Tapan aikaa liikkumalla

Hengitän pakkausyön jälkeen raikasta ilmaa keuhkoihini. Tänään on pakko lähteä lenkille on ihan liian hyvä ilma olla sisällä. Nautin lenkistä ja liikkeestä, mutta ennen kaikkea siitä, että nilkkaan ei koske. Sykemittari näyttää lenkinpituudeksi 11 km ja palautumisajaksi 22 tuntia. Seuraavana päivänä käyn pelleilemässä muksun kanssa hallilla kiipeän voimistelusalin köyttä pelkästään käsiä käyttäen, mikä herättää muistoja koulun liikuntatunneilta. Muksun vahtimisen ohessa kiipeän 12 reittiä ja päivä tuntuu kevyeltä ihan kuin ei olisi vielä tehnyt mitään.

Muksun sairastumisen vuoksi teen seuraavana päivänä vain lyhyen kahvakuulatreenin ja koiran kanssa kävelylenkin. Tiistaina on vakio seuranvuoro areenalla, jota ei voi missata ja keskiviikkona oli sovitut kiipeilyt kaverin kanssa. Sitten oli lepopäivä, vain kävelylenkki koiran kanssa ja leffan tuijottelua sohvalla. Heti seuraavan päivänä onkin paluu treenaamiseen ja kevyet kolmentunnin bouldersessiot.

Jotain on tullut tehtyä viimeisen parin viikon aikana

Milloin on liikaa? Mistä sen tietää milloin pitää levätä ja ottaa rennosti? Ei kai sitä kukaan tiedä, jos ei ole vetänyt sen yli mitä kroppa kestää. Toki tiettyjä merkkejä (väsymys, kohonnut leposyke) on hyvä seurata ettei vain pääse ylikunto yllättämään tai saa rasitusvammaa aikaiseksi. Viimeiset pari viikkoa on ollut liikunnallisesti hyvin aktiivisia, sillä joka päivä on tullut tehtyä jotain. Vaikka tuntuu, että liikun jonkin verran silti on matkaa huippu-urheilijoiden ja kovien treenaajien tuntimäärään. Vain miltä kuulostaa 30 tuntia viikossa treenaamista, mikä oli Adam Ondran tunti määrä valmistautuessaan kisakauteen tai perus settiä Ramón Julián Puigblanque tapaa eli  kuusi tuntia päivässä joka päivä. Näitä lukuja tuijotellessa tuntuu etten tekisi yhtään mitään. Käyn vain vähän puuhastelemassa, mutta en vielä edes treenaa.

Muistutan tässä kohtaa itselleni: A) en millään pystyisi käyttämään päivästä noin paljon kiipeilyyn joka päivä ja B) kroppani ei kestäisi sitä. Teen sen verran mitä pystyn ja mistä nautin. Faktahan on se, että ei minusta tai monesta muustakaan ammattilaista tule. Minä ainakin harrastan kiipeilyä ja liikkumista vain itseni takia, koska siitä tulee hyvä olo, en kisatakseni maailmanhuippuja vastaan. Ainoa kisa, mitä voin käydä on kisa itseäni vastaan, pyrkien parempiin tuloksiin kivillä ja hallissa tai sitten vain lenkkipolulla. Minun ei tarvitse ruveta hulluna treenaamaan niin, että tuntimäärät viikossa paukkuvat 20 tunnin yläpuolella. Ei minusta taida edes olla sellaiseen kurinalaiseen treenaamiseen haluan liikaa pitää hauskaa. Jatketaan siis samalla konseptilla tehdään sitä, mikä tuntuu hyvältä sillä hetkellä kroppaa kuunnellen.