Se oli joskus vuonna 2011, kun ensimmäistä kertaa kävelin
Haukkavuorelle kiipeämään. Toki olin käynyt kallion päällä useampaan otteeseen
muksuna vanhempien kanssa ihailemassa maisemaa, mutta en ollut aikaisemmin
katsellut kalliota alhaalta päin. Kallion pääsektori on aivan järven vieressä,
joka tuo kuumana kesäpäivänä mukavan viileän tuulahduksen. Pääsektorin
hänkkireitit näyttivät hienoilta, mutta niin vaikeilta ettei omat rahkeet
riittäisi niihin. Kiipesin niitä helpompia kuutosen reittejä ja yhden seiskan
ennen kuin uskalsin lähteä etsimään itselle sopivaa projektia.
Ihan perältä löysin reitin joka tuntui kutsuvan minua
Peruslager 7b+. Reitin projektointia aloittaessa en todellakaan arvannut mitä
sen kiipeäminen todella tulisi vaatimaan. Kyseessä ei ole mikään maailmanluokan
tähtireitti eikä varmasti vaikein reitti greidilleen, mutta siinä oli jotain
mikä kiehtoi minua. Alun herkkä krimppi beta tarkoin vedoin oli jotain missä
olin hyvä ja pitkä loppusläbi takaa sen ettei vaikea osuuden jälkeen saa paukutella henkseleitä ennen ankkuria. Ensimmäisellä kerralla taisin päästä lipan kohdille ihmettelemään et
miten ihmeessä siitä saa klipin tehtyä. Viidennestä klipistä muodostui ongelma
tuona kesänä enkä tuntunut löytävän siihen hyvää betaa mistä saisin jatkon
laitettua ja klipin tehtyä. Loppu syksystä reitti rupesi olemaan siinä
pisteessä, että se voisi vaikka mennä jos joku vain laittaisi viidennen jatkon
paikalleen. Olin löytänyt otteen josta yltäisin klippaamaan, mutta en saisi
laitettua jatkoa pulttiin. Hyvästä yrityksestä huolimatta en enää tuona vuonna
päässyt reitille, ja jouduin myöntämään itselleni, että ensi vuonna nähdään.
 |
| Peruslagerilla vuonna 2011, kun rastat oli vielä lyhyet ja usko reitin lähetykseen kova. |
Noh, siinä vierähti sitten muutama vuosi ennen kuin palasin
reitille erinäisistä syistä johtuen. Noina vuosina reitti aina välillä palasi
mieleeni. Erityisesti, kun katselin kuvaa joka oli otettu kyseiseltä reitiltä
ja mietin, että joku päivä minä kiipeän tuon reitin. Jostain syystä en koskaan
epäillyt ettenkö saisi reittiä kiivettyä vaan olin ensimmäisestä kerrasta asti
täysin varma, että minä tulen kiipeämään Peruslagerin. Tuo usko sai minut
palaamaan reitille loppu kesästä 2015, jolloin olin kiivennyt samantasoisia
reittejä jo pari kappaletta. Olin vakuuttunut, että reitti menee heittämällä.
Kuinkas sitten kävikään. Reitti antoi turpaan ensimmäisellä keralla todella
pahasti. Työstäminen kuitenkin eteni ja reitti rupesi olemaan hyvin lähellä
sendausta. Se on jännä miten käy ihmiselle, joka innostuu jostakin hieman
liikaa. Sitä saattaa unohtaa elämän perusasioita kuten levon merkityksen ja
siitä ei yleensä hyvää seuraa. Eikä tässäkään tapauksessa vaan syksyä kohden kiipeilyni
laski kuin lehmänhäntä. Sen sijaan, että olisin myöntänyt itselleni, että
kropassa ja erityisesti vasemmassa kädessä ei ole kaikki kohdallaan yritin vain
puristaa enemmän. Reitti ei mennyt ja kiipeily tuntui vaikealta ja raskaalta.
Jouduin talven ajan pohtimaan omaa kiipeilyäni uudelleen
olkapäätä ja kättä kuntouttaessa. Keväällä 2016, kun oli aika mennä ulos tunsin
itseni heikoksi ja huonoksi, mutta päätin että minulla on aikaa. Asetin
itselleni tavoitteen, että minun pitää olla 7b-c kunnossa syksyllä ja
Peruslagerin on aika taipua. Kevään ensimmäinen kerta reitillä toukokuussa tuntui
lähinnä surkuhupaisalta, sillä en pystynyt tekemään läheskään kaikkia muuveja.
Olin täysin hukassa ja kiipeilykaverinkin totesi, että nyt sinun kiipeily ei näytä siltä miltä se
yleensä näyttää. Joo, ei näyttänytkään varmuus oli poissa ja haparoin lähes
joka muuvissa. Tunsin itseni voimattomaksi. Siitä huolimatta palasin reitille
parin viikon päästä ja reitti rupesi taas tuntumaan mahdolliselta. Kesäkuussa
en käynyt haukkiksella ollenkaan vaan seuraan kerran menin reitille
heinäkuussa. Kaikki muuvit kyllä meni levon jälkeen, mutta yksi pitkä muuvi
oikealle saideriin tuotti jostain syystä suuria ongelmia. Työstin kyseistä
muuvia tuon kerran useampaan otteeseen ja seuraavalla kerralla sain reitin
kiivettyä jo yhdellä levolla.
Elokuussa alussa sadesää taas pilasi yhden
kokeilu kerran ja kiipesin reitin yhdellä levolla täydessä vesisateessa. Tämä
valoi lisä uskoa siihen, että reitti menee tänä kesänä. Taas kului pari viikkoa
ja olin seuraavan kerran reitin alla. Jotain oli tapahtunut heti jatkoja
viedessä tunsin itseni vahvaksi ja muuvit tulivat helposti. Toinen yritys
loppui vähän ennen viidettä jatkoa. Kolmannella sain viidennen klipin tehtyä ja
olin kahta muuvia vajaa, että olisin päässyt lipan päälle lepäämään, mutta
jalka lipesi alta. Kirosin ja kovaa! Ensimmäistä kertaa pääsin näin pitkälle ja
sitten mokaan kohdassa jonka piti olla jo varma ettei siitä enää tiputa. Noh,
ei siinä auttanut muuta kuin psyykata itsensä uuteen yritykseen ja miten kävi.
Tipuin uudestaan samasta kohdasta. Viidennellä yrityksellä ei ollut enää
paukkuja jäljellä. Kävelin taas pettyneenä vailla onnistumista reitiltä.
Pettymys vaihtui kuitenkin nopeasti itseluottamukseen, että reitti menee ja todellakin
nyt se oli lähempänä kuin koskaan.
Työstö video tuolta reissulta.
Syyskuun kuudes päivä oli aurinkoinen ja aamu valkeni hyvin
viileänä. Yökosteutta oli vielä ilmassa ja kasvien oksilla, kun kävelimme kohti
kalliota. Aamu tuntui suorastaan kylmältä ja päässäni takoi yksi asia, että
lämmittele kunnolla ennen kuin lähdet Peruslagerille. Kuminauhajumppa ja
kyykkyjä tehdessä veri rupesi vähän virtaamaan ja olin valmis laittamaan tossut
jalkaan. Klippailin parit ekat jatkot ongelmitta, mutta sitten neljällä sormet
jäätyivät ihan täysin ja tipuin köyteen. Siinä köydessä roikkuessa palauttelin
tuntoa sormiin, ja mietin miten tänään kiipeily tuntui niin vaikealta. Sain
jatkot kuitenkin vietyä yhdellä levolla, vaikka kiipeily tuntui tuskaiselta myös helpolla loppusläbillä.
Kaveria varmistaessa tuli kunnon lepo ja pelkäsin päässeeni jo jäähtymään
liikaa. Sormet vaan lämpimäksi ja takaisin reitille.
Muuvit seurasivat toisiaan enkä mokaillut missään kohdassa.
Ennen kuin huomasinkaan olin viidennen klipin kohdilla. Oikea käsi tulee pienelle
krimpperilla ja vasen sen viereen. En tuntenut onko ote hyvin, mutta päätin
luottaa siihen että sormet osuivat oikeaan kohtaan ja puristin kovaa. En
tippunut ja sain klipin tehtyä. Nostin oikean käden ylöspäin ja laitoin
vasemman jalan otteelle josta se oli edellisellä kerralla luistanut. Painoin
jalalla kovasti ja sain vasemman käden otteelle. Enää oikea jalka ylös sivulle sitten oikea käsi vasemman vierelle ja vasen käsi kauemmas saiderille. Oikean
jalan siirto lipan päälle ja jalan päälle nousu. Olin päässyt lipan päälle
tippumatta. Hengitin syvään enää oli kymmenen metrin loppusläbi jäljellä. Joka
muuvissa hoin itselleni: Älä nyt mokaa ja laita ne jalat tarkasti! Enkä mokannut ja sain vihdoin pisimpään kestäneen projektin kiivettyä. Huokaisin helpotuksesta ja
tuuletukset olivat sen mukaiset.
En voi kuin olla kiitollinen kaikille niille tyypeille,
jotka ovat olleet varmistamassa minua tuolla reitillä, sillä ilman heitä en
olisi ikinä tätä reittiä voinut kiivetä. Parhaimmillaan kiipeilykaverit ovat
tulleet vain ja ainoastaan varmistamaan minua, kuinka mahtavaa se on! Nyt voin
hengähtää hetken ennen kuin aloitan uuden projektin. Toivottavasti se on hieman
lyhyt kestoisempi kuin tämä. En valitettavasti nauttinut lageria illalla vaan
join APA:n kun sellainen sattui kotoa löytymään, mutta se maistui sitäkin paremmalle.
 |
| Tälläinen peruslager odottaa vielä nauttimista :) |
