumasta päässyt tekemään on köysikiipeily. Köydellä erityisesti yläköydellä voi hyvin kiivetä eikä nilkassa tunnu kipua kuin muutamassa asennossa. Peruskahvakiipeily sujuu siis hyvin. No, parin viikon kahvottelun jälkeen rupesi tuntumaan, että nyt voisi tehdä jotain muuta. Koska tiukat reitit erityisesti liidaten on pois kuvioista puhumattakaan boulderista ja patjalle tipahtamisesta, niin lisätään sitten painoa kahvareiteille.

Muutama kiipeilykerta on nyt painoliiveillä takana ja pakko hehkuttaa, että se on tosi siistiä. Olen liidaillut helpompia reittejä yhden liivin kanssa, ja sitten hieman vaikeampia olen kiivennyt kahden painoliivin kanssa (liiveissä lukee 6 kg ja 8 kg joten 14 kg on parhaimmillaan ollut painoja). Painojen kanssa kiipeily on hieman erilaista kuin normaali kiipeily. Siinä missä normaalisti vetäiset pidemmän muuvin helposti, niin liiveillä joutuu keskittymään enemmän jaloilla työntämiseen ja siihen että saa momentumin mukaan. Sillä jos vauhtia ei ole muuviin lähdettäessä, niin homma menee helposti käsillä vetämiseksi ja kaikkihan tietää miten siinä käy. Mulla olikin ensimmäisen painoliivi kiipeilykerran jälkeen pakarat ihan kipeät seuraavan päivän, joten ehkä se kertoo hieman mihin liiveillä kiipeily käy käsien lisäksi. Nyt on tavoite kiivetä muutaman viikon ajan painojen kanssa ja katsoa miten se vaikuttaa. Toivottavasti voimakestävyys paranee eikä kiipeily projekteilla tunnu niin raskaalta.

Naps ja poks

Välillä on niitä päiviä jolloin kaikki ei vaan mene putkeen, vaikka olosuhteet loistavalle päivälle olisivat olleet hyvät. Aurinko paistoi lämpimästi ja aikaa oli varattu reilusti yksinäiselle boulderreissulle. Hyvillä mielin ajelin Liperin kiville tarkoituksena kiivetä pari reittiä, mitä en ollut jostain syystä aikaisemmin kiivennyt. Mieli oli virkeä ja naama oli hymyssä, kun pääsin kiven luo. Kaiken piti olla kohdallaan hyvälle kiipeily päivälle, mutta kaikki ei mennytkään niin kuin piti.

Lämmittely släbillä tultiin taidokkaasti alas niin, että toinen jalka jäi hetkeksi halkeamaan jumiin. Auts, muistoksi sain siitä molempiin jalkoihin hienot naarmut. Ajattelin, että nyt en saa lähteä pois kun kerran tänne tulin. Kiipeät jotain muuta heti perään, niin ei jää peikkoja kummittelemaan. Niimpä vaihdoin reittiä ja muutamat nousut sainkin tehtyä, joka rauhoitti mieltä. Kyllä tämä tästä lähtee sujumaan, joten tunsin olevani valmis siirtymään reiteille joiden takia tulin. Jostain syystä Kantti oli jäänyt kiipeämättä ja päätin, että tänään on aika korjata tämä virhe. Aluksi ihmettelin mistä ihmeestä reitti lähtee, kunnes löysin alkuun toimivan betan ja homma lähti sujumaan. Melko pian löysin itseni kurottelemasta toppia, sitten tapahtui jotain mihin en ollut varautunut. Mokasin vedon ja tipuin.

Kerkeän näkemään pädin, ja sen miten minä menen siitä himpun verran ohi. Sitten kuului se ääni, mikä nostaa niskavillat pystyyn. Naps ja lämmin kipualto leviää ruumiseen. Hetken kestää tajuta, mitä juuri äsken tapahtui ja mitä minä teen nyt. Ensimmäinen reaktio on kontata kamojen luo ja ottaa kiipeilytossut pois. Kiroan omaa tyhmyyttäni, sitä miksi en tarkistanut pädin paikkaa ennen kuin lähden kiipeämään ja miksi en ole ostanut uutta kylmäpakkausta edellisen tilalle. Jotain minulla sentään on mukana nimittäin ideaalisidettä. Paketoin nilkan ja laitan kengän jalkaan, sillä kuvittelen, jos en toimi nopeasti niin jalka turpoaa niin paljon etten saa kenkää enää jalkaan.

Siinä sitä sitten ollaan keskellä metsää yksin nyrjähtäneen nilkan kanssa. Konttailen pädin luokse ja pakkaan pädin samaan aikaan, kun päässäni pyörii vain yksi ajatus miten pääsen täältä pois. Päätän koittaa laittaa painoa kipeälle jalalle, ja todellakin iloitsen siitä, että taju ei lähde eikä mitään ylitse pääsemätöntä kipua synny. Hitaasti lähden etenemään kohti autoa ja matka tuntuu todella pitkältä. Puolessa välissä matkaa rupeaa tulemaan huono-olo ja istun maahan lepäämään ja juomaan. Siinä huilaillessa soitan miehelle, joka ei todellakaan riemastunut kuullessaan uutiset. Suurimpana huolena on pystynkö ajamaan itse autoa, kun nyrjähtänyt nilkka on tietenkin oikean puoleinen kaasujalka. Päätämme, että soitan heti kun olen päässyt autolle ja kokeillut ajamista. Puhelun jälkeen on aika jatkaa matkaa, sillä en halua pysähtyä pitkäksi aikaa, jos kipu rupeaa yltymään. Mini askelin etenen ja huokaisen helpoituksesta, kun pääsen tielle jossa matkan teko hieman helpottuu. Autolla olo tuntuu hyvältä, ja hyppään autonrattiin ja lähden ajelemaan kotia kohti.

Kotiin päästyä pystyin vihdoin antamaan nilkalle kylmää ja nostamaan sen ylös noin tunti tapaturman sattumisesta. Selvisin yksin pois ja siitä saan olla todella kiitollinen. Minulla oli onnea matkassa, nilkkani ei mennyt pahasti. Kokemuksesta tiedän, että se voi olla hyvinkin kipeä ettei sille todellakaan laiteta painoa muutamaan päivään. Puhumattakaan siitä, että minulla olisi mennyt molemmat nilkat (jep kokemusta on siitäkin). Näin päivä onnettomuuden jälkeen olen hyvin toiveikas ja luottavainen, että kahden viikon päästä kävelen korkkareilla.

Toimikoon tämä taas muistutuksena kaikille boulderoijille, että kertokaan jollekin minne olette menossa ja pitäkää puhelin mukana. Pakatkaa mukaan aikakin kylmäpakkaus ja ideaalisidettä eikä muutama särkylääke olisi pahitteeksi ottaa mukaan. Ja ne pädit, tarkistakaa, että ne on hyvin eikä vain reitin alussa vaan se kattaa myös sen lopun. Kyllä se kaveri kannattaa ottaa mukaan spottaamaan sinne kiville aina kun se on mahdollista, sillä tämäkin tapaturma olisi varmasti vältetty.