Blogi on viettänyt hiljaiseloa kohta kuukauden verran.
Päivät sekoittuvat toisiinsa ja yksi asia vallitsee ajatuksia, ja millään
muulla ei tunnu olevan merkitystä. Muistikuvat edellisestä päivästä ovat
hatarat puhumattakaan siitä, mitä tapahtui viikko sitten tai kuukausi
takaperin. Kiipeisinkö? Joo, milloin ja mitä, sillä ei tällä hetkellä ole
merkitystä. Omat suoritukset tuntuvat vähäpätöisiltä piiperrykseltä, josta ei
ole muille jaettavaksi. Paluu muoville tuntuu turhauttavalta ja mieli taistelee
vastaan. Reissut ulkona, noh, eivät ole nyt olleet sellaisia mistä olisi
halunnut jotain kirjoittaa. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut sitten
heinäkuun lopun.
Elämää hallitsee nyt vain yksi asia, joka lähestyy
vääjäämättä. Kello käy, päivät, minuutit, ja sekunnit tuntuvat loppuvan kesken.
En ole valmistautunut riittävästi, en ole tehnyt ajoissa pohjatyötä, joka saa
aikaan paniikkia. Ei todellakaan ole valmis, mutta pakko on yrittää. Tekemättömien
asioiden lista tuntuu loputtomalta, puhumattakaan siitä taloudellisesta
panostuksesta mitä yhden päivän takia joutuu tekemään. Samalla tunnelin päässä
valoa, sillä se odottaa vapaus.
Ei, vielä on liian aikaista juhlistaa ja iloita monen vuoden
projektin päätökseen saamisesta, mutta näen sen jo. Se näyttää houkuttelevalta,
pystyn melkein tuntemaan sen vapauden, olla hetken tekemättä yhtään mitään
töihin liittyvää. Ajatus houkuttaa ja kiehtoo. Olen kuin Nuuskamuikkunen joka
syksyllä tietää lähdön koittavan ja pääsevänsä matkaan, yksin vapaana. Suuntana
on yksinäiset vuoret ja uudet seikkailut, jotka saavat aikaan kutinaa
vatsanpohjassa. Toivon vain, että olisin yhtä viisas ja tyyni kuin muikkunen,
kohdatessani elämän tuomat haasteet.
Luultavasti blogi jatkaa hiljaiseloa jonkin aikaa, mutta pinnan
alla tapahtuu koko ajan ja elämän rauhoitettua tarinat kiipeilystä voivat taas
tuntua tärkeiltä.
