Paluu menneisyyteen

Ennen kuin voi kirjoittaa tästä hetkestä saati tulevaisuuden tavoitteista pitää tietää mistä tulee, ja pieneksi hetkeksi palataan ajassa taakse päin. Tästä tulee tarina miten kiipeily tuli elämääni ja muutti sitä peruuttamattomasti. Vuosi taisi olla 2005 vai oliko se 2006 kun kävin kiipeilyn alkeiskurssin, hassua en edes muista milloin se tapahtui. Olin pari vuotta ollut tekemättä mitään liikuntaa, mitä nyt koiran kanssa kävin ulkona. Huomasin paikallisen seuran järjestävän alkeiskursseja, ja suureksi ihmetykseksi sain houkuteltua miehen mukaan. Kurssi sujui hyvin ja opin kiipeilyn perustaidot. Minulla ei ole korkeanpaikankammoa, jolloin ylös pääseminen ei tuottanut ongelmia. Muistan kuinka joku puhui reiteistä, mitä eikö riitäkään että pääsee ylös vaan pitää vielä mennä joillakin tietyillä väreillä. Siinä se nyt oli haaste, jota ei voinut ohittaa. Enää en muista pääsinkö kurssilla oikeaoppisesti reitin ylös, mutta jokin palo siitä jäi sieluuni.

Ensimmäiset kiipeily vuodet olivat hiljaisia, kävimme yhdessä kiipeilemässä silloin tällöin. Pikku hiljaa huomasin jokin huusi sisälläni lisää, haluan kiivetä lisää. Tavoitteet nousivat kiipeily kertojen kasvaessa ja opin alaköysikiipeilyn, jonka jälkeen ne tutut reitit piti kiivetä liidaten. Se asetti pääkopalle uudenlaisen haasteen jota en elämässäni ennen ollut kohdannut. Yhtäkkiä ei riittänyt että kiipesi reitin ylös vaan köysi piti tuoda mukana, ja jos epäonnistuit niin löydät itsesi ilmasta tippumassa alaspäin. Oma tahto ei suostunut antamaan pelolle valtaa, vaikka näin jälkeen päin asian myöntäminen itselle olisi tehnyt asioista paljon helpompaa, silloin tippuminen oli asia josta ei puhuttu. Kiipesin reitit ensin yläköydellä ja varmistin, että osaan joka ikisen muuvin ennen kuin lähdin liidaamaan sitä. Jos reitillä rupesi tuntumaan siltä etten pääse ylös, niin otin heti tiukan. En edes harkinnut tekeväni seuraavaa muuvia, sillä silloin voisin tippua. Tällä tavoin jatkoin kiipeilyä välillä köysittelin ja välillä boulderoiden. Nälkä kasvoi syödessä ja ennen kuin huomasinkaan ensimmäinen seiskan reitti oli kiivetty. Jokin sanoin kuvaamaton tunne valtasi minut pääsin jotain mitä osa tällä seudulla pidempään kiivenneet eivät olleet menneet. Se oli hetken huumaa olin ylpeä saavutuksestani ja samalla halusin lisää. Hetken kestävää iloa vastaan olin valmis tekemään lisää töitä, jotta pääsisin taas vaikeampia reittejä.  Silloin tiesin olevani lopullisesti koukussa. Halusin ja haluan vieläkin löytää omat rajani, testata mihin tällä kropalla pystyy.

Kun oma innostus kiipeilyyn kasvoi miehen väheni, ja lopulta huomasin käyväni yksin kiipeilemässä. Se oli molempien kannalta hyvä ratkaisu, nyt en väkisin raahannut miestä jonnekin missä hän ei viihtynyt ja itse sai keskittyä täysillä kiipeilyyn. Opin myös työstämään päätäni ja kiipeilyssä tapahtui edistystä. Kaikki alkoi olla kohdallaan ja vuodesta 2012 piti tulla paras vuosi ikinä, jolloin treenaan systemaattisesti ja nostan kiipeilyni uudelle tasolle. Elämällä on hassu tapa muuttaa suunnitelmia, ja välillä kapuloita heitetään rattaisiin ihan vain testatakseen miten selviät uudesta tilanteesta. Vuoden 2011 lopulla sain tietää olevani raskaana, samaan aikaan iloitsin suuresti, sillä vauva oli toivottu, mutta sisäinen kiipeilijä kirkui pelosta. Miten käy kiipeilyn kun maha kasvaa, joudunko olemaan 9 kk ilman kiipeilyä? Entäs elämä sen jälkeen, voiko vauva olla mukana kiipeilyreissuilla? Pikaisen googlailun jälkeen huomasin monet naiset ovat jatkaneet rakasta harrastusta loppumetreille asti ja sen jälkeen eli kiipeily voi jatkua tosin pieniä muutoksia joutuu tekemään mahan kasvaessa.

Niin siinä sitten kävi, jatkoin kiipeilyä ja treenausta koko raskauden ajan. Suurimmat muutokset jouduin taas tekemään pääkopassani, boulderoidessa oli ehdoton tippumiskielto ja alaköysittelyn lopetin raskausviikolla 12. Pää ei yksinkertaisesti kestänyt enää ajatusta tippumisesta köyteen. Yläköydellä kiipeily oli mukavan paineetonta enkä stressannut pääsinkö reitin ylös kunhan kiipesin. Raskauden aikana opin nauttimaan jokaisesta hetkestä jonka vietin seinällä, sillä koskaan ei voinut tietää millainen olotila huomenna olisi. Elokuussa 2012 poika syntyi, ja olin onnesta soikeana uudesta tulokkaasta. Kun pari kuukautta oli kulunut synnytyksestä, oli ensimmäiset hapuilevat kokeilut seinällä. Kroppa ei tuntunut samalta kuin ennen, mutta halu kiivetä ei ollut hävinnyt minnekään. Olen ollut onnekas, kun poika on sosiaalista tyyppiä ja tykkää tarkkailla ympäristöään, siksi olen pystynyt ottamaan pojan mukaan kiipeilyhalleille. Nyt käyn useamman kerran viikossa kiipeilemässä pojan kanssa, ja hyvin on mennyt. Lapsen mukaan ottaminen vaatii ymmärtävän yhteisön ja kavereita, jotka voivat vahtia lasta sillä aikaa kun äiti rimpuilee seinällä. Onnekseni tältä seudulta löytyy molemmat. Siinä se nyt oli lyhyt katsaus miten ajauduin tähän tilanteeseen, jossa omat kiipeilylliset unelmat odottavat vielä täyttymistään ja lapsi on tullut osaksi elämääni. Mielestäni vanhemmilla on oikeus omiin unelmiin ja lapsen syntymän ei tarvitse muuttaa mitään, vaan lapsi kulkee mukana niin kiipeilyhalleille kuin ulos kallioille. Tätä filosofiaa yritän itse toteuttaa ja nähtäväksi jää miten onnistun siinä.

Ensi kesä jatketaan tämän reitin parissa