Katson ylös siellä se on mun köysiprojekti. Hämärästi
muistan miten se menee miten mun pitäisi liikkua siinä. Sidon köyden ja lähden
kiipeämään ja samassa kaikki muuttuu hetkessä hankalaksi ja mikään ei toimi.
Otteet ovat kutistuneet, jalkaotteet ovat kadoksissa ja pää jumittaa.
Köysikausi avattiin hyvää aikaa sitten ja fiilikset siitä ovat pyörineet jo
tovin päässäni. No, jos totta puhutaan niin myös boulderissa olen kohdannut
saman ongelman.
Pää, se ei ole täysin mukana. Jotain tärkeää puuttuu
kiipeilystäni, varmuus ja itseenä uskominen. Luovutan enemmin kuin vedän itseni
äärirajoille ja enkä taistele muuveissa loppuun asti. Kroppa toimii suhteellisen normaalisti
siis olkapää ongelmat alkaa olemaan takana päin eli se ei voi olla syyllinen
huonoon kiipeilyni vai voiko? Pitkään jatkunut käden varominen on vaikuttanut
päähän ja siitä pois pääseminen vie kait aikaa. Olen vasta reilun kuukauden
ajan pystynyt kiipeämään useamman päivän putkeen ilman, että käsi muistuttaa
olemassa olostaan. Koko talvi menikin rytmillä, jossa yhtä kiipeilypäivää seurasi aina yksi
lepopäivä.
Jos haluaa kehittyä, niin pitää käydä kokeilemassa niitä
vaikeita asioita. Vaikka tikkilista viettää hiljaiseloa, niin ulkona on käyty.
Shokkihoitoa on tarjottu vierailemassa mm. Puumalassa ihmettelemässä miten
isoja ne kivet voi oikeasti olla. Juu, isoja ovat ja enemmän köysikiipeilijänä
kaipaisin jo niitä pultteja ja köyttä joillekin reiteille, että niitä uskaltaisi
kokeilla. Onnistuin minä yhden ison murkulan päälle menemään, kun testasin Size
matters reitin toppauksen. Se reitti olisi kyllä mahtava joskus päästä, kun siinä oli
niin siistejä muuveja tupla huukkeineen. Yhdet isot hypyt tuli taas otettua toisella reissulla
huhtasesta, kun ei ollut mitään luottoa käsiin ja jalkoihin. Eiköhän tämä
itsensä pelottelu taktiikka rupea jossain vaiheessa toimimaan ja saan myös niitä onnistumisia.
