Metsäretkellä

Kävimme koko perheen voimin retkeilemässä. Minä kiipesin, poju keskittyi metsän ihmettelyyn ja mies taas dokumentoi parhaat hetket kameralle. Kaikki viihtyi ja aurinko paistoi. 

Kevään ensimmäiset toppikiipeily kelit.

Eväät kaivettiin esiin heti, kun päästiin pelipaikoille.

Hmm... mihinkäs tätä mankkaa ja harjaa voisikaan käyttää?

Puiden merkaamiseen tietysti.

Low tide.

Huukki nousi kyllä, mutta sen päälle meno ontui ja toppaus oli sit ei niin nättiä polvimallia.

Kiven päällä vähän hymyilyttää.

Osa porukkaa?

Kiipeily on yksilö laji, jossa jokainen vastaa omasta suorituksestaan ja kilpailee loppu pelissä vain itseään vastaan. Erityisesti boulderoinnissa jokainen tekee omaa suoritustaan eikä kontaktia muihin tarvitse ottaa, jos ei halua. Uskaliaimmat tekevät sitä samaa ulkona raahaten pädejä pitkin mantuja ja peltoja. Usein nämä tyypit ovat hyvin tietoisia, mitä riskejä myös yksin kiipeily pitää sisällään. Arvostan jokaista hetkeä kivellä tai kalliolla, sillä se tarjoaa hengähdystauon arjen rutiineista. Minä, pädi ja kivi muuta ei tarvita vai tarvitaanko? Yksin kivillä käymisen ei pitäisi olla normi vain pakon edestä tapahtuvaa toimintaa, silloin kun kaveria ei ole mahdollista saada mukaan.

Kiipeilykavereita on moneen lähtöön, niin kuin ihmisiä yleensäkin, mutta ne joita itse arvostan ovat luotettavia ja kannustavia. Tyyppejä joiden kanssa läppä lentää ja joiden kanssa voidaan nauraa epäonnistuneellekin reissulle. Hyvään kiipeilykaveriin luottaa varmistajana ja spottaajana. Se on se tyyppi jonka tiedät hoitavan homman kotiin, niin että voit itse keskittyä olennaiseen eli omien rajojen rikkomiseen.  Hyvä kaveri tietää myös heikkoutesi ja osaa tsempata oikeaan aikaan, kun itseltä alkaa usko loppumaan.

Havahdun eräänä päivänä ajatukseen, että olen taas liikkeellä yksin. Huomaan kaipaavani tuttuja naamoja ja juttuja kiven ja kallion juurella. Ajatukset harhailevat keväiseen heinikseen ja siihen miten kivaa oli kiivetä hyllydemo talvitauon jälkeen. Tajuan, että nyt en välttämättä kiipeä tuota vakio lämppäriä koko kesänä eikä mukana ole tuttuja kavereita varmistamassa. Tajuan olevani se uusi naama, joka ei vielä ole osa tämän seudun ulkokiipeily porukkaa.

Parhautta! Keväinen heinis parin vuoden takaa.

Vaikka olen törmännyt mahtaviin tyyppeihin BS:llä ja tulee moikattua useimpien tyyppien kanssa hallilla, niin jotain tuntuu puuttuvan. Välillä tunnen olevani porukan outsideri, jonka kanssa on vain tultava toimeen. Kaipaan kavereita joiden kanssa voi jutella muustakin kuin kiipeilystä ja siitä miten tämä reitti menee. Ajatus tyttökiikuista saa haikean fiiliksen ja hymyn huulille. Hyviä hetkiä ja ennen kaikkea terapiaa koko sielulle.

Uusien kaverisuhteiden luominen vie aikaa enkä voi odottaa samanlaisia kiipeilykavereita kuin jenssilässä. Lähtökohdat ovat erilaiset ja minä olen erilainen. Silti tunne ala-asteen liikuntatunnista kun tulee valituksi viimeisenä joukkueeseen, ei katoa. Minun vain pitää itse olla aktiivinen, kysellä seuraa ulos ja ehkä joku päivä joku kysyy minua mukaan. Alku jää on nyt rikottu ja muutama reissu uusien kiipeilykavereiden kanssa on takana. Hyviä hetkiä kaikin puolin niin köydellä kuin boulderissa. Tästä se sosiaalinen ulkokiipeily lähtee, sillä kiipeily porukassa on vain aina kivempaa kuin yksinäinen kiven halailu.

Stone cold

Kylmä tuuli lävistää koko kehon ja meinaan kaatua taaksepäin. Värisen hetken sen voimasta. Sormet ovat kohmeessa enkä pysy lämpimänä vaikka miten hypin paikallani. Onko tässä mitään järkeä? Tuulen voimakkuus puuskissa on varmasti yli 15 metriä sekunnissa ja lämpötila on viisi astetta. Mikä saa ihmisen tällaisessa säässä lähtemään ulos kivelle? Paljon järkevämpää olisi mennä sisälle tehdä kunnon hikitreeni ja painella väsyneenä kotiin syömään suklaata. Mutta se ei vain käy. Pää haluaa ulos. Reitti huutaa minua. Se vainoaa iltaisin, kun pitäisi nukahtaa. Muistelen miltä otteet tuntuu ja miten muuvit etenevät yksi toisensa jälkeen.

Kiven päällä tärisen osittain kylmästä ja osittain toppauksen aikaan saamasta jännityksestä. Jokin sisälläni helpottaa hetkeksi. Tyydytys onnistumisesta kestää vain vähän aikaa, sillä tunnen jo seuraavan reitin kutsuvan nimeäni.  Oikeastaan minua ei vainoa yksikään reitti vaan se tunne jonka jokainen onnistunut toppaus saa aikaiseksi. Hetkellinen helpotus ja itsensä voittaminen, mitä enemmän joudun tekemään töitä ylös pääsemiseksi sitä merkittävämmäksi reitti muodostuu, mutta mitä varten? Ei kukaan muista mitä kiipesin ja miten, sitten kun aikani maan päällä on ohi vai muistaako?

Seuraavan kerran kiipeän sisällä ja muovi tuntuu tympeältä sormenpäissä eikä aikaisemmin kiivetyt reitit tunnu menevän mitenkään. Kroppa on jumissa eikä mistään tunnu tulevan mitään. Kokeilen sisäprojektiani kerran eivätkä muuvit tunnu löytyvän mitenkään.  Katselen miten muut liikkuvat sujuvasti ja kevyesti tanssivat tiensä ylös. Näen hymyileviä ihmisiä onnistuessaan ja tiedän tuon virneen pysyvän heidän kasvoillaan loppupäivän ajan. Minulta on hymy kaukana, sillä tunnen itseni kömpelöksi elefantiksi, joka vain tömisten putoaa patjalle. Miten sisäkiipeily voi tuntua näin hankalalta? Kuvittelenko kaiken vai voisiko syy olla päässä ja siinä miten ulkokiipeily eroaa sisäkiipeilystä.  

Kuvista saa tällä kertaa kiittää rakasta miestä.

Muutaman päivän päästä saan miehen puhuteltua kameroineen mukaan Imatralle. Ajatus edes nopeasta bouldersessiosta saa sisäisen tuleni taas palamaan. Rupean suoraan kiipeämään ilman kunnon lämppiä ja pyllähdän heti pädille. Se ei harmita eikä ärsytä, vaikka sisällä lämppärireitillä tippuminen olisi varma keino nostaa v-käyrä pilviin. Mieleni on jostain syystä aina rauhallisempi ulkona. Reitti lopulta meni, ja siirryn suunnitellulle projektille. Muuvit löytyvät muutaman yrityksen jälkeen, mutta käsien pumppi tipautti juuri silloin, kun kuvittelen olevani selvillä vesillä. Se ei haittaa, reitti odottaa kyllä minua. Hymyilen, sillä sain sen mitä halusin jonkun joka huutelee minua luokseen ja motivoi yrittämään uudestaan ja uudestaan. Taas pienen hetken ajan mieli on tyytyväinen.

Ulkokauden avaus

Vatsan pohjaa nipistää. Sekunnit tuntuvat minuuteilta ja minuutit tunnilta. Aika tuntuu matelevan, sillä tänään on SE päivä, jota jokainen kivenhalaaja odottaa kuin kuuta taivaalta. Ulkokauden avaus. Muistot kylmästä kivestä saa hymyn huulille. Ajatukset harhailevat niin hyviin hetkiin onnistumisiin kuin pelon sekaisiin tunteisiin kivellä ja tippumiseen.

Sitähän se ulkokiipeily on mukavuus alueelta pois astumista. Sisäkiipeily nyt vain sattuu olemaan hyvin turvallista pakkopullaa ja treeniä ulkokautta varten. Ulkona vasta mitataan miten hyvä kiipeilijä sitä ollaan. Sisäkiipeilyssä reitteihin löytyy usein yksi tai pari eri betaa, mutta ulkona löytyy helposti pieniä vaihtoehtoisia otteita joita eri mittaiset kiipeilijät voivat käyttää. Ulkokiipeilyn hienous perustuukin sen monipuolisuuteen, kun samaan reittiin löytyy eri tapoja mennä. Ulkona kovin kiipeilijä voi olla myös se kuka hallitsee päänsä ja toppaa vitosen highballin eikä kovimman greidin kiipeilijä.

Palelen hiekkalaatikon reunalla. Muksu leikkii onnessaan toppapuku päällä ja itse kiroan kylmää tuulta kuoritakissa. Ehkä pitäisikin mennä sisälle kiipeämään? Ei! Tänään menen ulos, sillä säässä ei ole mitään vikaa on pilvistä ja muutama astetta plussalla eli hyvät kitkat luvassa. Iltapäivällä poju nukahtaa päiväunille ja päätän, että nyt lähden. Tuskailen aikani pukeutumisen suhteen, mutta parempi kai se on laittaa liikaa kuin liian vähän. Enää pädi autoon ja menoksi.

Muurahaiskivi näyttää suurelta ja oma pädi onnettoman pieneltä sen alla, silti sisälläni kuplii ja kädet haluavat päästä koskemaan kylmää kiven pintaa. Jotain olen BS:llä olo aikanani oppinut, sillä hyvä lämmittely kannattaa ja lämppäilen rauhassa kiven juurella. Viimein on aika laittaa tossut jalkaan ja mankata kädet. Sormet tarttuvat pieniin otteisiin ja tossut ovat olemattomilla jalkaotteilla. Ponnistan, jalka lipeää ja käsi vain koskee seuraava otetta ja pyllähdän pädille. Hymyilen, tätähän tämä ulkokiipeily on, pädin päällä oleskelua.

Ensimmäinen kerta ulkona tuntuu aina jännittävältä ja epäilys kalvaa sisällä. Pysyykö tossu varmasti tuolla pienellä jalkaotteella ja miten noin pienestä otteesta voi ottaa kiinni? Korkeammalla pädi näyttää kutistuvan muurhaisen kokoiseksi, jonka päälle ei varmasti osu jos tippuu. Sain taas kokea jännitystä mitä sisällä ei saa. Pää teki stopin yhdellä helpolla reitillä ja hyppääminen pädin päälle aiheutti yhtä pahoja sydämentykytyksiä. Kuitenkin hyppäsin alas sitä sen enempää ajattelematta. Onneksi nilkka tuntuu olevan sen verran parantunut, että se kestää epätasaisen pädin päälle hyppimisen. Onneksi sain kokea myös onnistumisia, kun kauden eka seiska meni ja seuraavalla kerralla saan varmasti toisenkin pakettiin. Onhan se hyvä jättää jotain seuraavaan kertaan, eiks niin ;)

Norppaboulder

Joukko huippu kiipeilijöitä valtasi Bouldersaimaan lauantaina ja tietysti sitä varten piti saada uusia reittejä. Nyt on pitkä viikonloppu takana ja pikku hiljaa ajatus kotona hengailusta kuulostaa hyvältä. Kaikki alkoi torstaina jolloin otteet lähti seinältä ja niiden pesu jatkui yömyöhään asti. Dreamteam reitintekijät saapuivat, ja heti he alkoivat pyörittelemään otteita käsissään ja miettimään millaisia reittejä tulisi. Reitinteko hommat jatkuivat seuraavana päivänä muutaman paikallisen tyypin liityttyä joukkoon. Ammattitaitoisten reitintekijöiden työskentelyä oli ilo seurata ja opin myös uusia asioita kuten työstökahvan käyttö helpottaa vaikeiden reittien tekemistä. Nerokasta ja niin itsestään selvää, mutta en ollut ikinä tajunnut sitä.

Hetki ennen kuin kilpailijat saapuivat.

Pari reitintekijää.

Mahtava reitintekijätiimi kokosi loistavia probleemia kiipeilijöille ratkaistavaksi, joista suurimpaan osaan nähtiin nousu. Ihana oli seurata miten huippukiipeilijät tanssivat seinää ylös niin kevyen näköisesti. Samalla se myös muistutti, miten paljon on matkaa siihen että voisi itse kiivetä vaikeita reittejä. Parasta kisoissa on se, että nyt on paljon laadukkaita probleemia mitä treenata. Harmi vaan,  että joudun hieman odottelee, että alkuviikosta nyrjähtänyt nilkka paranee siihen kuntoo et pystyy kunnolla kränkkää.

Loppuun muuta fiilistely kuva kisoista.

Kisaajat saapui ja meno näytti tältä.

Muutama kova mies ihmettelee mitä seuraavaksi.

Enni ja Roosa.

Paikallinen kiipeilijä ihmettelee mitä kulman takaa löytyy.

Anna jaettu naisten ykkönen.

Eevi jaettu ykköstila.

Paikallinen kiipeilijä keltaisella.

Miesten voittaja Vadim Timonov.

Tuttu naamakin näkyi, kun yksi karelian kiipeilijöiden edustaja saapui kisoihin.

Köyden terävässä päässä

Vedän tossut jalkaan ja valjaat päälleni. Sidon kasisolmun valjaisiin ja katson ylös. Eri värisiä otteita johtaa ylös parinkymmenen metrin korkeuteen. Keltaiset kahvat huutavat nimeäni. Otan ensimmäisestä otteesta kiinni ja lähden etenemään. Kaikki on niin tuttua ja turvallista, mutta jotenkin taas uutta ja jännittävää. Huomaan puristavani vähän enemmän kuin normaalisti samalla kun käsivarsissa kasvaa pumppi tasaiseen tahtiin. Ankkurin lähestyessä aloitan sisäisen kamppailun klippaanko ankkurin vai en.  Käden osuessa viimeiseen otteeseen hyppään sitä sen enempää miettimättä. Pienen hetken tunnen lentäväni kunnes köysi kiristyy ja vauhti pysähtyy, ja tajuan roikkuvani köydessä varmistajan laskiessa minua alaspäin. Hymyilen, tämä se vasta on elämää.

Hypättiin pojun kanssa alkuviikosta junaan ja lähdettiin käymään Joensuussa. Matkan tarkoitus oli käydä tervehtimässä kavereita ja kiipeämässä köyttä areenalla. Vaikka boulderointi on hauskaa, niin köysikiipeilyssä on vaan sitä jotain. Boulderointia voisi verrata pikajuoksuun, kun taas köysikiipeilyssä on kyse jo pitkänmatkan juoksusta, jossa maitohapot jylläävät. Köysittely sytyttää sisälläni taistelijan, joka ei suostu antamaan periksi ennen kuin sormet eivät enää pysy kahvassa kiinni.

Pojukin halusi ottaa kuvia. Areena pari vuotiaan näkökulmasta. Kuten kuvasta näkee hiljaista oli ja rauhassa sai olla.

Köysikiipeilyssä korostuu hienosti reitinlukemisen taito, sillä hyvä köysikiipeilijä pystyy alhaalta päin suunnittelemaan mistä otteista on hyvä tehdä klippi ja mihin otteeseen kannattaa jäädä lepäämään. Lepoasentojen opettelu kyllä kannattaa, sillä hyvässä otteessa tehty palauttelu saattaa olla se ratkaisevatekijä pääseekö reitin ylös asti vai ei. Uskottelen usein itselleni, että pienikin ote voi olla kahva jossa pystyy helposti palauttelemaan. Ilokseni sain todeta, että lepäämisen minä kyllä hallitsen. Vaikka kädet väsyivät normaalia nopeammin, koska en ole kiivennyt köyttä yli kahteen kuukauteen, niin silti pystyi palauttelemaan ja sain onnistumisia reiteiltä jotka haastavat minua.

Areenalla on kivaa!

Pojukin oli kasvanut sitten viime kerran. Nyt kiipeilyt onnistui hienosti kahdestaan, ja  ”hiekkalaatikolla” jaksettiin leikkiä pitkään ihan yksin. Sitten kun ei leikit eivät enää kiinnostaneet, niin läppäri esiin ja piirretyt kehiin. Pikkumies jaksoi hienosti hengailla pari tuntia mukana niin, että itse sain kiivetä ihan riittävästi.

Miten liikut seinällä?

Oletko miettinyt mitä jalkasi tekevät kiivetessäsi? Elävätkö ne omaa eläämäänsä vain huomaatko miten jalkojen asennon muutos vaikuttaa painopisteeseen? Jos vastasit kyllä, voit onnitella itseäsi olet tiedostanut kiipeilystä kaksi hyvin tärkeää asiaa. Jos et vielä ole tätä tajunnut, ei hätää asialle voi tehdä jotain. Nyt on korkea aika ruveta pohtimaan voisiko kopiseville jaloille ja reittien pääsemättämyydelle olla selitystä.

Aloitettuani Bouldersaimaalla työskentelyn olen päässyt näkemään yhden jos toisen aloittelevan kiipeilijän yritystä päästä ylös. Yleisimmät virheet johtuvat jaloista ja siitä että oman kehonpainopistettä ei hahmoteta vedetään käsillä, ja sitten ihmetellään kun kädet menee pumppiin. Jos kuvittelit, että pidempään kiivenneet eivät enää tee samoja virheitä, olet väärässä. Minä ainakin tunnustan välillä unohtavani jalkojen olemassa olon. Onneksi näihinkin ongelmiin on olemassa ratkaisu. Jos oma ymmärrys ei riitä, niin kiipeä itseäsi parempien kanssa jotka jaksavat neuvoa ja opastaa sinua tai sitten voit käydä kiipeilyn tekniikkakurssin.

Pääsin osallistumaan BS:n järjestämälle kiipeilyn peruskurssille, joka oli jaettu kahteen kahden tunnin sessioon jossa käytiin läpi kiipeilijöiden yleisimmät virheet eli huono jalkatekniikka ja painopisteen vaikutus kiipeilyyn. Kurssilla painotettiin hyvin lämmitelyn merkitystä ja sain hyviä vinkkejä millaisia liikkeitä voi ja kannattaa tehdä ennen kiipeilyä. Kuka tunnustaa, että on skipannut lämmittelyn ja siirtynyt suoraan seinälle pahimmillaan omalla projektille? Minä ainakin. Ei kannattaisi, sillä hyvin tehty lämmittely ehkäisee loukkaantumisia eihän kukaan huippu-urheilijakaan lähde tekemään omaa maksimi suoritustaan kylmiltään.

Vaikka kiipeily kokemusta on jo vuosia takana, niin silti sieltä tarttui jotain mukaan. Väkisin huomasin kurssin ensimmäisen päivän jälkeen pohdiskelevani omaa kiipeilyäni ja miten paljon minulla on tekemistä dynaamisten muuvien kanssa. Tärkeä muistutus olikin, että dynaamisiin vetoihin lähdetään alhaalta kädet mahdollisimman suorina.

Näin käy, kun dyno ei onnistu. Painopiste vetää jo alaspäin kun käsi hamuaa seuraavaa otetta.

Jotta asiat eivät olisi liian hankalia niin kurssin toisena päivänä jatkettiin siitä mihin jäätiin eli jalkoihin ja painopisteen hahmottamiseen. Tällä kertaa opiskeltiin kiipeämään diakonaalisti, pohdittiin miten dynoja tehdään sekä tutustuttiin huukkien maailmaan. Paljon tuttua asiaa, mutta kertaus ei ikinä ole pahasta. Kun kiipeily muuttuu analyyttiseksi niin se voi tuntua alkuun hankalalta. Se mikä ennen tuntui helpolta muuttuukin haastavaksi, koska ensimmäistä kertaa sitä kiinnittää huomiota miten seinällä liikkuu. Se on onneksi ohi menevä tunne, sillä kun tiedostaa oman kehonsa liikkumista voi oppia siitä ja kehittää itseä.

Vasen käsi on siirtymässä oikean käden yli ristiin. Ristiinvedoissa käytetään yleensä vastakkainen käsi-jalka yhdistelmää tasapainoisen asennon löytämiseksi. 

Voin lämmöllä suositella kurssia kaikille niille jotka haluavat kehittää omaa kiipeilyään. Jos kurssille ei ole mahdollisuutta osallistua, niin kannattaa edes hetkeksi pysähtyä miettimään miten liikkuu seinällä. Omaa kiipeilyä kannattaa tarkastella tasaisin väliajoin. Pohtia niitä asioita mitkä ovat itselle haastavia ja yrittää keksiä mitä asialle voisi tehdä. Jos uusi muuvi tuottaa hankaluuksia, niin se vaatii vain harjoittelua (usein satoja/tuhansia toistoja ennen kuin se menee lihasmuistiin). Olet yhtä hyvä kiipeilijä kuin heikoin lenkkisi, joten keskity niiden treenaamiseen.