Ihanat kamalat renkaat

Muistatko koulun liikuntasalissa olevat renkaat joissa roikuttiin ja keinuttiin? Niin minäkin ja kokemukseni renkaista oli todellakin lapsenkengissä, ennen kuin sain painostettua miehen hyväksymään nämä sisustuselementit kotiimme. Tiesin, että renkaat sopivat lapsille temppuiluun ja ne ovat oiva treeniväline aikuiselle, mutta minulla ei ollut käsitystä siitä miten tehokasta ja vaikeaa renkailla tekeminen oikeasti on.

Tätähän niillä renkailla tehdään eiks nii?

Voimistelurenkaat on yksi miesten telinevoimistelun alalajeista ja laji vaatii erittäin paljon voimaa ja tekniikkaa. Renkaat ovat kuitenkin kokeneet mullistuksen ja nyt renkaat ovat perustreeniväline niin crossfit saleilla kuin kodeissa. Voimistelurenkaat ovatkin koko perheelle sopiva liikuntaväline, ja niillä on erittäin kätevä treenata koko kroppa läpi.

Osallistuin Suomen tunnetuiman kiipeilevän telinevoimistelijan Teemu Ojalan rengaskurssille tarkoituksena oppia enemmän renkailla treenaamisesta. Minulla oli vähän kokemusta renkailla treenaamisesta, sillä olinhan hankkinut renkaat meille kotiin reilu kuukausi sitten ja samoihin aikoihin renkaat ilmestyivät BS:lle, mutta silti tunsin olevani aloittelija muiden joukossa.

Kurssi oli hyvin tiivis paketti siitä, mitä kaikkea renkailla voi tehdä eikä aikaa hukattu missään vaiheessa turhiin höpinöihin. Teemu korosti alkuun alkulämmittelyn merkitystä erityisesti olkapäät ja lavat on hyvä lämmitellä ennen renkaille siirtymistä. Alkuun lähdettiin liikkeelle perusliikkeistä kuten punnerruksista, oikonojasta, kulmasoudusta, dipistä ja kulmanojasta. Tarkemman raportin eri liikkeistä voi lukea BS:n blogista. Naisten on turha pelätä renkailla treenaamista, sillä vaikeustasoa on helppo säätää omaa kehonkulmaa muuttamalla esim. kulmasoutu helpottuu huomattavasti kun siirtyy alhaalta pystympään asentoon.

Minulle uusi tuttavuus oli jousiammuntapunnerrus ja pakko sanoa tästä tuli heti yksi suosikki likkkeistäni. (kuva TL) 

Jokainen vähänkin treenannut huomaa hetkessä miten epävakaat renkaat ovat. Vahvemmankin miehen kädet rupeavat hetkessä tärisemään, kun pienet stabiloivat lihakset eivät ole riittävän kehittyneet. Renkailla on vaikea huijata eikä se kannata, vaan enemmin tekee sen yhden toiston kunnolla ja puhtaasti kuin huonolla tekniikalla useita tai sitten keventää esim. kuminauhoilla.

Oikonoja pojun kanssa.

Kurssilla käytiin luonnollisesti läpi myös niitä hieman haastavampia liikkeitä läpi kuten etuvaaka ja takavaaka. Onneksi näitä liikkeitä ei tarvinnut osata entuudestaan eikä saada puhtaasti tehtyä, vaan kaverin avustuksella kaikki pystyivät harjoittelemaan oikean liikeradan löytymistä. Samoin muscle-upia pystyy vähemmänkin voimia omistava harjoittelemaan osissa. Tähän liikkeeseen sainkin todella hyviä vinkkejä ja vuoden loppuun mennessä meinaan toteuttaa yhden haaveistani tekemällä puhtaan muscle-upin renkailla. Renkailla riittää haastetta varmasti kaikille vai miltä kuulostaa kiepin ja kipin osaaminen tai ristiriipunta?

Teemu avustaa takavaan kanssa (kuva TL). 

Rengaskurssilla muistin taas millaista on olla aloittelija. Se on helppoa kun ihminen joka osaa näyttää miten pitää tehdä, mutta sitten kun menet itse kokeilemaan niin ei tapahdu mitään :D. Renkaat niin kuin kiipeilykin vaatii paljon toistoja, että oikeat liikeradat oppii ja saa riittävästi voimaa niiden toteuttamiseen. Se kuitenkin kannattaa, sillä renkaat kehittävät kehonhallintaa ja lihasvoimaa, ja niillä voi helposti venytellä niskahartiaseudun jumeja auki. Kiipeilijöiden todellakin kannattaa tehdä renkailla treeniä korjaamaan kiipeilijöille tyypillistä gorillaryhtiä ja rengastreenillä saa sitä voimaa yläkroppaan.

Kurssin vetäjä Teemu on erittäin mukava ja kannustava. Häneltä löytyy hyviä vinkkejä miten liikkeitä voi keventää, jos jokin liike tuntuu mahdottomalta. Lisäksi häneltä sain hyviä neuvoja käsilläseisontaan sekä pääsin kokeilemaan elämässäni ensimmäistä kertaa tämän hetken hitti lajia acroyogaa, joka oli muuten hirveän hauskaa. Voin lämpimästi suositella renkaiden hankkimista kotiin, vaikka ei mikään himotreenaaja olisikaan. Nyt kun renkaat tuossa kotona roikkuvat, niin niihin tarttuu yks jos toinenkin tässä perheessä hetkeksi venyttelemään ja temppuilemaan. Jos taas haluaa tosissaan treenailla renkailla, niin kannattaa tutustua rengasmiehen teksteihin ja videoihin. 

Kulmasoutua kotona. Poju osallistuu mielellään äidin treeneihin :)

Haukkis

Predator (kuva HP)

Varmistusta (kuva HP)

Pinnalla

Mä kellun. Mä kellun vedessä ja hengitän. Mikään ei kosketa mua eikä kiinnosta enempää kuin hengittäminen. Voisin jatkaa tässä olemista loputtomiin, unohtaa kaiken muun ja antaa virran viedä mukanaan. Mennä vain sinne mikä tuntuisi hyvältä ja tehdä vain niitä asioita joista tykkään. Ei, se ei vain mene niin. Samassa huomaan taas räpiköiväni pysyäkseni pinnalla.

Surullinen jääkarhu... 

Blogin kirjoitus on ollut tauolla, niin kuin kaikki muukin elämässä tuntuu olevan. Tuntuu, että elän vain odotus tilassa, jossa ei tapahdu mitään. Päivät seuraavat toisiaan ilman suurempaa odotusta tai muutosta. Ei ole mitään jännittävää kerrottavaa, mitä olisi tapahtunut. Liikunta tuntuu olevan pakokeino pitää pääkasassa, ja silti siitäkin tuntuu puuttuvan iloa ja onnistumisen tunne. Ne reitit joita haluaisi kiivetä on joko liian kaukana projektoitavaksi tai sitten pilaan kaiken itse kiipeämällä huonosti.  Sen lisäksi vasenkäsi on oireillut keväästä asti milloin mistäkin kohtaa ranteista, kyynärpäästä, olkapäästä, you name it.

Ehkä se on taas kerran minun ongelma , että odotukset eivät kohtaa todellisuutta ja leijun jossain pilvissä. Eikä hommassa tunnu olevan mitään järkeä. Jotenkin olen saanut itseni raahattua viikosta toiseen ulos. Kiivettyjen reittien lukumäärä ylittää jo nyt reippaasti edellisten vuosien määrän, silti kaikki tuntuu riittämättömältä ja vähäiseltä. Odotan muutosta. Se on tulossa enemmin tai myöhemmin ja toivon sen tuovan ilon mukanaan.

Köysittelyä haukkiksella. Kuva H. Pitkänen

Renkailla olisi tarkoitus jatkossa treenailla enemmänkin, jos vain paikat kestää ehjänä.

Kun aloitin kiipeily…

En tiennyt, että seuraisin säätiedotuksia enemmän kuin mummoni. Ilmatieteenlaitos ja Foreca ovat tulleet hyvin tutuiksi. Sadetutkaa fanitan ihan kympillä. Tunninvälein päivittyvä sadetilanne voi saada aikaan suuria riemunkiljahduksia tai karvaita pettymyksiä, joka voi taas johtaa tavaroiden heittelyyn ja miehelle äksyilyyn. Viime hetken sadetilanteen näkee myös kelikameroista, jos sellainen sattuu lähistöllä olemaan.

En uskonut istuvani/ajavani kaikkia niitä kilometrejä vain kiven/kallion takia. Autossa tulee vietettyä helposti useampi tunti viikossa vain sen takia, että haluan ulos kiipeämään. Ovatko kaikki ne kilometrit olleet sen arvoisia? Ehkä ei. Mukaan mahtuu reissuja, jossa pettymys säiden muuttuessa on ollut suuri tai olen loukannut itseni. Suurin osa kiipeilyreissuista on kuitenkin ollut juuri sitä mitä olen halunnut tai tarvinnut. Autossa istuminen saa siis jatkua tulevaisuudessakin.

En tiennyt, että Thermacellistä tulisi paras kaverini. Se on kuusimetsien keskellä pelastus, jonka uupumisen huomaa hetkessä. Itikka-armeijan ympäröimänä sitä huomaa keskittyvän enemmän käsivarressa istuvaan itikkaan, kuin siihen mihin käsi pitäisi nostaa seuraavaksi. Älä siis unohda tätä kaveria kotiin.

En tiennyt, että kiipeily on niin kokonaisvaltainen laji. Se ei riitä, että menee ylös tai no riittää, mutta miten paljon siinä on mukana tunnetta. Olen kokenut pelkoa, jännitystä, iloa ja riemua kiipeilyn parissa. Mikään ei saan vaistoja heräämään kuin ajatus, että nyt ei halua tai kannata tippua. Tärinät kiven päällä on tullut kerran, jos toisenkin tutuksi ja silti sitä haluaa lisää. Pakko sanoa on tämä vähän hullua hommaa…

En uskonut haaveilevani teleskooppitikkaista ja toisesta isommasta pädistä.

Enkä uskonut tarkistavani ensimmäisenä 27 cragsistä hullunkiilto silmissä, missä lähimmät kiipeilypaikat sijaitsee, kun keskustelemme kotona vierailusta toiseen kaupunkiin. 27 crags on oiva paikka katsoa onko lähiseudulla tai matkanvarrella jotain kiivettävää. Taitaa nykyisin kiipeilytossut vähintään lähteä mukaan, sillä ei sitä koskaan tiedä jos sitä pääsisi jonnekin kiipeämään. Nyt on muuten loistava tilaisuus tukea 27 crags appia.

En uskonut ikinä kiipeäväni kasin reittiä nyt uskon sen olevan mahdollista, jos oikea reitti osuu vain kohdalle.

Taapero paparazzi

Käväistiin kaverin kanssa aamukiikuilla muurahaiskivellä. Poju lähti mukaan joten odotukset omasta kiipeilystä eivät olleet korkealla. Taapero paparazzi tallensi kaiken oleellisen kameran muistikortille. 

Kuortsikkaan saatiin kerättyä pari käpyä (Kuva poju). 

Siinä se kivi sit olis. Pitäiskö tässä kiivetäkin? (Kuva poju)

Jostain kummallisesta syystä tälläisiä kuvia olisit kymmeniä... (Kuva poju)

Kyllä me välillä oikeasti kiivettiinkin tai ainakin yritettiin (Kuva poju).

Lisää kiipeilyä. Kaveri lähetti hienosti ensimmäisen kutosensa :) (Kuva poju)

Poju onnistui taltioimaan minun työstämän seiskan lähtöotteen (Kuva poju).

Todistusaineistoa et minäkin oikeasti kiipesin. (Kuva H)

Päivän suurin teko tuli omasta mielestäni pojulta, joka valloitti kiven alastulo släbin puolelta (Kuva H)

Tarzan

Se ottaa minut ylväänä vastaan. Kuusikon takaa tumma seinämä tervehtii tulijaa. Katselen sitä arvioiden: löydämmekö yhteisen sävelen vai löydänkö itseni lentämässä kauas sen luota? Ensi silmäyksellä huomaan yhden kulman kutsuvan minua. Se vetää minua puoleensa kuin magneetti, mutta en vielä tohdi koskea siihen.

Varovaisena siirryn toiseen kohtaan ja kosketan kallion pintaa. Se tuntuu viileältä ja karhealta. Kuin varkain lähden etenemään seinää pitkin. Tunnustelen ja tutkin jokaista kohdalleni osuvaa kohoumaa ja uurretta. Pieni askel kerrallaan kohoan aina vain ylöspäin maanpinnasta mieleni vallatessa tuttu keskittymisen tunne. Sydän jyskyttää ja tunnen, kuinka verisuonet pumppaavat verta. Hengitys muuttuu raskaammaksi. Sitten kaikki on ohitse metallin kilahtaessa. Samassa huomaan lähteväni hitaasti alaspäin.

Se tuntui hyvältä samaan aikaan uudelta, mutta niin tutulta. Jokainen aivosolu huutaa lisää. Käsivarret jyskyttää ja epäilys omista kyvyistä kalvaa mieltä. Luokseen huutava kulma on ihan eri juttu kuin tämä linja, se ei anna turhaa armoa vaan vaatii loppuun asti kaiken keskittymisen mitä löytyy. Saanko minä hetken ajan tanssia sen kanssa vai kääntääkö se minulle selkänsä ja heittää menemään?

Katson sitä nöyränä. En odota mitään, en usko pääseväni sitä ylös vaikka sisimmissäni tiedän pystyväni siihen. Usko itseeni ja siihen, että saan kiinni jokaisesta otteesta on jossain syvällä. Rauhallisin mielen tartun ensimmäiseen otteeseen kiinni ja nostan jalkani ylöspäin. Pysähdyn hyllylle ja katson mitä edessäni aukeaa. Vasemman käden saideri jota seuraa pinssi kantissa. Sitten olisi nostettava jalka ylös ja ponnistettava, ja otettava oikealla kädellä kahvasta kiinni. Kaikki menee juuri niin kuin pitää.

Hengähdän hetkeksi. Pystyn vielä mokaamaan tämän parissa kohtaa. Nyt tarkkana. Katsot jalat hyvin ja otat kunnolla kiinni krimpperistä! Kroppa tekee niin kuin pää käskee ja löydän itseni lepoasennosta. Pumppu käsissä tuntuu pahalta. Pyydän, vielä hetki. Anna minun kestää seinällä vielä hetki. Karhea kivi murahtaa jotain vastukseksi. Odotan, minulla ei ole kiire. Vakuutan itselleni, että minä pystyn olemaan tässä vaikka kuinka pitkään. Jatkan sitten, kun se julmetun tykytys on hellittänyt.

Jossain vaiheessa on vain jatkettava. Oikea käsi etenee krimpperille, vasen jalka ylös ja saiderista kiinni. Sitten vain oikea jalka ylös ja sen päälle. Luota jalkaan otat vain kantista kiinni. Kädet tarraavat otteeseen kuin se olisi tärkein asia maailmassa. Sitä se varmasti sillä sekunnilla on. Kylmä todellisuus iskee kuitenkin vasten kasvoja. Voihan v****! Jatko, sitä ei ole vielä laitettu. Nappaan valjaistani jatkon ja kurkotan. Ei helvetti, en yllä. Jatko takaisin valjaisiin. Käyn päässäni nopean keskustelun luovuttamisen ja uudelleen yrittämisen välillä. Ei, nyt ei todellakaan luovuteta! Sinä nostat sen jalan kitkalle ja laitat sen jatkon sinne. Huomaan toteuttavani tätä suunnitelmaa hakien asentoa, jossa toisen käden voisi irrottaa jatkon laittamista varten. Vasemman käden kohta tuntuu vahvemmalta ja oikealla kädellä kurotan ristiin vasemman käden alitse. Onnistun saamaan jatkon pulttiin ja portin sanoessa klik huokaisen helpotuksesta.

Viimeinen jatko on nyt klipattu enää pari muuvia ennen ankkuria. Käsien pumppi on järisyttävä. Halu luovuttaa kasvaa sekunti sekunnilta, mitä pidempään pysyn paikallani. Jostain kerään vielä viimeiset voiman rippeet ja vedän lopun tarkasti. Vasemman käden osuessa kahvaan vakuutan itselleni tämä oli tässä. Nyt ei voi enää tippua. En anna sitä itselleni anteeksi, jos nyt mokaan. Kuuntelen omaa hengitystäni. Sisään ulos, sisään ulos. Teen vielä yhden muuvin ja klik. Kiitollisena laskeudun alas kauden yksi tavoite on nyt saavutettu.

Hienoa muuvittelua sisältävä Tarzan Bundolo 7c. (Kuva TL)

Taaperon kanssa kivillä

Heräsin yhteisen perheretken jälkeen siihen todellisuuteen, että poju on kasvanut viime vuodesta ja sen kanssa voisi teoriassa käydä jo kahdestaan metsässä. Hassua miten sitä ykskaks huomaa pojusta on kehittynyt itsenäinen iso tyyppi jonka kanssa voi tehdä jo asioita sen sijaan, että juokset koko ajan sen perässä. Päätimme alkuviikosta lähteä mökille, jossa riittäisi tekemistä koko perheelle. Mies suuntasi  heti järvelle ja minä puolestani pitkän pohdinnan jälkeen pakkasin pädin ja pojun autoon. Suuntasimme tutulle kivelle, jossa oli yksi reitti jonka alkua voisin muuvitella. Kun ajelin kivelle sadepisarat alkoivat tippua autontuulilasiin ja hetken mietin, että palaisin takaisin mökille.

Joko niitä kuplia saa?

Onneksi en kääntynyt, sillä kivi oli vielä kohtalaisen kuiva ja eikä sade vaikuttanut kovenevan. Putsailin ja mankkailin otteita samalla kuin taapero kyseli saippuakupliensa perään. Kaivoin saippuakuplapurkin repusta ja annoin sen pojulle. Pojun puhallellessa kuplia rupesin itse kokeilemaan reittiä ilman kunnon lämppiä tietysti. Kun muuvit alkoivat olemaan kasassa poju vaati huomiota ja tylsyys alkoi vaivaamaan. Silloin muistin, että minulla on kamera mukana. Annoin pokkarin pojulle ja itse suuntasin kiven alle. Sain reitin juuri topattua, kun sade yltyi. Poju oli sillä aikaa räpsinyt sata ja yksi kuvaa sammalesta, jaloista, kädestä ja ties mistä. Sai se muutaman kuvan pyynnöstäni otettua minustakin. Tunnin reissusta jäi käteen yksi kiivetty reitti, tyhjä saippuakuplapurkki, runsaasti poistettavia kuvia, tyhjä eväsrasia ja toivo siitä, että muksun oppii ja tykkää lähteä kiville äidin kanssa kaksistaan.

Taaperon näkökulma kiipeilyyn

Tätä reittiä voisi seuraavalla kerralla kokeilla...

Näitä kuvia olikin sitten riiittämiin...