So happy to be 30

Istuin taannoin iltaa tuttavani kanssa, ja puhe ajautui liikuntaan ja siihen miten hyvän olon siitä saa. Liikunta tuottaa parhaimmillaan sellaisen endorfiinipiikin, mitä ei todellakaan kaupasta ostamalla saa. Kuitenkin liikunnalla on varjopuolensa ja liika on liikaa eikä kroppa kestä kaikkea. Ystäväni totesikin, kun mittariin tuli kolmekymmentä niin kaikki ongelmat alkoivat.

Juu, niin tuntuu alkaneen. Nyt kun mietin mennyttä syksyä,  niin ollaan edetty ongelmasta ongelmaan. Hetken huuma on päätynyt pohjamutien räpiköimiseen, ja sieltä hitaasti nousuun kunnes on upottu uudestaan. Ongelmavyyhdistähän ei voi syyttää ketään muuta kuin itseä ja liika into on suurin syy kaikkiin ongelmiin. Miksi on niin helppoa sanoa muille mitä pitää tehdä, mutta omien neuvojen noudattaminen on hankalaa?

Syksyn ulkokausihan päättyi osaltani kuin seinään, kun onnistuin tyhmyyttäni telomaan nilkkani. Siinä sitten menikin parhaat lähetyskelit ikkunasta ulos katsellessa. Kun nilkka alkoi kestämään kiipeilyä, rupesin treenaamaan enemmän kuin olisi pitänyt. Kun treenaaminen tuntuu hyvältä ja halu kehittyä on kova, niin sitä tekee sen minkä sillä hetkellä kokee oikeaksi. Mielestäni en tehnyt hirveän paljon, lisäsin vain muutaman tunnin ja treenin viikkoon siihen mihin kroppani oli tottunut.

Jälkeen päin ajatellen oli hyvin tyhmää ruveta liikkumaan sillä intensiteetillä mitä tein, kun nilkka oli vielä toipumisvaiheessa. Enkä osannut lisätä ruuan määrää siihen nähden miten paljon liikuin. Syöminen on yksi minun heikkouksistani (erityisesti sen vähyys), yksi banaani ja kourallinen pähkinöitä ei oikein riitä päiväruuaksi. Onnistuin sitten saamaan oman kroppani sen verran sekaisin, että sydänoireiden ilmaantuminen sain tyhmemmänkin tajuamaan että kaikki ei ole kohdallaan. Painonlasku ja kohonnut syke viestittivät ylikunnosta. Lepoa ja rauhallisia kävelyitä. Panostin enemmän ravintoon ja paino rupesikin nousemaan, ja useamman kuukauden sekaisin ollut hormonituotanto tuntui pikku hiljaa palautuvan.

Sitten alkoi taas kiipeily, jonka otin alkuun hiljaa ja todella varoen. Kaikki tuntui taas hyvältä. Kunnes innostui taas liikaa ja vetäisin liian rankan setin kiipeillessä. Seuraava päivänä  kirosin taas itseäni, kun kroppa tuntui vieraalta. Sen lisäksi flunssan oireet iski päälle, olin todellakin levon tarpeessa. Reilussa viikossa olo parani sen verran, että kokeilin kevyttä kiipeilyä ja olo tuntui lähes normaalilta eikä mitään ihmeellistä tunnetta tullut kiipeilyn jälkeen.

Nyt, kun tunnun päässen ylikunnon oireista eroon niin vasen käsi on ruvennut oireilemaan. No, pakko myöntää onhan se oireillut ennenkin, mutta nyt se on taas kipeä. Vanhaan tuttuun oireeseen sormien napsumiseen on yhdistynyt tenniskyynerpää, joka jomottaa mukavasti.

Minulla on näköjään tämän lajin kanssa vain on/off suhde, joko sitä tehdään kovaa tai sitten ei ollenkaan. Miten sitä kaikkien oireiden ilmaantumisen jälkeen vasta muistaa ja tajuaa ettei ole tehnyt juuri ollenkaan vastalihastreeniä eikä venyttelyä. Ne on niin helppo unohtaa kaiken kiireen keskellä. Nyt on taas kuntoutusvaihe menossa ja kaivelen netin syövereistä toinen toistaan parempia kuntoutusohjeita kädelle. Faktahan on se, että käsi tarvitsee lepoa ja kevyttä jumppaa. Itseni tuntien, tuskin taaskaan maltan pitää riittävästi taukoa ja jatkaa kuntouttavia liikkeitä riittävän pitkään, vaan löydän itseni tulevaisuudessa kiroamassa omaa tyhmyyttäni kun joku paikka on alkanut oireilemaan. Sitä ei tosiaan enään olla parikymppisiä ja kehonhuoltoon pitäisi muistaa panostaa riittävästi...

Evolution?

Lähde Lappeenrantaan...

Etelä-Karjala sai vuosi sitten kokea jotain hienoa tapahtuvan, kun Bouldersaimaa aukaisi ovensa. Lappeenrannan seudulla ei ole kunnon sisämestoja ollut, ja Bouldersaimaa täytti tämän tyhjiön täydellisesti. Vaikka en Leprassa asunutkaan, niin silti olin paikan aukeamisesta ihan täpinöissäni, sillä kotiseudulla tulee aina tasaisin väliajoin vierailtua. Avajaisiin en tuolloin päässyt, mutta 1-synttäreitä en halunnut missata etenkin, kun oltiin muissa asioissa käymässä Lappeenrannassa.

Bouldersaimaa juhlisti synttäreitään tarjoamalla tekniikkaklinikkaa, leikki muotoiset kisat ja kehonhuolto-oppia. Pääsin paikalle kuuntelemaan tekniikka osuutta, jossa Imatran Yoda teki tekniikan opiskelusta hauskaa kuultavaa ja ne jutut jää väkisin mieleen. Vai miltä kuulostaa sanonta, että pidetään ne kainalokarvat kohti seinää :D

Tekniikan jälkeen oli leikkimielisten kisojen aika. Pari tuntia kiipeily aikaa ja 61 reittiä odotti nousuaan. En ollut päässyt kolme viikkoon kunnolla liikkumaan ja olotila ei todellakaan ollut vahva. Edellisenä sunnuntaina alkanut vatsatauti oli vienyt hyvin voimat ja jälkitautina vaivasi nuha eli selitykset oli valmiina, miksi en pääse vaikeita reittejä. Kyllähän sen nopeasti huomasi, että sellainen viimeinen puristus puuttui ja vähänkin vaikeammalla reitillä meni ihan pumppiin. Päätin sitten, että en projektoi mitään reittiä pitkään noin viisi yritystä, jos ei mene niin sitten seuraavalle. Reittejä, kun oli reilusti niin miksi en sitten kiipeisi helppoja ja nautiskelisi uusista muuveista. Parin tunnin jälkeen olin täysin valmis lopettamaan ja päivän saldoksi jäi 51 reittiä. Huh, tulipahan sitten kerrankin kiivettyä määrää.

Kisojen jälkeen onnekkaimmat saivat jotain kotiin viemistä ja muiden toivoessa parempaa arpaonnea. Kehonhuolto-oppia olisin mielelläni jäänyt kuuntelemaan, mutta lupasin palailla ajoissa takaisin, niin poistuin tässä vaiheessa takavasemmalle. Synttäreillä oli rentomeininki ja ihan kivasti oli ihmisiä tullut paikan päälle. Reitintekijät olivat saaneet aikaiseksi oikein onnistuneita reittejä, joista jokainen sai varmasti riittävää haastetta. Iso kiitos hyvistä reiteistä ja palaan kyllä muutaman kesken jääneen reitin pariin.

Ne pienet saavutukset

Vanhemmuus muuttaa ihmistä tai ainakin se on muuttanut minua. Kun kyse ei ole enää sinusta itsestäsi, vaan mukaan on tullut joku tyyppi joka opettelee uusia asioita päivittäin niin omat tarpeet ja saavutukset jäävät heti taka-alalle. Ylpeys valtaa vanhemman jokaisen uuden taidon myötä. Nyt se oppi konttaamaan ja nyt se jo kävelee. Ihanaa se syö itse eikä herää öisin enää tunnin välein. Se osaa tehdä useamman palikan tornin ja leikki itsenäisesti autoilla useamman minuutin ajan.

Lapsi kehittyy, joka on tietysti luonnollista, mutta jokainen opittu uusi taito yllättää ja saa vanhemman pakahtumaan ylpeydestä. Mitä ihmettä, se osaa jo itse niistää nenänsä ja tekee taitavasti kuperkeikkoja. Poju on syksyn aikana kasvanut hurjaa vauhtia motoristen ja verbaalisten taitojen kehittyessä päivittäin. Tuntuu, että elän pienen sienen kanssa, joka imee tietoa itseensä loputtomasti ja yllättää taidoillaan mitä erikoisemmissa tilanteissa.

Koin yhden hetken viime tiistaina areenan seuranvuorolla, jonka haluan muistaa loppuelämäni. Haluan tallentaa tiedon siitä, miten pojun kehitys on edennyt ja mitä kaikkea se osaa nyt. Poju on muutamaan otteeseen päässyt kokeilemaan köysikiipeilyä kiitos kiipeily kaverini M:n, jolla on Edelridin lasten kokovartalo valjaat. Ne saa tarpeeksi pieneksi pari-vuotiaalle muksulle. Pojun kiipeily on lähinnä ollut köydessä roikkumista äidin tuuppiessa ja nostellessa jalkoja ylöspäin. Olen iloinnut siitä, jos poju on edes sekunnin ajan pitänyt itseään seinällä itse. Siitä on kiipeily kaukana, enkä ole voinut kuvitellakaan, että se siirtäisi käsiä ja jalkojaan itse eli tekisi muuvin puhtaasti.

Ihan loistavat valjaat perheen pikkuväelle. 

Nyt se sitten tapahtui (kaverilla on ikää kaksi vuotta ja kaksi kuukautta), kun poju halusi kiivetä. Alun haparoinnin ja kehotuksen jälkeen se teki useamman muuvin puhtaasti itse. Olin niin ylpeä, että omat kiipeilyt ja treenit unohtuivat siihen paikkaan. Tyyppi kiipesi muutaman otteen verran ja hyppäsi/tippui köyteen ja huusi kovaan ääneen: Ei haittaa! Sitten se nauroi ja halusi tehdä saman uudestaan. Ihan mahtava asenne, josta moni isompikin voisi ottaa mallia. Ei todellakaan haittaa vaikka tiput, se on kivaa, jonka jälkeen voi taas kiivetä uudestaan. Minä olin tästä kaikesta niin iloinen, kun tämä pikku tyyppi oppi taas jotain uutta.

Kaverin kanssa areenan puolapuissa kiipeily on hauskaa. Nyt poju on jo oppinut laskeutumaan itse alas eikä enää hyppää ylhäältä syliin. Se aiheutti kaikille paikalla oleville aina sydämmentykytyksiä. Ainakaa poju ei pelkää korkeita paikkoja :) Kiitos kuvasta M.

Tapan aikaa liikkumalla

Hengitän pakkausyön jälkeen raikasta ilmaa keuhkoihini. Tänään on pakko lähteä lenkille on ihan liian hyvä ilma olla sisällä. Nautin lenkistä ja liikkeestä, mutta ennen kaikkea siitä, että nilkkaan ei koske. Sykemittari näyttää lenkinpituudeksi 11 km ja palautumisajaksi 22 tuntia. Seuraavana päivänä käyn pelleilemässä muksun kanssa hallilla kiipeän voimistelusalin köyttä pelkästään käsiä käyttäen, mikä herättää muistoja koulun liikuntatunneilta. Muksun vahtimisen ohessa kiipeän 12 reittiä ja päivä tuntuu kevyeltä ihan kuin ei olisi vielä tehnyt mitään.

Muksun sairastumisen vuoksi teen seuraavana päivänä vain lyhyen kahvakuulatreenin ja koiran kanssa kävelylenkin. Tiistaina on vakio seuranvuoro areenalla, jota ei voi missata ja keskiviikkona oli sovitut kiipeilyt kaverin kanssa. Sitten oli lepopäivä, vain kävelylenkki koiran kanssa ja leffan tuijottelua sohvalla. Heti seuraavan päivänä onkin paluu treenaamiseen ja kevyet kolmentunnin bouldersessiot.

Jotain on tullut tehtyä viimeisen parin viikon aikana

Milloin on liikaa? Mistä sen tietää milloin pitää levätä ja ottaa rennosti? Ei kai sitä kukaan tiedä, jos ei ole vetänyt sen yli mitä kroppa kestää. Toki tiettyjä merkkejä (väsymys, kohonnut leposyke) on hyvä seurata ettei vain pääse ylikunto yllättämään tai saa rasitusvammaa aikaiseksi. Viimeiset pari viikkoa on ollut liikunnallisesti hyvin aktiivisia, sillä joka päivä on tullut tehtyä jotain. Vaikka tuntuu, että liikun jonkin verran silti on matkaa huippu-urheilijoiden ja kovien treenaajien tuntimäärään. Vain miltä kuulostaa 30 tuntia viikossa treenaamista, mikä oli Adam Ondran tunti määrä valmistautuessaan kisakauteen tai perus settiä Ramón Julián Puigblanque tapaa eli  kuusi tuntia päivässä joka päivä. Näitä lukuja tuijotellessa tuntuu etten tekisi yhtään mitään. Käyn vain vähän puuhastelemassa, mutta en vielä edes treenaa.

Muistutan tässä kohtaa itselleni: A) en millään pystyisi käyttämään päivästä noin paljon kiipeilyyn joka päivä ja B) kroppani ei kestäisi sitä. Teen sen verran mitä pystyn ja mistä nautin. Faktahan on se, että ei minusta tai monesta muustakaan ammattilaista tule. Minä ainakin harrastan kiipeilyä ja liikkumista vain itseni takia, koska siitä tulee hyvä olo, en kisatakseni maailmanhuippuja vastaan. Ainoa kisa, mitä voin käydä on kisa itseäni vastaan, pyrkien parempiin tuloksiin kivillä ja hallissa tai sitten vain lenkkipolulla. Minun ei tarvitse ruveta hulluna treenaamaan niin, että tuntimäärät viikossa paukkuvat 20 tunnin yläpuolella. Ei minusta taida edes olla sellaiseen kurinalaiseen treenaamiseen haluan liikaa pitää hauskaa. Jatketaan siis samalla konseptilla tehdään sitä, mikä tuntuu hyvältä sillä hetkellä kroppaa kuunnellen.

Muovia köydellä

Elämä alkaa asettua uusiin uomiin ja vapauden tunne on jotain, mitä olen odottanut pitkään. Olen vapaa tekemään asioita joita haluan, ilman huonoa omatuntoa tai kiirettä. Nyt kolmen tunnin päivä treenit voivat olla arkipäivää tai sitten voin vain maata sohvalla katsomassa jotain hömppää koneelta, koska sekin on sallittua. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen vailla suuntaa elämässä, en ole osa oravanpyörää ja nautin siitä tunteesta suunnattomasti. Tiedostan, että tämäkään ei voi jatkua loputtomiin, mutta juuri nyt on hyvä näin. Nyt on minun hetkeni elämässäni keskittyä täysillä minuun itseeni ja treenata, niin paljon kuin haluan.

Ainoa este rankoille treenille on ollut nilkkani. Kolme viikkoa onnettomuudesta tarkoittaa sitä, että perus elämä sujuu ongelmitta. Voin kävellä normaalia vauhtia ja kiipeilemään pystyy. Kuitenkin nilkan liikkuvuus on selkeästi rajoittunut, ja se on selvästi vielä turvonnut. Kun on tällainen hätähousu, niin olen testannut nilkan sietoa jo juoksemalla tai no hyvin hiljaista hölkkää se oli, josta nilkka ei hirveästi tykännyt. Nyt sitten taas odotellaan milloin sitä seuraavan kerran uskaltaa lähteä juoksemaan.

Se mitä olen alle viikon tapahtumasta päässyt tekemään on köysikiipeily. Köydellä erityisesti yläköydellä voi hyvin kiivetä eikä nilkassa tunnu kipua kuin muutamassa asennossa. Peruskahvakiipeily sujuu siis hyvin. No, parin viikon kahvottelun jälkeen rupesi tuntumaan, että nyt voisi tehdä jotain muuta. Koska tiukat reitit erityisesti liidaten on pois kuvioista puhumattakaan boulderista ja patjalle tipahtamisesta, niin lisätään sitten painoa kahvareiteille.

Muutama kiipeilykerta on nyt painoliiveillä takana ja pakko hehkuttaa, että se on tosi siistiä. Olen liidaillut helpompia reittejä yhden liivin kanssa, ja sitten hieman vaikeampia olen kiivennyt kahden painoliivin kanssa (liiveissä lukee 6 kg ja 8 kg joten 14 kg on parhaimmillaan ollut painoja). Painojen kanssa kiipeily on hieman erilaista kuin normaali kiipeily. Siinä missä normaalisti vetäiset pidemmän muuvin helposti, niin liiveillä joutuu keskittymään enemmän jaloilla työntämiseen ja siihen että saa momentumin mukaan. Sillä jos vauhtia ei ole muuviin lähdettäessä, niin homma menee helposti käsillä vetämiseksi ja kaikkihan tietää miten siinä käy. Mulla olikin ensimmäisen painoliivi kiipeilykerran jälkeen pakarat ihan kipeät seuraavan päivän, joten ehkä se kertoo hieman mihin liiveillä kiipeily käy käsien lisäksi. Nyt on tavoite kiivetä muutaman viikon ajan painojen kanssa ja katsoa miten se vaikuttaa. Toivottavasti voimakestävyys paranee eikä kiipeily projekteilla tunnu niin raskaalta.

Naps ja poks

Välillä on niitä päiviä jolloin kaikki ei vaan mene putkeen, vaikka olosuhteet loistavalle päivälle olisivat olleet hyvät. Aurinko paistoi lämpimästi ja aikaa oli varattu reilusti yksinäiselle boulderreissulle. Hyvillä mielin ajelin Liperin kiville tarkoituksena kiivetä pari reittiä, mitä en ollut jostain syystä aikaisemmin kiivennyt. Mieli oli virkeä ja naama oli hymyssä, kun pääsin kiven luo. Kaiken piti olla kohdallaan hyvälle kiipeily päivälle, mutta kaikki ei mennytkään niin kuin piti.

Lämmittely släbillä tultiin taidokkaasti alas niin, että toinen jalka jäi hetkeksi halkeamaan jumiin. Auts, muistoksi sain siitä molempiin jalkoihin hienot naarmut. Ajattelin, että nyt en saa lähteä pois kun kerran tänne tulin. Kiipeät jotain muuta heti perään, niin ei jää peikkoja kummittelemaan. Niimpä vaihdoin reittiä ja muutamat nousut sainkin tehtyä, joka rauhoitti mieltä. Kyllä tämä tästä lähtee sujumaan, joten tunsin olevani valmis siirtymään reiteille joiden takia tulin. Jostain syystä Kantti oli jäänyt kiipeämättä ja päätin, että tänään on aika korjata tämä virhe. Aluksi ihmettelin mistä ihmeestä reitti lähtee, kunnes löysin alkuun toimivan betan ja homma lähti sujumaan. Melko pian löysin itseni kurottelemasta toppia, sitten tapahtui jotain mihin en ollut varautunut. Mokasin vedon ja tipuin.

Kerkeän näkemään pädin, ja sen miten minä menen siitä himpun verran ohi. Sitten kuului se ääni, mikä nostaa niskavillat pystyyn. Naps ja lämmin kipualto leviää ruumiseen. Hetken kestää tajuta, mitä juuri äsken tapahtui ja mitä minä teen nyt. Ensimmäinen reaktio on kontata kamojen luo ja ottaa kiipeilytossut pois. Kiroan omaa tyhmyyttäni, sitä miksi en tarkistanut pädin paikkaa ennen kuin lähden kiipeämään ja miksi en ole ostanut uutta kylmäpakkausta edellisen tilalle. Jotain minulla sentään on mukana nimittäin ideaalisidettä. Paketoin nilkan ja laitan kengän jalkaan, sillä kuvittelen, jos en toimi nopeasti niin jalka turpoaa niin paljon etten saa kenkää enää jalkaan.

Siinä sitä sitten ollaan keskellä metsää yksin nyrjähtäneen nilkan kanssa. Konttailen pädin luokse ja pakkaan pädin samaan aikaan, kun päässäni pyörii vain yksi ajatus miten pääsen täältä pois. Päätän koittaa laittaa painoa kipeälle jalalle, ja todellakin iloitsen siitä, että taju ei lähde eikä mitään ylitse pääsemätöntä kipua synny. Hitaasti lähden etenemään kohti autoa ja matka tuntuu todella pitkältä. Puolessa välissä matkaa rupeaa tulemaan huono-olo ja istun maahan lepäämään ja juomaan. Siinä huilaillessa soitan miehelle, joka ei todellakaan riemastunut kuullessaan uutiset. Suurimpana huolena on pystynkö ajamaan itse autoa, kun nyrjähtänyt nilkka on tietenkin oikean puoleinen kaasujalka. Päätämme, että soitan heti kun olen päässyt autolle ja kokeillut ajamista. Puhelun jälkeen on aika jatkaa matkaa, sillä en halua pysähtyä pitkäksi aikaa, jos kipu rupeaa yltymään. Mini askelin etenen ja huokaisen helpoituksesta, kun pääsen tielle jossa matkan teko hieman helpottuu. Autolla olo tuntuu hyvältä, ja hyppään autonrattiin ja lähden ajelemaan kotia kohti.

Kotiin päästyä pystyin vihdoin antamaan nilkalle kylmää ja nostamaan sen ylös noin tunti tapaturman sattumisesta. Selvisin yksin pois ja siitä saan olla todella kiitollinen. Minulla oli onnea matkassa, nilkkani ei mennyt pahasti. Kokemuksesta tiedän, että se voi olla hyvinkin kipeä ettei sille todellakaan laiteta painoa muutamaan päivään. Puhumattakaan siitä, että minulla olisi mennyt molemmat nilkat (jep kokemusta on siitäkin). Näin päivä onnettomuuden jälkeen olen hyvin toiveikas ja luottavainen, että kahden viikon päästä kävelen korkkareilla.

Toimikoon tämä taas muistutuksena kaikille boulderoijille, että kertokaan jollekin minne olette menossa ja pitäkää puhelin mukana. Pakatkaa mukaan aikakin kylmäpakkaus ja ideaalisidettä eikä muutama särkylääke olisi pahitteeksi ottaa mukaan. Ja ne pädit, tarkistakaa, että ne on hyvin eikä vain reitin alussa vaan se kattaa myös sen lopun. Kyllä se kaveri kannattaa ottaa mukaan spottaamaan sinne kiville aina kun se on mahdollista, sillä tämäkin tapaturma olisi varmasti vältetty.

Tie muumilaaksoon

Blogi on viettänyt hiljaiseloa kohta kuukauden verran. Päivät sekoittuvat toisiinsa ja yksi asia vallitsee ajatuksia, ja millään muulla ei tunnu olevan merkitystä. Muistikuvat edellisestä päivästä ovat hatarat puhumattakaan siitä, mitä tapahtui viikko sitten tai kuukausi takaperin. Kiipeisinkö? Joo, milloin ja mitä, sillä ei tällä hetkellä ole merkitystä. Omat suoritukset tuntuvat vähäpätöisiltä piiperrykseltä, josta ei ole muille jaettavaksi. Paluu muoville tuntuu turhauttavalta ja mieli taistelee vastaan. Reissut ulkona, noh, eivät ole nyt olleet sellaisia mistä olisi halunnut jotain kirjoittaa. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut sitten heinäkuun lopun.

Elämää hallitsee nyt vain yksi asia, joka lähestyy vääjäämättä. Kello käy, päivät, minuutit, ja sekunnit tuntuvat loppuvan kesken. En ole valmistautunut riittävästi, en ole tehnyt ajoissa pohjatyötä, joka saa aikaan paniikkia. Ei todellakaan ole valmis, mutta pakko on yrittää. Tekemättömien asioiden lista tuntuu loputtomalta, puhumattakaan siitä taloudellisesta panostuksesta mitä yhden päivän takia joutuu tekemään. Samalla tunnelin päässä valoa, sillä se odottaa vapaus.

Ei, vielä on liian aikaista juhlistaa ja iloita monen vuoden projektin päätökseen saamisesta, mutta näen sen jo. Se näyttää houkuttelevalta, pystyn melkein tuntemaan sen vapauden, olla hetken tekemättä yhtään mitään töihin liittyvää. Ajatus houkuttaa ja kiehtoo. Olen kuin Nuuskamuikkunen joka syksyllä tietää lähdön koittavan ja pääsevänsä matkaan, yksin vapaana. Suuntana on yksinäiset vuoret ja uudet seikkailut, jotka saavat aikaan kutinaa vatsanpohjassa. Toivon vain, että olisin yhtä viisas ja tyyni kuin muikkunen, kohdatessani elämän tuomat haasteet.

Luultavasti blogi jatkaa hiljaiseloa jonkin aikaa, mutta pinnan alla tapahtuu koko ajan ja elämän rauhoitettua tarinat kiipeilystä voivat taas tuntua tärkeiltä.