Terapiaa

Valitusta

Tekee mieli valittaa, miten en osaa mitään, miten en kehity koskaan, miten kaikki muut menee eteenpäin ja ennen kaikkea miten kroppani ei voi olla ehjä. Kevät kitkat on täällä ja lähetysuutisia alkaa tipahdella harvasen päivä. Iloitsen toki tuttujen onnistumisista, ja toki ne toimii motivaatorina myös itselle. Jos nuo pystyy kiipeämään noin kovaa, niin kyllä minäkin pystyn parempaan.

Siinähän se vaikeus taas tulee, kun mieli haluaa jotain mihin ruumis ei ole valmis. Jos minä vain vähän puristaisin kovempaa, niin kyllä ne reitit menee. Entä jos ne eivät mene? Entäs jos rikon vain itseni väkisin tekemällä? Mitä jos kyse onkin jostain muusta kuin väkisin runttaamisesta. Entä jos minun pitäisikin ottaa rennommin keskittyä kuuntelemaan kehoani. Kehoni on sen verran hieno kapistus, että se kertoo mitä voi tehdä ja mitä ei, jos sitä osaa kuunnella.

Minä todellakin yritän kuunnella kaikkia niitä tuntemuksia mitä kehoni kertoo: epämääristä kipua lonkassa, satunnaista vihlaisua olkapäässä ja ranteen rutinaa. Yritän olla armollinen itselleni, mutta toisinaan se on vaikeaa. Erityisesti niinä päivinä, kun myönnät oman kiipeilyn olevan jotain epämääräistä liikehdintää samalla kuin silmäilet mitä lapsi tekee alhaalla tai kun toteat tekniikkasi ja taitosi olevan täysin paskoja kyseiselle reitille.

Palaan hetkeksi joulukuuhun ja Joensuun vierailuun. Muistan, kun istuin keivin patjalla ja kirosin huonouttani, miten en pystynyt kiipeämään kunnolla edes helpoimpia reittejä. Muistan sen kiipeilyn jälkeisen yön ja sen miten kättä särki. Tuolloin harkitsin ensimmäistä kertaa lajin lopettamista.

Sanotaan, että aika parantaa haavat ja niin se on tehnyt. Enää ei ole samanlaisia kipuja ja olen hieman oppinut antamaan itselle aikaa. Joogasta on tullut tärkeä osa viikoittaista rutiiniani ja olen huomannut sen positiivisen vaikutuksen minkä se on saanut aikaan. Voin kokonaisvaltaisesti paremmin enkä puhu nyt pelkästään liikkuvuuden parantumisesta. Joogassa kun ei voi pakottaa itseä johonkin mihin keho ei ole valmis. Olen oppinut kärsivällisyyttä. Kyllä ne uudet asanat oppii, kunhan jaksaa tarpeeksi harjoitella. Saman mentaliteetin haluaisinkin saada kiipeilyyn, pidetään fokus kehon hyvinvoinnissa eikä yksittäisissä suorituksissa. Kyllä ne suoritukset sitten aikanaan tulevat, kunhan jaksan olla kärsivällinen ja armollinen itseäni kohtaan.