Ne pienet saavutukset

Vanhemmuus muuttaa ihmistä tai ainakin se on muuttanut minua. Kun kyse ei ole enää sinusta itsestäsi, vaan mukaan on tullut joku tyyppi joka opettelee uusia asioita päivittäin niin omat tarpeet ja saavutukset jäävät heti taka-alalle. Ylpeys valtaa vanhemman jokaisen uuden taidon myötä. Nyt se oppi konttaamaan ja nyt se jo kävelee. Ihanaa se syö itse eikä herää öisin enää tunnin välein. Se osaa tehdä useamman palikan tornin ja leikki itsenäisesti autoilla useamman minuutin ajan.

Lapsi kehittyy, joka on tietysti luonnollista, mutta jokainen opittu uusi taito yllättää ja saa vanhemman pakahtumaan ylpeydestä. Mitä ihmettä, se osaa jo itse niistää nenänsä ja tekee taitavasti kuperkeikkoja. Poju on syksyn aikana kasvanut hurjaa vauhtia motoristen ja verbaalisten taitojen kehittyessä päivittäin. Tuntuu, että elän pienen sienen kanssa, joka imee tietoa itseensä loputtomasti ja yllättää taidoillaan mitä erikoisemmissa tilanteissa.

Koin yhden hetken viime tiistaina areenan seuranvuorolla, jonka haluan muistaa loppuelämäni. Haluan tallentaa tiedon siitä, miten pojun kehitys on edennyt ja mitä kaikkea se osaa nyt. Poju on muutamaan otteeseen päässyt kokeilemaan köysikiipeilyä kiitos kiipeily kaverini M:n, jolla on Edelridin lasten kokovartalo valjaat. Ne saa tarpeeksi pieneksi pari-vuotiaalle muksulle. Pojun kiipeily on lähinnä ollut köydessä roikkumista äidin tuuppiessa ja nostellessa jalkoja ylöspäin. Olen iloinnut siitä, jos poju on edes sekunnin ajan pitänyt itseään seinällä itse. Siitä on kiipeily kaukana, enkä ole voinut kuvitellakaan, että se siirtäisi käsiä ja jalkojaan itse eli tekisi muuvin puhtaasti.

Ihan loistavat valjaat perheen pikkuväelle. 

Nyt se sitten tapahtui (kaverilla on ikää kaksi vuotta ja kaksi kuukautta), kun poju halusi kiivetä. Alun haparoinnin ja kehotuksen jälkeen se teki useamman muuvin puhtaasti itse. Olin niin ylpeä, että omat kiipeilyt ja treenit unohtuivat siihen paikkaan. Tyyppi kiipesi muutaman otteen verran ja hyppäsi/tippui köyteen ja huusi kovaan ääneen: Ei haittaa! Sitten se nauroi ja halusi tehdä saman uudestaan. Ihan mahtava asenne, josta moni isompikin voisi ottaa mallia. Ei todellakaan haittaa vaikka tiput, se on kivaa, jonka jälkeen voi taas kiivetä uudestaan. Minä olin tästä kaikesta niin iloinen, kun tämä pikku tyyppi oppi taas jotain uutta.

Kaverin kanssa areenan puolapuissa kiipeily on hauskaa. Nyt poju on jo oppinut laskeutumaan itse alas eikä enää hyppää ylhäältä syliin. Se aiheutti kaikille paikalla oleville aina sydämmentykytyksiä. Ainakaa poju ei pelkää korkeita paikkoja :) Kiitos kuvasta M.

Tapan aikaa liikkumalla

Hengitän pakkausyön jälkeen raikasta ilmaa keuhkoihini. Tänään on pakko lähteä lenkille on ihan liian hyvä ilma olla sisällä. Nautin lenkistä ja liikkeestä, mutta ennen kaikkea siitä, että nilkkaan ei koske. Sykemittari näyttää lenkinpituudeksi 11 km ja palautumisajaksi 22 tuntia. Seuraavana päivänä käyn pelleilemässä muksun kanssa hallilla kiipeän voimistelusalin köyttä pelkästään käsiä käyttäen, mikä herättää muistoja koulun liikuntatunneilta. Muksun vahtimisen ohessa kiipeän 12 reittiä ja päivä tuntuu kevyeltä ihan kuin ei olisi vielä tehnyt mitään.

Muksun sairastumisen vuoksi teen seuraavana päivänä vain lyhyen kahvakuulatreenin ja koiran kanssa kävelylenkin. Tiistaina on vakio seuranvuoro areenalla, jota ei voi missata ja keskiviikkona oli sovitut kiipeilyt kaverin kanssa. Sitten oli lepopäivä, vain kävelylenkki koiran kanssa ja leffan tuijottelua sohvalla. Heti seuraavan päivänä onkin paluu treenaamiseen ja kevyet kolmentunnin bouldersessiot.

Jotain on tullut tehtyä viimeisen parin viikon aikana

Milloin on liikaa? Mistä sen tietää milloin pitää levätä ja ottaa rennosti? Ei kai sitä kukaan tiedä, jos ei ole vetänyt sen yli mitä kroppa kestää. Toki tiettyjä merkkejä (väsymys, kohonnut leposyke) on hyvä seurata ettei vain pääse ylikunto yllättämään tai saa rasitusvammaa aikaiseksi. Viimeiset pari viikkoa on ollut liikunnallisesti hyvin aktiivisia, sillä joka päivä on tullut tehtyä jotain. Vaikka tuntuu, että liikun jonkin verran silti on matkaa huippu-urheilijoiden ja kovien treenaajien tuntimäärään. Vain miltä kuulostaa 30 tuntia viikossa treenaamista, mikä oli Adam Ondran tunti määrä valmistautuessaan kisakauteen tai perus settiä Ramón Julián Puigblanque tapaa eli  kuusi tuntia päivässä joka päivä. Näitä lukuja tuijotellessa tuntuu etten tekisi yhtään mitään. Käyn vain vähän puuhastelemassa, mutta en vielä edes treenaa.

Muistutan tässä kohtaa itselleni: A) en millään pystyisi käyttämään päivästä noin paljon kiipeilyyn joka päivä ja B) kroppani ei kestäisi sitä. Teen sen verran mitä pystyn ja mistä nautin. Faktahan on se, että ei minusta tai monesta muustakaan ammattilaista tule. Minä ainakin harrastan kiipeilyä ja liikkumista vain itseni takia, koska siitä tulee hyvä olo, en kisatakseni maailmanhuippuja vastaan. Ainoa kisa, mitä voin käydä on kisa itseäni vastaan, pyrkien parempiin tuloksiin kivillä ja hallissa tai sitten vain lenkkipolulla. Minun ei tarvitse ruveta hulluna treenaamaan niin, että tuntimäärät viikossa paukkuvat 20 tunnin yläpuolella. Ei minusta taida edes olla sellaiseen kurinalaiseen treenaamiseen haluan liikaa pitää hauskaa. Jatketaan siis samalla konseptilla tehdään sitä, mikä tuntuu hyvältä sillä hetkellä kroppaa kuunnellen.